Raskaus ja Tunteet
- Ketjun aloittaja Mimii
- Aloituspäivämäärä
Mua niin raivostuttaa taas kaikki. Pahoinvointi on ollut tänään taas jotain aivan käsittämätöntä, mutta myös muut asiat tuntuu vaan jotenkin todella isoilta vaikkei ne sitä ole. En vaan jaksais enää tätä kotiin jämähtämistä, kun ei mihinkään ole voimaa lähteä.
Pomokin eilen soitteli, olisi kysellyt kuulumisia, mutta en halunnut vastata. Siis minä, joka olen tunnollinen ja kaikesta stressaava työntekijä! Lähetin sitten perään viestin, että vituttaa niin paljon etten uskaltanut vastata - soitan seuraavana päivänä takaisin. Nyt en haluaisi sitäkään puhelua soittaa.
Sainkin sitten ajatuksen alkaa tehdä joululahjasukkia käsin aikani kuluksi täällä sängynpohjalla, kun ei meilä tuota ompelukonettakaan ole. Saa ainakin aikaa kulutettua kun käsin neuloo. Nyt olen tuhonnut jo kolme vanhaa käsipyyhettä ja yhden vanhan t-paidan vuorikankaaksi. Materiaalit loppui nyt, mutta kissoilla on joulusukat. Uudemmasta materiaalista sitten toivottavasti jotain ihmisillekin.
Toivottavasti huominen on jo parempi, tai edes siedettävämpi. Olen raivoissani itselleni siitä, että olen aina niin vihainen. Ehkä mua ei ole suunniteltu äidiksi? Mitäs sitten tehdään?
Pomokin eilen soitteli, olisi kysellyt kuulumisia, mutta en halunnut vastata. Siis minä, joka olen tunnollinen ja kaikesta stressaava työntekijä! Lähetin sitten perään viestin, että vituttaa niin paljon etten uskaltanut vastata - soitan seuraavana päivänä takaisin. Nyt en haluaisi sitäkään puhelua soittaa.
Sainkin sitten ajatuksen alkaa tehdä joululahjasukkia käsin aikani kuluksi täällä sängynpohjalla, kun ei meilä tuota ompelukonettakaan ole. Saa ainakin aikaa kulutettua kun käsin neuloo. Nyt olen tuhonnut jo kolme vanhaa käsipyyhettä ja yhden vanhan t-paidan vuorikankaaksi. Materiaalit loppui nyt, mutta kissoilla on joulusukat. Uudemmasta materiaalista sitten toivottavasti jotain ihmisillekin.
Toivottavasti huominen on jo parempi, tai edes siedettävämpi. Olen raivoissani itselleni siitä, että olen aina niin vihainen. Ehkä mua ei ole suunniteltu äidiksi? Mitäs sitten tehdään?
Tänään ahdistaa ja vituttaa kaikki. Tuntuu että mikään ei oo hyvin. Mikään ei kiinnosta. Oon ihan lamaantunu ja kykenemätön mihinkään. Ahdistaa jatkuva turvotus ja ylimääränen lihominen. Ärsyttää poikaystävän vuorokausirytmi ja se että saan mennä aina yksin nukkumaan ja hissutella pitkälle päivään kun hän haluu nukkua. Ahdistaa työt ja oikeestaan kaikki muuki. Treeni ei suju enkä saa käytyä lenkillä kun joutuisin käymään yksin. Ei oo juttuseuraa. Poikaystävä ei ymmärrä mun ahdistusta ollenkaan. Kaikesta on tullu jotenki vaan niin vitun vaikeeta. Koulu ja lopputyö on viimenen asia mitä haluun ees ajatella.
Sent from my iPhone using Vau Foorumi
Sent from my iPhone using Vau Foorumi
Cedju2 ja hymykuoppa, tiiän hyvin miltä teistä tuntuu.
Muakin vituttaa välillä (usein) kaikki, ja ärsyttää kun ei pääse samalla tavalla liikkumaan ja tekemään kun normaalisti. Vatsa on kipeä, väsyttää, ei huvita, ei jaksa.....
Monesti ärsyttää mies ja sen jutut ja tekemiset, alkaa miettimään että mitenköhän mä ton kanssa jaksan sitä raskasta ja vaativaa vauva-aikaa ( ainaki oletan että se on varmasti raskasta ja väsyttävää).
Jos nyt jo hermot kireellä niin mitä se tulee olemaan sitten kun joudun pärjäämään vähillä unilla jatkuvasti?? Mä olen aina pahalla päällä jos en saa hyvin nukuttua.
Eli onko musta äidiksi??
Ei musta ainakaan sellasta äitiä tule, joka omistaa koko elämänsä vaan lapselle, lakkaa huolehtimasta itsestään ja ei osaa puhua muusta kun lapsijutuista. Kulkee crocseissa pitkin kaupunkia tukka paskasena... apua. Mut mitä jos tulee? Mitä jos mä hukkaan itseni kokonaan sen parin vuoden kotonaolon aikana? Masentaa välillä koko ajatus että menettäis elämän täysin sellasena mihin on tottunut.
Tänään mä pakottauduin kaupungille, en ollu hetkeen sinnekkään jaksanu raahautua.
Samalla pelotti vähän että maha menee taas sekasin ja joudun siel ostoskeskuksen vessoja metsästämään paniikissa.
Hirveän nopeesti kyllä väsähti eikä jaksanu todellaka shoppailla niinkun normaalisti.
Mutta Cedju, kantsii yrittää raahautua johonkin kuitenki, kai se taitaa vähän piristää kumminki, vaikka nyt oonki ihan puhki. Katoin että oot myös Hyvinkäältä, niin kyllä tuolta Willasta vessoja onneks löytyy jos pahaolo tai muu yllättää
Muakin vituttaa välillä (usein) kaikki, ja ärsyttää kun ei pääse samalla tavalla liikkumaan ja tekemään kun normaalisti. Vatsa on kipeä, väsyttää, ei huvita, ei jaksa.....
Monesti ärsyttää mies ja sen jutut ja tekemiset, alkaa miettimään että mitenköhän mä ton kanssa jaksan sitä raskasta ja vaativaa vauva-aikaa ( ainaki oletan että se on varmasti raskasta ja väsyttävää).
