Pulinaketju

[Kaarin]

Voimia Marcipa, olen pahoillani menetyksestänne Toivottavasti asiat selviää siten kuin haluatte, vauvan kaipaaminen on kyllä joskus äärimmäisen raastavaa!

Itsellänihän se oli aivan mahdotonta välillä sen jälkeen kun elämäni ensimmäisen raskaus meni kesken, sekin oli keskeytynut keskenmeno, joka todettiin muistaakseni noin 10. viikon tietämillä, alkion kasvu oli pysähtynyt jo 7. raskausviikolla. Olin silloin jo 39-vuotias. Se raskaus oli yllätys ja vahinko, mutta ehdin jo iloita siitä aivan tolkuttomasti, niin oli todella musertavaa, kun se meni kesken. Lopulta saimme vauvan vasta hoitojen kautta.

 

[Sharmander]

Tulin tänne etsimään vertaistukea, kun olen jotenkin ihan sekaisin ajatusteni kanssa. Eli tässä yllätysraskauden ja sitä seuranneen keskeytyneet keskenmenon jälkimainingeissa ja varmaan edelleen hormonimyrskyssä olen jotenkin ihan hukassa. Olin varma, että meidän lapsiluku oli täynnä (kolme kouluikäistä), mutta tuo raskaus ja etenkin keskenmeno sai kovan vauvakaipuun. On niin tyhjä olo, kun oli ehtinyt ajatella kaikkea sitä, mitä vauva toisi tullessaan. Mies on kyllä sitä mieltä, että vauvaa ei lähdetä yrittämään, vaikka hänkin oli pettynyt ja surullinen kun keskenmeno selvisi. Järjellä ajateltuna onkin helpompaa vaan unohtaa tämä raskaus ja vauva- ajatukset ja jatkaa siitä missä lokakuussa oltiin ilman aavistustakaan raskaudesta. Mutta sydän on ihan eri mieltä

Tervetuloa Ymmärrän oikein hyvin. Olisi helpompaa (???) jos vaan joku sanoisi että ei koskaan enää. Mut noi ”Ähäkutti” raskaudet tai onnistuneetkin repii aina uudelleen Sen toiveen esiin. Olen pahoillani kokemastasi. Tervetuloa kuumeilemaan. Stalkkasin sen verran et ollaan about ikätovereita. Millaiset sun kiertot yms on?

 

[Suski75]

Voimia Marcipa!

Se keskenmenossa on pahinta, kun on jo ajatellut tulevaisuutta uuden lapsen kanssa ja sitten se tulevaisuus tuhoutuu yhdessä hetkessä. Kuvitelman menetys sattuu enemmän kuin keskenmeno itsessään.

 

[Pikkuvarpaat]

Voimia marcipa
Siis apua mulla on niin sekavat tunteet et itekki hämmennyin... Ei tällasta tunnetta oo ikään tullu vastaan... En tiiä mitä aattelis.. Miten olis.. Entä jos kaikki menee päin peetä ym

 

[Sharmander]

Kyllä mulla tämä kolmas ainakin oli todella täynnä pelkoa. Olin ihan varma että vauva kuolee viimestään synnytykseen.. että ei mulle ihmeitä voida suoda ikipäivänä. Varmasti vaikutti sekin tieto että ei luultavasti koskaan enää.

omanapa. En mä kyl ny enää innosta hypi. Eilen tuli ikäänkuin ”ovisliman” tapaista mutta seksin aikana paikat on täysin kuivat. Samoin yöt taas hikoiluttaa aavistuksen, semmosta ku olis helteinen yö (meil on kylmä!!). Ovistikut on valjuja. Jotenkaan ei hyvä viba tästä hikoilusta ja saharasta. Ei ainakaan oo estrogeenit nousussa. Nukunkin jotenkin huonosti kun jo monta yötä menii aivan tukkina ihmettelinkin ihan kun nukuin jo useamman yön sikeesti ja hyvin ja näin unia kuin loppukierrossa ja päivälläkin nukahdin. Pyh sanon minä. Palaan takaisin ruotuun ja nuolemaan näppejäni

 

[Suski75]

Kyllä mulla tämä kolmas ainakin oli todella täynnä pelkoa. Olin ihan varma että vauva kuolee viimestään synnytykseen.. että ei mulle ihmeitä voida suoda ikipäivänä. Varmasti vaikutti sekin tieto että ei luultavasti koskaan enää.

