Kai sitä vois itsekin jo tähän ketjuun kirjoitella.
Meillä ei vielä ole yritystä, mutta ehkäisy on aika laiskalla tolalla ja uskon, että vuoden loppua kohden alkais sitten jo yrityskin.
Meillä on vajaa 10kk ikäinen esikoispoika ja aika raskas vauvavuosi takana. 8kk ikään asti poika on ollut aika tyytymätön ja tosi huono nukkumaan. Hampaita on tullut ahkerasti, hän oppi 9kk iässä kävelemään ja unikoulun avulla meillä vihdoin nukutaankin, joten nyt eletään jo sellaista tasaisen mukavaa taaperoelämää. Mitäpä sitä siis muuta kuin seuraavaa univelkaa suunnittelemaan.
Toki esikoinen ei vielä ole kovin itsenäinen enkä itse tiedä yhtään mitä odottaa, kun hän kasvaa, että sikäli jännittää ajatus tosi pienestä ikäerosta. Lähtökohtaisesti meillä ei ole ollut ajatusta minkälaisella ikäerolla lapsia haluttaisiin, mutta tässä vauvavuoden aikana ollaan aika vahvasti tultu siihen tulokseen, että halutaan taputella tämä pikkulapsiaika kerralla pakettiin. Olen nyt hoitovapaalla, enkä haluaisi palata vanhaan työhöni enää ollenkaan eli myös mun uran ja päivärahojen puolesta olisi fiksua tehdä seuraava ainakin ennen kuin esikoinen täyttää 3v. Eli sen puolesta ei vielä hengenhätää. Viimeksi raskauduin helposti - toki mikään ei välttämättä ole samoin tällä kertaa.
Tällä hetkellä mietityttää:
- Viime raskaus oli tosi helppo - mitä jos seuraava ei ole? Alussa tosin väsytti aivan valtavasti. Miten selviää raskaudesta taaperon kanssa?
- Ylipäätään kaikki käytännön asiat raskaus/vastasyntynyt + taapero, kun tukiverkko on pieni ja palveluitakin huonosti saatavilla.
- Meillä on toiveissa tyttö. Omien tunteiden kohtaaminen jännittää, jos toinen lapsi olisikin poika.
- Ennen esikoista, mulla oli yksi kkm. Toki elämässä voi tapahtua ikäviä asioita ilman keskenmenojakin, mutta jännittää silti jos tapahtuu jotain kamalaa, kun arki pitää pienelle silti jaksaa pyörittää, vaikka olis itse kuinka hajalla. Toisaalta hän on vielä niin pieni, että ainakaan asioita ei tarvitse vielä ihan hirveästi osata selittää.
Positiivisena puolena näen ehdottomasti sen, että tässä sitä ollaan yhden lapsen verran kokemusta rikkaampana ja vauvavuosi ainakin vielä hyvin tuoreessa muistissa. Jos asiat toisen lapsen kanssa menis vähintään yhtä hyvin/huonosti, uskon että oma asenne auttaisi tällä kertaa jaksamaan paremmin. Mä oon ihan liian monta kertaa kuluneen vuoden aikana löytänyt itseni lohduttomana ajattelemasta, että tällastako mun elämä nyt sitten on. Oon uskonut tilanteiden lopullisuuteen (tunnin välein heräillessä ei muuten auta yhtään se klassinen "kyllä ne kouluiässä sitten nukkuu". Ei paljoa lohduta tuommonen seitsemän vuoden odotus, kun et jaksaisi enää yhtä päivääkään) - eipä mulla oo ollu kokemusta paremmasta. Nyt on!