Jos nyt jo hermot kireellä niin mitä se tulee olemaan sitten kun joudun pärjäämään vähillä unilla jatkuvasti?? Mä olen aina pahalla päällä jos en saa hyvin nukuttua.
Eli onko musta äidiksi??
Ei musta ainakaan sellasta äitiä tule, joka omistaa koko elämänsä vaan lapselle, lakkaa huolehtimasta itsestään ja ei osaa puhua muusta kun lapsijutuista. Kulkee crocseissa pitkin kaupunkia tukka paskasena... apua. Mut mitä jos tulee? Mitä jos mä hukkaan itseni kokonaan sen parin vuoden kotonaolon aikana? Masentaa välillä koko ajatus että menettäis elämän täysin sellasena mihin on tottunut.
Tänään mä pakottauduin kaupungille, en ollu hetkeen sinnekkään jaksanu raahautua.
Samalla pelotti vähän että maha menee taas sekasin ja joudun siel ostoskeskuksen vessoja metsästämään paniikissa.
Hirveän nopeesti kyllä väsähti eikä jaksanu todellaka shoppailla niinkun normaalisti.
Mutta Cedju, kantsii yrittää raahautua johonkin kuitenki, kai se taitaa vähän piristää kumminki, vaikka nyt oonki ihan puhki. Katoin että oot myös Hyvinkäältä, niin kyllä tuolta Willasta vessoja onneks löytyy jos pahaolo tai muu yllättää
Neljän suora
Puuhakas puhuja
Kai jokaisesta on äidiksi. Omanlaisekseen, erilaiseksi. Ei kaikkien tarvii olla niitä pullatuoksusia äiti Teresoja, jotka hehkuttaa, että äitiys on ihaninta maailmassa ja ihan koko ajan. Ite tästä hommasta ihan tykkään, mutta en todellakaan 24/7. Välillä tuolla muita äitejä tavatessani saatan sanoakin vähän niin, että osa kattoo vinoon. Kumma kyllä, hetken päästä saattaakin toinen sanoa, että "tiiätkö musta tuntuu välillä ihan samalta". 
Itteensä ei pidä unohtaa, mutta ei myöskään sitä miestään ja parisuhdetta. Luulen, että jos sen isänkin saa ymmärtämään (meillä käytetty rautalankaa, palikoita ja legoja...), että raskaus voi sekottaa meidät naiset aika totaalisesti ja viimeistään synntys ja vauva joka vaatii hoitoa tekee sen, niin elo on vähän helpompaa. Tietysti sekin on miehestä kiinni. Ite tunnustan kyllä kuuluvani joskus noihin crocsi-äiteihin ja joskus huomaan kylille sännätessäni, että en oo peiliin edes kattonu saati tukkaani kammannu. Aina vaan ei kolmen kanssa aika riitä kaikkeen (mitenhän sitten neljän 
) ja helpoin on tinkiä omista tarpeistaan.
Oma olo on edelleen huono. Tavallisissa kotihommissa alkaa huimaamaan ja koko ajan on etova olo. Yks päivä sain raivarit miehelle, ku epäili mun sairastavan lorvikataria. Ihan ku mä haluaisin elää likasien tiskien valtaaman keittiön ja kylppäriin kohonneen pyykkivuoren kanssa ja näiden villakoirien
Toivottavasti tää alkaa kohta helpottamaan ennen ku oma pää leviää.
Itteensä ei pidä unohtaa, mutta ei myöskään sitä miestään ja parisuhdetta. Luulen, että jos sen isänkin saa ymmärtämään (meillä käytetty rautalankaa, palikoita ja legoja...
), että raskaus voi sekottaa meidät naiset aika totaalisesti ja viimeistään synntys ja vauva joka vaatii hoitoa tekee sen, niin elo on vähän helpompaa. Tietysti sekin on miehestä kiinni. Ite tunnustan kyllä kuuluvani joskus noihin crocsi-äiteihin ja joskus huomaan kylille sännätessäni, että en oo peiliin edes kattonu saati tukkaani kammannu. Aina vaan ei kolmen kanssa aika riitä kaikkeen (mitenhän sitten neljän ) ja helpoin on tinkiä omista tarpeistaan.Oma olo on edelleen huono. Tavallisissa kotihommissa alkaa huimaamaan ja koko ajan on etova olo. Yks päivä sain raivarit miehelle, ku epäili mun sairastavan lorvikataria. Ihan ku mä haluaisin elää likasien tiskien valtaaman keittiön ja kylppäriin kohonneen pyykkivuoren kanssa ja näiden villakoirien
Toivottavasti tää alkaa kohta helpottamaan ennen ku oma pää leviää.
Jep. Mulla ihan sama kun Neljän suoralla. Ja meillä talossa vain 1 lapsi ja koira. Villakoirat nuuhkii nurkkia ja pyykkivuori sen kun kasvaa. Ja sama myös kuin hymykuoppa; miehen rytmit ärsyttää. Mennään ihan eri rytmiä ja taas pitää koko viikonloppu "varoa" ettei herätä sitä lapsen ja koiran kanssa touhutessa kun on yövuoroista kotiutunut. Hitto ite en saa koskaan nukkua pitkään, aina on mies töissä tai ite nukkuu yövuoron jälkeen tai jotain. Sitten kun ollaan kerran puolessa vuodessa yhtaikaa vapailla viikonloppuna nii ollaan sukuloimassa tai mökillä tai jossain enkä saa kuitenkaan nukkua! PERKELE!
Eilen tuli ylitöitä ja tein siis ylipitkän päivän. Mies oli kotona koko päivän yksin kun vietiin lapsi poikkeuksellisesti hoitoon vaikka mies oli kotona (niillä oli hoidossa halloween-juhlat mitä odotti). Koko päivän ukko oli siis kotona eikä ollut mitään tehnyt. Tulin sit kotiin viideltä ja mies kovaan ääneen, et aletaas nyt siivoomaan (niin kun lapselle sanoi). Mä sit suivaannuin ja tartuin imuriin. Hutkin koko kämpän ja ilmotin että lähden treeneihin. Kävin treeneissä purkamassa säkkiin aggressiot ja kotiin tultuani pesin vielä koneellisen pyykkiä. Noh.. Sainpahan aikaiseksi kun suivaannuin mutta HELVETTI. Jos mä olen joskus kotona yksin (tyyliin 30min) niin kyllä mä yleensä teen jotain järkevää. Mut ei mies... ei missään tapauksessa...