Samoin. Synnärillä ihmettelin kun lapsi nostettiin rinnalle, että miten tässä nyt näin kävi, sehän elää!

 

[Yölento]

Voimia Marcipa




Olen myös huomannut että itse "pelkään" tätä raskautta todella paljon, tai sitä että kestääkö loppuun saakka. Sinällään hassua kun edellisissä raskauksissa tätä tunnetta ei ole ollut, paitsi keskenmenon jälkeen.
Puntaroin todella paljon sitä varhaisultraan menoa, koska en haluaisi odottaa sinne nt-ultraan, mutta jotenkin en uskalla sitäkään tehdä:banghead:

En tiedä vaikuttaako olotilaani ja tuntemuksiini tieto siitä että tämä on viimeinen raskaus kohdallani, että elänkö jo nyt jonkunlaisra luopumisen tuskaa tässä samalla.... Ihanaa olla Nainen, hormonihuuruineen

Minulla keskenmenojen varjo jatkui niinkin pitkään, että käytin tällä nuorimmaiselle kätkythälytintä kaksi vuotta. Nyt kolmen vuoden jälkeen alkaa vähän helpottaa.

 

[Sharmander]

Samoin. Synnärillä ihmettelin kun lapsi nostettiin rinnalle, että miten tässä nyt näin kävi, sehän elää!

Sama juttu. Mäkin vaan hoin että oootko todella siinä. Voitko todella olla siinä. Vieläkin ajoittain ailahtaa sellanen ”tämä kaikki otetaan pois” olo mut kaippa se on aika luonnollistakin...

 

[Helena80]

Hyvää uutta vuotta

 

[Kaarin]

Kylläpä muuten väsyttää. Kun herää keskellä yötä vajaan viiden tunnin unien jälkeen, eikä saa enää nukuttua, niin hieman on välillä hankaluuksia pitää silmiä auki tässä istumatyötä tehdessä No, jospa tänään nyt jotain edes saisi tehtyä töiden eteen.

Nyt on pojalla kyllä sen päiväinen mielensäpahoittaja-aika menossa, ettei ole tosikaan Aamulla taas sain itkut aikaiseksi ihan vaan sillä, kun ensin pyysin poikaa ottamaan unihaalarin ja vaipan pois, ja toisen kerran sitten sillä kun osoitteli pakastinta, olisi kai halunnu jäätelöä, kun eilen sieltä otettiin jätskit. No, en sitten antanut, sanoin vaan että ei nyt, myöhemmin sitten taas, kun piti siinä jo ruveta pikku hiljaa tekemään lähtöä töihin ja tarhaan, enkä nyt muutenkaan oikein jäätelöä viitsisi aamupalan jälkkäriksi antaa :) Sain onneksi pidettyä omat hermoni kurissa sen huudon ajan, ja sitten sainkin pojan huomion kiinnitettyä kodinhoitohuoneen pöydällä olevaan pissavaippaan, joka jäi sinne eilen kun mentiin iltapesuille. Sanoin pojalle, että katoppas mikä tuonne on jäänyt, onpas äiti ollut hassu kun on tuolleen jättänyt, poikaa rupesikin naurattamaan kovasti :D Vielä on suht helppoa suunnata mielenkiinto siitä itkusta johonkin hauskaan, mutta ei se varmaan ikuisesti onnistu sekään....

Mutta on se poika vaan niin ihana, kun eilenkin sitten kotiin tultua tuli halaamaan niin tiukasti kuin pieni poika vain voi Hellii ja hoitaa äitiä hyvin usein, tuo harson jos hikoilen ja auttaa yhdessä sun toisessa asiassa. Mutta tahtoakin löytyy kyllä, eilen koitin saada poikaa keräämään edes osan leluista ja duploista lattialta, vastaus oli napakka EI :D Tulee silti kyllä sitten auttamaan kun itse rupean siivoamaan roinaa lattialta, että pääsen imuroimaan ilman, että puolet tavaroista on jatkuvasti tukkimassa imuria tavalla tai toisella.

