Hyvää naistenpäivää tänäänkim kaikille teille upeille ja vahvoille naisille.
Mitä tulee naiseuteen niin luulen, että on hyvin tavallista, että naiset kantavat lapsettomuudesta suurempaa taakkaa ja pahaa mieltä kuin miehet. Miehet pääsääntöisesti pääsevät ikäänkuin kärryille vähän jälkijättöisesti. Luulen että se liittyy osittain hormonaalisiin ja kehollisiin juttuihin, biologiaan.
Meilläkin on ollut vaikeutemme tämän asian tiimoilta. Varmaan hyvin samankaltaista surua ja epätoivoa kuin teillä muillakin. Minulla ne ehkä liittyivät vahvemmin tätä avioliittoani edeltävään parisuhteeseen, jossa lapsettomuus lopulta repi meidät erilleen. Ja hyvä niin. Suhteessa oli muutenkin paljon pielessä ja sokeuduin lapsen kaipuusta niin, etten enää nähnyt metsää puilta.
Mutta kyllä tässäkin suhteessa on itketty, huudettu ja ahdistuttu. Ja kuinka hassua, myös raskausajat ovat olleet mulle todella vaikeita ja henkisesti tuskaisia ajanjaksoja.
Nyt kolmatta yrittäessä olemme siis kokeneet yhden ku:n ja yhden kkm:n. Ajanjakso kolmannen yritystä on kestänyt loppuvuodesta 2016. Olen pystynyt suhtautumaan suhteellisen rennosti, mutta parisuhteessa on aiheuttanut ongelmaa se, ettei mies nyt elä tässä samalla tavoin mukana kuin ehkä toivoisin. Kun lapset kasvavat, mies alkaa ajattelemaan, että olisi helpompaa olla vain näin. Toistaiseksi hän vielä lasta haluaa, mutta epäilen ettei enää pitkään. Hän on hyvin omistautuva perheenisä, mutta myös kaikesta muusta huolehtija. Hän kokee stressiä keskeneräisyydestä ja sekaisuudesta, joten kolmas lapsi on hänen ajatuksissaan myös tasapainoa horjuttava tekijä.
Ja bonarina. Olemme sen verran pitkään jo keskustelleet ovulaatioista ja seksin ajoittamisesta, että nyt emme sitä kertakaikkiaan enää voi tehdä säilyttääksemme intiimin innostuksen toisiimme. Siispä kaikki se varsinainen yritys on minun vastuullani. On raskasta. Kuten eilen kun epäilin oviksen olevan ja mies oli umpiväsyksissä.