Ugh. Kiitos. Olen puhunut.
Eilen tuli ylitöitä ja tein siis ylipitkän päivän. Mies oli kotona koko päivän yksin kun vietiin lapsi poikkeuksellisesti hoitoon vaikka mies oli kotona (niillä oli hoidossa halloween-juhlat mitä odotti). Koko päivän ukko oli siis kotona eikä ollut mitään tehnyt. Tulin sit kotiin viideltä ja mies kovaan ääneen, et aletaas nyt siivoomaan (niin kun lapselle sanoi). Mä sit suivaannuin ja tartuin imuriin. Hutkin koko kämpän ja ilmotin että lähden treeneihin. Kävin treeneissä purkamassa säkkiin aggressiot ja kotiin tultuani pesin vielä koneellisen pyykkiä. Noh.. Sainpahan aikaiseksi kun suivaannuin mutta HELVETTI. Jos mä olen joskus kotona yksin (tyyliin 30min) niin kyllä mä yleensä teen jotain järkevää. Mut ei mies... ei missään tapauksessa...
Ugh. Kiitos. Olen puhunut.
Ilman miestäni mä olisin luultavasti hautautunut sotkun alle tai kuollut nälkään, kun ei voimia riitä muuhun kuin töissä käymiseen. Ja sieltäkin kun pääsen menen suoraan sohvalle ja herään illalla, syön ja siirryn sänkyyn jatkamaan unia. Hävettää ja vituttaa tää oma voimattomuus. Mies siivoaa, käyttää koiran, tekee ruuan ja antaa vielä hieronnan kun sitä kehtaan kaiken muun lisäksi vaatia..Alan uskomaan enkeleihin ja siihen että tuon parempaa iskää ei voi lapsemme saada ❤
Töissä olenkin sitten oikea ihmis hirviö.. Sain tällä viikolla lempinimeksi diktaattori..jos asioita ei tehdä haluamallani tavalla niin sit räjähtää. Yhteenvetona, raskaus siis todella pukee minua! Vois hormoonit pikkuhiljaa alkaa tasaantumaan.. En enää oikeasti tunnista itseäni samaksi ihmiseksi mitä olin ennen raskautta. 'Ihana' lukea,että ei se näköjään muillakaan ole ruusuilla tanssimista :D
Töissä olenkin sitten oikea ihmis hirviö.. Sain tällä viikolla lempinimeksi diktaattori..jos asioita ei tehdä haluamallani tavalla niin sit räjähtää. Yhteenvetona, raskaus siis todella pukee minua! Vois hormoonit pikkuhiljaa alkaa tasaantumaan.. En enää oikeasti tunnista itseäni samaksi ihmiseksi mitä olin ennen raskautta. 'Ihana' lukea,että ei se näköjään muillakaan ole ruusuilla tanssimista :D
Mäkin olisin ihan hukassa ilman miestäni. Paljon tekee väsyneen kiukuttelijan eteen. Siivoo, laittaa ruuat, kyydittää autolla sinne ja tänne. Edelleenkin kaiken kiukuttelun ja tunteiden vuoristoradan jälkeen jaksaa halata ja helliä. Meidän lapsi ei vois parempaa isää saada. 
Mun oli pakko kans tulla lukemaan tänne..... Mä jäin eilen sairaslomalle töistä väsymyksen takia. Esikoisen kohdalla ei ollu kummempia tunteiden vuoristoratoja, mut nyt tää on ollu aivan hirveetä! Mä itken alvariinsa ja koko ajan, ihan typeristä asioista... Hirvee ketutus on koko ajan päällä ajan päällä ja välillä tuntuu etten enää muuta osaa ku tiuskia.. Töistä ei meinaa tulla yhtään mitään, mut kotona olo tuntuu melko normaalilta.... Pitkään mä kärvistelin ja mietin, mut onneks eilen menin pomon juttusille. Pyysin ekaks et olisin pitäny lomani pois, mut se sano suoraan, et käy hakemassa saikkua, älä tuhlaa lomias tähän..... Yleensä mä oon tosi vähän pois töistä ja hirveen huono omatunto et jäisin saikulle tällasen asian takia, mutta................... Ei kai tässä muukaan auta.. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin onhan tää alkanu jo keväällä, kun oli se keskenmeno.. Kesä oli töissä ihan hirveen rankka, 2 vuorotyö ja pääosin 1 päivän vapaita vaan.... Ja nyt kun saatiin tietää, et odotetaan taas, niin hirvee stressihän siitä puhkes... Mitään muuta en toivokaan, kun että kaikki olis hyvin, mut koko ajan vaan pelottaa et mitä jos taas..... Toivottavasti tää nyt helpottaa vielä.............?!
Tsemppiä kaikille muillekin kiukkuiitoille!!!!!
Tsemppiä kaikille muillekin kiukkuiitoille!!!!!
Nyt on pakko tulla sanomaan, että oon ihan hirveän onnellinen.
Oon ollut tähän asti vuoroin kiukkuinen ja ahdistunut. Useimmiten vaan valtavan väsynyt. Joinain päivinä en ole kestänyt ihmisten seuraa ollenkaan, tai omat pelot ovat ottaneet vallan ja estäneet nauttimasta raskaudesta.
Mutta nyt alkaa olla sellainen olo, että ehkä kaverit eivät ole huijanneet luvatessaan, että toinen kolmannes on helpompi. Mun maha pyöristyy mutta yleinen turvotus vähenee. Finnit näköjään pysyvät, mutta enää ne eivät pänni niin kauheasti. Olen tosi sentimentaalinen ja romanttinen, luen lehdestä vanhojen pariskuntien ihania onnitteluja toisilleen ja itkeskelen niitä.
Mies lähetti reissustaan tekstarin, jossa pohti mitä vauva juuri nyt hahmottaa maailmasta, ja taas mua alkoi itkettää.
Varmasti mä ehdin vielä pelätä, kiukutella ja tympääntyä moneen otteeseen. Tuntui silti tarpeelliselta kirjoittaa muistiin tämäkin tunne.
