Tervetuloa jääkukka!
Musta tuntuu, että esikoisesta plussatessa elin koko raskausajan sellaisessa päivä kerrallaan -vauvakuplassa. Luin toki mitä missäkin raskauden vaiheessa tapahtuu, mutta mulla ei ollut kiirettä päästä tapaamaan vauvaa, koska vaikka lasta kovasti toivoinkin niin en ollut vielä valmis olemaan äiti, en tiennyt miten olla äiti ja kasvoin siihen yhtä matkaa mahan kanssa, kuten varmaan monelle käy ja on tarkoituskin. Nyt jos plussaisin uudestaan niin tuntuu, että odotus olisi konkreettisempaa kun jo tietää miltä se tuntuu saada oma vauva tuhisemaan rinnalle ja tietää osaavansa olla äiti. Ja siten myös pelot lisääntyy. Entä jos plussaa ei tulekaan, tai jos tulee niin jotain käy raskauden tai synnytyksen aikana. Jotenkin tuntuu, että se mikä ykkösen kohdalla oli tarpeellinen kasvun aika meille molemmille, tuntuu kakkosen kohdalla vaan pitkältä matkalta täynnä vaaran paikkoja. Ja matka ei ole vielä edes alkanut! Toivottavasti en tällä aiheuta pahaa mieltä keskenmenon kokeneille tai pitkään esikoista toivoneille. En tarkoita vähätellä kenenkään kokemuksia ja tunteita, vaan ainoastaan verrata omia fiiliksiä ennen ykköstä tähän toisen yritykseen. Onko kukaan miettinyt samaa?
Kuumeileva mieleni on nyt kypsytellyt teoriaa, että kp 32 tuntunut menkkamainen kipu voisi olla myöhäinen ovis, jolloin tekemäni negatiiviset raskaustestit tänään (dpo 6) ja toissapäivänä (dpo4) ei todennäköisesti vielä näyttäisikään plussaa ja niin piinailu jatkuu ja toivo elää. :)