Oon ollut tähän asti vuoroin kiukkuinen ja ahdistunut. Useimmiten vaan valtavan väsynyt. Joinain päivinä en ole kestänyt ihmisten seuraa ollenkaan, tai omat pelot ovat ottaneet vallan ja estäneet nauttimasta raskaudesta.
Mutta nyt alkaa olla sellainen olo, että ehkä kaverit eivät ole huijanneet luvatessaan, että toinen kolmannes on helpompi. Mun maha pyöristyy mutta yleinen turvotus vähenee. Finnit näköjään pysyvät, mutta enää ne eivät pänni niin kauheasti. Olen tosi sentimentaalinen ja romanttinen, luen lehdestä vanhojen pariskuntien ihania onnitteluja toisilleen ja itkeskelen niitä.
Mies lähetti reissustaan tekstarin, jossa pohti mitä vauva juuri nyt hahmottaa maailmasta, ja taas mua alkoi itkettää.
Varmasti mä ehdin vielä pelätä, kiukutella ja tympääntyä moneen otteeseen. Tuntui silti tarpeelliselta kirjoittaa muistiin tämäkin tunne.
Lucy: Äitiys ei ole aina helppoa, lapsi voi valvottaa ja itse väsyä. Ei silloin välttämättä ekoina viikkoina edes muista eikä välttämättä halua kiinnostua itsestään. Minut oma poika hurmasi niin, etten miettinyt meikkiä tai hiuksia puoleen vuoteen kuin pakkotilanteiteissa, ei me ekana puolena vuotena paljoa liikuttui kylilläkään vaan tutustuin äitiyteen ja sen haasteisiin.
En ajatellut "että pakko olla sitä ja tätä kun en halua muuttua", äitiys kyllä muuttaa ihmistä aina. Ei välttämättä niin ettet itse kulje meikittä mutta tajuat kun ekan lapsen vauva-ajan käyt läpi :)
Ei myöskään kannata asettaa itselleen "olen sellainen ja tällainen äiti", koska jossakin vaiheessa voi ahdistaa kun tajuaakin että hemmetti, niinhän ne muut tästäkin sanoivat :)
En ajatellut "että pakko olla sitä ja tätä kun en halua muuttua", äitiys kyllä muuttaa ihmistä aina. Ei välttämättä niin ettet itse kulje meikittä mutta tajuat kun ekan lapsen vauva-ajan käyt läpi :)
Ei myöskään kannata asettaa itselleen "olen sellainen ja tällainen äiti", koska jossakin vaiheessa voi ahdistaa kun tajuaakin että hemmetti, niinhän ne muut tästäkin sanoivat :)
Ei me synnytä äideiksi, joistakin voi sanoa "luotu äidiksi". Me kaikki kasvetaan lapsen mukana, kasvu ei välttämättä tapahdu aina ilman kipuja ja kannattaa olla avoimempi kuin tavoitteiden ja rajojen perässä kulkija, ollaan varmasti hyviä äitejä kaikki kun nähdään se omalla kohdalla :)
Iiii-Saaa, osoitit tuon kirjotuksesi Lucylle mutta en tiedä tarkoititko myös minua kun puhuit ulkonäköön liittyvistä asioista yms :)
Niin, siis haluun selventää että en tietenkään miettinyt kirjotuksessani mitään ensimmäisiä viikkoja tai kuukausia vauvan kanssa (silloin nyt tuskin todellakaan meikkaus tai oma ulkonäkö on hirveesti mielessä), vaan mietin että pitemmällä tähtäimellä en haluaisi muuttua tietynlaiseksi "äiti-ihmiseksi", jota ei oma ulkonäkö kiinnosta ja joka ei muusta puhu kun lapsista.
Kyllä mä ymmärrän että äitiys muuttaa ihmistä varmasti, mutta mun pelko onkin että muuttuisi kokonaan sellaiseksi mitä ei halua olla. Äh, vaikea selittää, mutta tässä ketjussa kai saikin puhua ihan järjettömistäkin ja hölmöistä peloista ja ajatuksista.
Kaveripiirissä on niin monta äitiä ja niin erilaisia, toiset ovat pysyneet yllättävänkin samanlaisina ja joitain on vaikea tunnistaa samaksi ihmiseksi.... Itse vaan näin vielä lapsettomana toivoo että kuuluisi niihin jotka eivät niin hirveästi muutu (hölmö toive tai ei, siltä tuntuu nyt).
Ehkä oon nyt raskaana yliherkkä pahastumaan, mutta vähän ärsyttää jos pohtii tulevaa, ja ne joilla jo on lapsia niin sanoo että "tajuat sitten kun sulla on se lapsi, että me oltiin oikeassa". On kuitenkin niin monenlaisia äitejä... Ja mulla omat toiveeni millainen tulen olemaan, sen näkee sitten miten siinä käy myöhemmin.
Niin, siis haluun selventää että en tietenkään miettinyt kirjotuksessani mitään ensimmäisiä viikkoja tai kuukausia vauvan kanssa (silloin nyt tuskin todellakaan meikkaus tai oma ulkonäkö on hirveesti mielessä), vaan mietin että pitemmällä tähtäimellä en haluaisi muuttua tietynlaiseksi "äiti-ihmiseksi", jota ei oma ulkonäkö kiinnosta ja joka ei muusta puhu kun lapsista.
Kyllä mä ymmärrän että äitiys muuttaa ihmistä varmasti, mutta mun pelko onkin että muuttuisi kokonaan sellaiseksi mitä ei halua olla. Äh, vaikea selittää, mutta tässä ketjussa kai saikin puhua ihan järjettömistäkin ja hölmöistä peloista ja ajatuksista.
Kaveripiirissä on niin monta äitiä ja niin erilaisia, toiset ovat pysyneet yllättävänkin samanlaisina ja joitain on vaikea tunnistaa samaksi ihmiseksi.... Itse vaan näin vielä lapsettomana toivoo että kuuluisi niihin jotka eivät niin hirveästi muutu (hölmö toive tai ei, siltä tuntuu nyt).
Ehkä oon nyt raskaana yliherkkä pahastumaan, mutta vähän ärsyttää jos pohtii tulevaa, ja ne joilla jo on lapsia niin sanoo että "tajuat sitten kun sulla on se lapsi, että me oltiin oikeassa". On kuitenkin niin monenlaisia äitejä... Ja mulla omat toiveeni millainen tulen olemaan, sen näkee sitten miten siinä käy myöhemmin.
Minunkin oli vaikea selittää mitä tarkoitin, kun äitiys todellakin on asia mihin kasvetaan.
Ja toivotaan, ettet muutu niin pahasti ettet enää tunnista itseäsi, tarkoitukseni ei ollut loukata vaan sanoa että mitä sitä tulevaa pelkäämään kun sen näkee vasta sitten kun ollaan siellä :)
Itse pelkäsin esikoisen kanssa etten ole tarpeeksi hyvä äiti: jouduin synnyttämään yksin, hoitamaan vauvan lievän koliikin yksin exän sairauden takia, tekemään kaiken yksin. Silti pelkäsin järjettömästi olenko hyvä äiti. Jälkeen päin ajattelin että pelon antamat siivet melkein lennättivät minut sen ohi, mikä siinä oli kaikista tärkeintä. Nauttia joka hetkestä rakkaan lapsen kanssa.
Ja toivotaan, ettet muutu niin pahasti ettet enää tunnista itseäsi, tarkoitukseni ei ollut loukata vaan sanoa että mitä sitä tulevaa pelkäämään kun sen näkee vasta sitten kun ollaan siellä :)
Itse pelkäsin esikoisen kanssa etten ole tarpeeksi hyvä äiti: jouduin synnyttämään yksin, hoitamaan vauvan lievän koliikin yksin exän sairauden takia, tekemään kaiken yksin. Silti pelkäsin järjettömästi olenko hyvä äiti. Jälkeen päin ajattelin että pelon antamat siivet melkein lennättivät minut sen ohi, mikä siinä oli kaikista tärkeintä. Nauttia joka hetkestä rakkaan lapsen kanssa.
Muokattu viimeksi:
Mimi2013 miusta tuntuu et tiedän, mitä tarkoitat. Ite oon aina pitänyt itsestäni huolta. En siis meikattunakin vie roskia tms. mutta oon pitäny painon kohtuullisena, liikkunut, hoitanut ihoa, pukeutunut siististi jne. Lisäksi olen aina ollut hyvin itsenäinen - joku sanoisi, että impulsiivinen.
Kyllähän mie tiedän että nuo asiat väistämättä tulee muuttumaan kun tulee lapsi. Ei välttämättä ole aikaa ja energiaa käydä lenkillä niin usein ja kun olen nyt jo yritysvaiheessa aika paljon "lössähtänyt sohvalle" (siinä pelossa että laihdutus ja kova liikunta vaikuttaisi negatiivisesti kun se on tutkimuksilla toteen näytetty ja miulla ei raskautuminen käynyt kauhean helposti) eli käynyt vaan ne tyyliin viisi puolen tunnin kävelylenkkiä viikossa ja sit hormonit heitelly ja herkkuja tehny mieli aiemmin ennen menkkoja sekä nyt raskaana.
Onhan miullakin koira ollut mut se kuitenkin periaatteessa pärjää sen 8 tuntia keskenään. Et joo joutuu siinä menoja suunnittelemaan ettei oo liian paljon yksin yms. mut ei koira oo samalla tavalla ihmisessä kiinni kuin lapsi äidissään. Jotenkin etukäteen ahdistaa se ajatus että jatkossa jos siltä tuntuu ja oon yksin kotona ja ahdistaa en voi vaan hypätä moottoripyörän selkään ja lähteä ajamaan vaan tarvitsee sopia lapselle hoitaja ensin. Tai ex tempore viikon reissut kavereita tapaamaan joutuu kanssa lopettamaan, he ovat lapsettomia eikä sinne oikein viitsi vauvaa viedä öitä huutamaan.
Parisuhde tulee myös väkisin muuttumaan ja kun meillä on mies muutenkin koko ajan menossa (töissä) niin pelkään vielä sitäkin että jatkossa sitä parisuhdeaikaa ei ole yhtään kun jos haluan omaa aikaa niin se tarkoittaa että mies hoitaa. Ja illalla kun nukkuu ollaan varmaan molemmat tosi väsyneitä. Miulla ei oo täällä läheisiä tai sukua kun muutin tänne vasta vuosi sitten ja mies on etääntynyt suvustaan eli tukiverkkoja ei juuri ole. Ehkä alkais olla syytä miehen parhaan kaverin avovaimoon lämmitellä välejä kun heilläkin on pikkulapsiperhe jos olis tukea välillä toisillemme mut kuuleman mukaan se miehen kaverin vaimoke ei oikein meidän miehestä välitä ja oli miehen exän kanssa hyvä kaveri niin ei oikein minustakaan pidä. On kyllä alkanut onneksi lämpenemään nyt kun tuo miehen kaveri on meitä vähän puoliväkisin tutustuttanut :)
Se on totta, että nämä asiat vääjäämättä muuttuu. Ainakin alkukuukausina on turha esim. siitä painosta sitten huolehtia mut kyl mie huolehdin jo nyt, luvut näyttää ihan hirveiltä. Oon viimeks painanu näin paljon 8 vuotta sitten ku lopetin tupakoinnin ja silloin tuli mässytettyä. Joo tiedän että on paljon parempi olla tupakoimatta ja oikeesti alkaa kuitenkin 18. viikko raskaana. Kouluterkkari onneksi ihanasti lohdutti pari viikkoa sitten että sie oot toisella kolmanneksella raskaana ja nyt vasta on painoindeksi yli 25 eli ei siulla oo mitään hätää. Mutta kun oon jossain vaiheessa jopa liikkunut työkseni niin että raskasta lihaskuntoa ja liikuntaa on ollut 12-16 tuntia viikossa niin onhan tässä väkisin lässähtänyt olo. Ei siks että objektiivisesti olisin vieläkään näillä kertyneillä läskeillä "läski," vaan kun vielä vuos sitten ei ollu pätkääkään roikkuvista alleista tietoakaan vaan oli teräksiset hauikset ja järkyttävän kokoinen ojentaja (tuskin se nytkään ihan pelkkää läskiä on, lihakset vaan on löystynyt kun ei niitä käytetä).
Minuu kans ärsyttää noi besserwisserit jotka tulee sanomaan sitä "Voi kuule ei sinuu sen vauvan syntymän jälkeen kiinnosta ulkonäkö pätkääkään" tai "etpä sie synnytyksessä ees tajuu jos paskannat alles" tai "kyllä siihen univajeeseen tottuu." Joo todennäköistähän se on, mut jos tarkoitus on lohduttaa ni olis paljon enemmän avuks sanoo vaikka että "niin onhan se alkuvaihe rankkaa, mut siitä kun se puol vuotta tai vuos menee ni sie alat taas enemmän olla oma itsesi ja muista järjestää itselles sitä omaa aikaa ni hyvin se menee." Miks pelotella lisää ku pelottaa muutenkin tarpeeks.
Kyllähän mie tiedän että nuo asiat väistämättä tulee muuttumaan kun tulee lapsi. Ei välttämättä ole aikaa ja energiaa käydä lenkillä niin usein ja kun olen nyt jo yritysvaiheessa aika paljon "lössähtänyt sohvalle" (siinä pelossa että laihdutus ja kova liikunta vaikuttaisi negatiivisesti kun se on tutkimuksilla toteen näytetty ja miulla ei raskautuminen käynyt kauhean helposti) eli käynyt vaan ne tyyliin viisi puolen tunnin kävelylenkkiä viikossa ja sit hormonit heitelly ja herkkuja tehny mieli aiemmin ennen menkkoja sekä nyt raskaana.
Onhan miullakin koira ollut mut se kuitenkin periaatteessa pärjää sen 8 tuntia keskenään. Et joo joutuu siinä menoja suunnittelemaan ettei oo liian paljon yksin yms. mut ei koira oo samalla tavalla ihmisessä kiinni kuin lapsi äidissään. Jotenkin etukäteen ahdistaa se ajatus että jatkossa jos siltä tuntuu ja oon yksin kotona ja ahdistaa en voi vaan hypätä moottoripyörän selkään ja lähteä ajamaan vaan tarvitsee sopia lapselle hoitaja ensin. Tai ex tempore viikon reissut kavereita tapaamaan joutuu kanssa lopettamaan, he ovat lapsettomia eikä sinne oikein viitsi vauvaa viedä öitä huutamaan.
Parisuhde tulee myös väkisin muuttumaan ja kun meillä on mies muutenkin koko ajan menossa (töissä) niin pelkään vielä sitäkin että jatkossa sitä parisuhdeaikaa ei ole yhtään kun jos haluan omaa aikaa niin se tarkoittaa että mies hoitaa. Ja illalla kun nukkuu ollaan varmaan molemmat tosi väsyneitä. Miulla ei oo täällä läheisiä tai sukua kun muutin tänne vasta vuosi sitten ja mies on etääntynyt suvustaan eli tukiverkkoja ei juuri ole. Ehkä alkais olla syytä miehen parhaan kaverin avovaimoon lämmitellä välejä kun heilläkin on pikkulapsiperhe jos olis tukea välillä toisillemme mut kuuleman mukaan se miehen kaverin vaimoke ei oikein meidän miehestä välitä ja oli miehen exän kanssa hyvä kaveri niin ei oikein minustakaan pidä. On kyllä alkanut onneksi lämpenemään nyt kun tuo miehen kaveri on meitä vähän puoliväkisin tutustuttanut :)
Se on totta, että nämä asiat vääjäämättä muuttuu. Ainakin alkukuukausina on turha esim. siitä painosta sitten huolehtia mut kyl mie huolehdin jo nyt, luvut näyttää ihan hirveiltä. Oon viimeks painanu näin paljon 8 vuotta sitten ku lopetin tupakoinnin ja silloin tuli mässytettyä. Joo tiedän että on paljon parempi olla tupakoimatta ja oikeesti alkaa kuitenkin 18. viikko raskaana. Kouluterkkari onneksi ihanasti lohdutti pari viikkoa sitten että sie oot toisella kolmanneksella raskaana ja nyt vasta on painoindeksi yli 25 eli ei siulla oo mitään hätää. Mutta kun oon jossain vaiheessa jopa liikkunut työkseni niin että raskasta lihaskuntoa ja liikuntaa on ollut 12-16 tuntia viikossa niin onhan tässä väkisin lässähtänyt olo. Ei siks että objektiivisesti olisin vieläkään näillä kertyneillä läskeillä "läski," vaan kun vielä vuos sitten ei ollu pätkääkään roikkuvista alleista tietoakaan vaan oli teräksiset hauikset ja järkyttävän kokoinen ojentaja (tuskin se nytkään ihan pelkkää läskiä on, lihakset vaan on löystynyt kun ei niitä käytetä).
Minuu kans ärsyttää noi besserwisserit jotka tulee sanomaan sitä "Voi kuule ei sinuu sen vauvan syntymän jälkeen kiinnosta ulkonäkö pätkääkään" tai "etpä sie synnytyksessä ees tajuu jos paskannat alles" tai "kyllä siihen univajeeseen tottuu." Joo todennäköistähän se on, mut jos tarkoitus on lohduttaa ni olis paljon enemmän avuks sanoo vaikka että "niin onhan se alkuvaihe rankkaa, mut siitä kun se puol vuotta tai vuos menee ni sie alat taas enemmän olla oma itsesi ja muista järjestää itselles sitä omaa aikaa ni hyvin se menee." Miks pelotella lisää ku pelottaa muutenkin tarpeeks.
Ei liii-saaa varmaan mua tarkottanu :) oon ollu vähän sivusta seuraaja tässä osiossa. Mutta oon niin hölmö, että oon oikeesti miettiny tota meikkaamisasiaa, ja kauhukuva on se, että tukka on värjäämättä ja naama kokonaan meikitön. En haluu todeta, että musta on tullu harmaa huuhkaja :P
Itse en ole oikein ikinä oppinut kunnolla meikkaamaan, eikä se ole sillä tavalla iso asia. Mitä nyt näitä finnejä peittelen. Pikemminkin koen oloni hieman epävarmaksi ja pelkään näyttäväni tyhmältä, kun olen yrittänyt meikata. Hyvin voin kuitenkin samastua tohon ajatukseen siitä, että pelkää jotenkin oleellisesti muuttuvansa ihmisenä tai olevansa aivan erilainen äiti kuin toivoisi.
Olisi esim. kiva tehdä lapsen kanssa paljon juttuja ja viedä sitä mukanaan erilaisiin paikkoihin. Kummilapseni vanhemmat jämähtivät täysin neljän seinän sisään kun nyt jo 1,5 v muksu syntyi. On vähän vaikeaa ymmärtää, miten sen ikäisen kanssa ei pysty heidän mielestään lähtemään mihinkään, vaikka totta kai se on haastavampaa. Omaan elämään kuitenkin kuuluu 150 km edestakaiset ajelut tai junamatkat (usein koiran ja hirveän tavarakaravaanin kanssa) harva se viikonloppu. Tai olisi kamalaa huomata yhtäkkiä olevansa se hädin tuskin kannoilla pysyvien lasten jatkuvasti nalkuttava äiti, jonka näen usein kiirehtivän ohi aina yhtä vihaisena.
Olen myös miettinyt, miten hankalaa olisi, jos lapsi olisikin luonteeltaan, ajatuksiltaan ja mielenkiinnonkohteiltaan täysin erilainen kuin kumpikaan vanhemmista. En tosin tiedä, onko se täysin mahdollista, ellei nyt ole jokin autisti kysymyksessä? Mutta kamalaa olisi, jos ei jotenkin henkisellä tasolla kohtaisi oman lapsensa kanssa tai kykisi ymmärtämään tätä. Enkä nyt siis tarkoita sitä, etteikö lapsi saisi olla oma erillinen persoonansa.
Olisi esim. kiva tehdä lapsen kanssa paljon juttuja ja viedä sitä mukanaan erilaisiin paikkoihin. Kummilapseni vanhemmat jämähtivät täysin neljän seinän sisään kun nyt jo 1,5 v muksu syntyi. On vähän vaikeaa ymmärtää, miten sen ikäisen kanssa ei pysty heidän mielestään lähtemään mihinkään, vaikka totta kai se on haastavampaa. Omaan elämään kuitenkin kuuluu 150 km edestakaiset ajelut tai junamatkat (usein koiran ja hirveän tavarakaravaanin kanssa) harva se viikonloppu. Tai olisi kamalaa huomata yhtäkkiä olevansa se hädin tuskin kannoilla pysyvien lasten jatkuvasti nalkuttava äiti, jonka näen usein kiirehtivän ohi aina yhtä vihaisena.
Olen myös miettinyt, miten hankalaa olisi, jos lapsi olisikin luonteeltaan, ajatuksiltaan ja mielenkiinnonkohteiltaan täysin erilainen kuin kumpikaan vanhemmista. En tosin tiedä, onko se täysin mahdollista, ellei nyt ole jokin autisti kysymyksessä? Mutta kamalaa olisi, jos ei jotenkin henkisellä tasolla kohtaisi oman lapsensa kanssa tai kykisi ymmärtämään tätä. Enkä nyt siis tarkoita sitä, etteikö lapsi saisi olla oma erillinen persoonansa.
M
Mannaryyni
Vieras
Joo, mie oon edellisen kaa samoil linjoilla meikkaamises, tosin en koe näyttäväni tyhmältä meikit naamassa, mutten ilmankaa. Nykyään on tullut muutenki tosi vähä meikattua paitsi juhliin ja kun käydään jossai ei nii arkisissa paikoissa.
Ja tiiän itsekin miehen puolelt yhen ikäiseni joka kieltäytyy lähtemästä tyyliin lähikauppaa kauemmaksi, kun on lapsi. Ite muistan lapsuudestani, et me käytiin ko mie olin pieni ja pikkuveli oli pieni, nii ympäri suomea reissattiin varsinki kesät. Ja sitä ootti vaikkei sen ikäsenä kaikkiin esim lintsin laitteisiin päässy, mutta yhä tänäkin päivänä muistelen ihania lapsuusaikoja millon pääs reissuun ja oli iha parasta! Sen myötä oonkin nii kiinnostunut retkistä ja ulkoilusta ja nähtävyyksistä. Toisin, kun veljeni jolla jäi reissut lyhyeks, ku äiti sairastu ja veli onkin nykyään kunnon pelifriikki jota on vaikea saada lähtee muualle ko pelikauppaan ja muuhun elektroniikkashoppiin..
Haluankin, että oma lapseni tietää muustakin, kun sisällä olosta ja nykyisistä sähkövempaimist. Nyky lapset tuskin tietää mitää ulkopelejä mitä ite naapuripenskojen kaa tuli leikittyä.
Ja tiiän itsekin miehen puolelt yhen ikäiseni joka kieltäytyy lähtemästä tyyliin lähikauppaa kauemmaksi, kun on lapsi. Ite muistan lapsuudestani, et me käytiin ko mie olin pieni ja pikkuveli oli pieni, nii ympäri suomea reissattiin varsinki kesät. Ja sitä ootti vaikkei sen ikäsenä kaikkiin esim lintsin laitteisiin päässy, mutta yhä tänäkin päivänä muistelen ihania lapsuusaikoja millon pääs reissuun ja oli iha parasta! Sen myötä oonkin nii kiinnostunut retkistä ja ulkoilusta ja nähtävyyksistä. Toisin, kun veljeni jolla jäi reissut lyhyeks, ku äiti sairastu ja veli onkin nykyään kunnon pelifriikki jota on vaikea saada lähtee muualle ko pelikauppaan ja muuhun elektroniikkashoppiin..
Haluankin, että oma lapseni tietää muustakin, kun sisällä olosta ja nykyisistä sähkövempaimist. Nyky lapset tuskin tietää mitää ulkopelejä mitä ite naapuripenskojen kaa tuli leikittyä.
Mie oon kyllä opetellu meikkaamaan ja meikkaan itse asiassa tosi hyvin. Mutta arkena en meikkaa. Aiemmin sain meikata ja pukeutua prinsessaksi ihan työkseni Niin arkena päin vastoin kuljen löysissä housuissa, hupparissa, naama meikkaamatta ja tukka nutturalla. Tiedän näyttäväni upealta ni ei tartte sitä joka päivä korostaa vaan sit tilanteen mukaan. Aiemmin oon meikannut enemmänkin kun asuin kaupungissa ni tuli edes joku meikkipohja, ripsari ja kulmat laitettua. Nykyään ei sitäkään. Ehkä olis eri asia jos olisin taas jossain edustushommissa töissä enkä autohallissa kädet rasvassa opiskelemassa. Muutenkin miesvaltainen ala ni ei huvita vielä lisää korostaa ulkonäköä.
Minä olin/olen monelta osin paljon vanhempieni kaltainen (stressaan kuten äitini, levoton sielu kuten isäni). Mielenkiinnon kohteet kasvoivat vanhempien mukana, vaikka omiakin mielenkiinnon kohteita oli. Mutta meillä äiti oli se vahvempi persoona ja mie olin niin ujo etten oikein uskaltanut tuoda omaa persoonaani esiin kun siitä aina pilkattiin. Eli meidän äiti oli / on edelleen hyvin turvallisuudenhakuinen, arvostaa vain sitä tavallista, harmaata arkea.
Itsekin pidän arjesta ja pitää olla se turvapaikka, missä rentoutua. Mutta ennemmin tai myöhemmin käyn levottomaksi ja minun pitää päästä paikkoihin, nähdä asioita, tehdä ja kokea. Äitini on aina ollut tyytyväinen niillä sijoillaan ja on pelännyt minun tarvettani nähdä ja tehdä että hän suoraan sanoen pelotteli minut kuoliaaksi lapsena, ja olin arka lapsi muutenkin. Totta puhuakseni minä taisin pelottaa äitiäni... Kunnes sitten teini-ikäisenä tuo levottomuus lopulta purkautui lähes väkivaltaisesti esiin, en kyennyt omaa luonnettani enää siloittelemaan. Ehkä, jos minua olisi lapsena kannustettu kokeilemaan, ei noita purkauksia ja tempauksia olisi sitten teininä ja aikuisena niin tullut. Olisi saanut kokeilla ja toteuttaa turvallisemmin kuin sitten omin päin ja uhmalla. Tiedä häntä.
Itse olen monesti naureskellut, että jos omat lapseni haluavat minua järkyttää, he pukeutuvat pukuun ja kääntyvät Jehovan todistajiksi Kun taas itse toivon, että lastenkin kanssa voisi matkustaa, niin olisi ihan kamalaa saada sellainen lapsi, joka ei halua ikinä mihinkään. Minä tietty toivon toteuttavani omia lapsuuden unelmiani, minä en ainakaan estä ja kiellä... Ja voihan se olla että miulle tulee lapsi joka kaipais vaikka niitä tiukkoja rajoja kaikkeen sitten turvallisuudentunteen saadakseen. Tosin jos ei kovin paljon lasketusta ajasta synnytys veny niin lapsesta on tulossa oinas kuten äidistään eli voi olla turha pelko että olisi pehmeäluonteinen ja arka. Isänsä on leijona ja ihan yhtä rohkea, utelias, häslä jästipää. Jostain hyvin kaukaa minun äitini puolelta pitäisi geenien hypätä, jos joku turvallisuudenhakuinen ja konservatiivinen lapsi tulisi.
Niin arkena päin vastoin kuljen löysissä housuissa, hupparissa, naama meikkaamatta ja tukka nutturalla. Tiedän näyttäväni upealta ni ei tartte sitä joka päivä korostaa vaan sit tilanteen mukaan. Aiemmin oon meikannut enemmänkin kun asuin kaupungissa ni tuli edes joku meikkipohja, ripsari ja kulmat laitettua. Nykyään ei sitäkään. Ehkä olis eri asia jos olisin taas jossain edustushommissa töissä enkä autohallissa kädet rasvassa opiskelemassa. Muutenkin miesvaltainen ala ni ei huvita vielä lisää korostaa ulkonäköä.Minä olin/olen monelta osin paljon vanhempieni kaltainen (stressaan kuten äitini, levoton sielu kuten isäni). Mielenkiinnon kohteet kasvoivat vanhempien mukana, vaikka omiakin mielenkiinnon kohteita oli. Mutta meillä äiti oli se vahvempi persoona ja mie olin niin ujo etten oikein uskaltanut tuoda omaa persoonaani esiin kun siitä aina pilkattiin. Eli meidän äiti oli / on edelleen hyvin turvallisuudenhakuinen, arvostaa vain sitä tavallista, harmaata arkea.
Itsekin pidän arjesta ja pitää olla se turvapaikka, missä rentoutua. Mutta ennemmin tai myöhemmin käyn levottomaksi ja minun pitää päästä paikkoihin, nähdä asioita, tehdä ja kokea. Äitini on aina ollut tyytyväinen niillä sijoillaan ja on pelännyt minun tarvettani nähdä ja tehdä että hän suoraan sanoen pelotteli minut kuoliaaksi lapsena, ja olin arka lapsi muutenkin. Totta puhuakseni minä taisin pelottaa äitiäni... Kunnes sitten teini-ikäisenä tuo levottomuus lopulta purkautui lähes väkivaltaisesti esiin, en kyennyt omaa luonnettani enää siloittelemaan. Ehkä, jos minua olisi lapsena kannustettu kokeilemaan, ei noita purkauksia ja tempauksia olisi sitten teininä ja aikuisena niin tullut. Olisi saanut kokeilla ja toteuttaa turvallisemmin kuin sitten omin päin ja uhmalla. Tiedä häntä.
Itse olen monesti naureskellut, että jos omat lapseni haluavat minua järkyttää, he pukeutuvat pukuun ja kääntyvät Jehovan todistajiksi
Kun taas itse toivon, että lastenkin kanssa voisi matkustaa, niin olisi ihan kamalaa saada sellainen lapsi, joka ei halua ikinä mihinkään. Minä tietty toivon toteuttavani omia lapsuuden unelmiani, minä en ainakaan estä ja kiellä... Ja voihan se olla että miulle tulee lapsi joka kaipais vaikka niitä tiukkoja rajoja kaikkeen sitten turvallisuudentunteen saadakseen. Tosin jos ei kovin paljon lasketusta ajasta synnytys veny niin lapsesta on tulossa oinas kuten äidistään eli voi olla turha pelko että olisi pehmeäluonteinen ja arka. Isänsä on leijona ja ihan yhtä rohkea, utelias, häslä jästipää. Jostain hyvin kaukaa minun äitini puolelta pitäisi geenien hypätä, jos joku turvallisuudenhakuinen ja konservatiivinen lapsi tulisi.