 

[Marcipa]

Voimia Marcipa




Olen myös huomannut että itse "pelkään" tätä raskautta todella paljon, tai sitä että kestääkö loppuun saakka. Sinällään hassua kun edellisissä raskauksissa tätä tunnetta ei ole ollut, paitsi keskenmenon jälkeen.
Puntaroin todella paljon sitä varhaisultraan menoa, koska en haluaisi odottaa sinne nt-ultraan, mutta jotenkin en uskalla sitäkään tehdä:banghead:

En tiedä vaikuttaako olotilaani ja tuntemuksiini tieto siitä että tämä on viimeinen raskaus kohdallani, että elänkö jo nyt jonkunlaisra luopumisen tuskaa tässä samalla.... Ihanaa olla Nainen, hormonihuuruineen

sama epäuskoisen fiilis oli tuossa juuri keskenmenneessä raskaudessa. Oli pakko mennä varhaisultraan saamaan jollaista merkkiä, että raskaus on todellinen ( vaikka voinkin kyllä tosi huonosti ja muitakin oireita oli). Varhaisultrassa löytyi viikkoja vastaava alkio eli 8+4, mutta sydän ei lyönyt . Olisi ollut kamalaa, jos se olisi selvinnyt vasta NT- ultrassa.

 

[Marcipa]

Tervetuloa Ymmärrän oikein hyvin. Olisi helpompaa (???) jos vaan joku sanoisi että ei koskaan enää. Mut noi ”Ähäkutti” raskaudet tai onnistuneetkin repii aina uudelleen Sen toiveen esiin. Olen pahoillani kokemastasi. Tervetuloa kuumeilemaan. Stalkkasin sen verran et ollaan about ikätovereita. Millaiset sun kiertot yms on?

Just toi, että toive heräsi niin vahvana raskauden myötä. En ollut ollenkaan ajatellut iltatähteä mahdollisuutta aikaisemmin ja kuitenkin nyt tuntuu, että multa on viety jotain isosti. Olin myös ajatellut, että olen liian vanha (täytin loppusyksystä 43), mutta yllätysraskautuminen näytti, etten ehkä sittenkään. Gynekologi, joka teki tutkimuksen ennen tyhjennyslääkkeiden saamista oli sitä mieltä, että mahdollisuudet uudelleen raskautumiseen ovat hyvät. Mulla on säännöllinen kierto 28 päivää, ei mitään perussairauksia tai muuta terveyshaasteita. Tämä oli mun ensimmäinen keskenmeno ja edelliset raskaudet ovat alkaneet helposti ja raskaudet menneet ongelmitta.

Mutta jaksanko kuitenkaan aloittaa alusta? Mies tosiaan ei haikaile vauvan perään, vaikka keskenmeno oli pettymys. Meidän kuopus on 8-vuotias, täyttää loppukeväästä 9, esikoinen aloitti yläkoulun nyt syksyllä. Elämä alkaa olla helppoa ja omaa aikaakin on jo kivasti. Mutta samalla kamalan haikeaa, että lapset kasvaa ja yksi pikkuinen tuntuisi ihanalta. Onhan se silti aikamoista, että olisin yli 60 kun mahdollinen kuopus tulisi täysi-ikäiseksi. Mutta lapset on kyllä mun elämässä ihan parasta ja perhe-elämän jatkuminen pidempään voisi olla vaan bonus.

 

[Sharmander]

Just toi, että toive heräsi niin vahvana raskauden myötä. En ollut ollenkaan ajatellut iltatähteä mahdollisuutta aikaisemmin ja kuitenkin nyt tuntuu, että multa on viety jotain isosti. Olin myös ajatellut, että olen liian vanha (täytin loppusyksystä 43), mutta yllätysraskautuminen näytti, etten ehkä sittenkään. Gynekologi, joka teki tutkimuksen ennen tyhjennyslääkkeiden saamista oli sitä mieltä, että mahdollisuudet uudelleen raskautumiseen ovat hyvät. Mulla on säännöllinen kierto 28 päivää, ei mitään perussairauksia tai muuta terveyshaasteita. Tämä oli mun ensimmäinen keskenmeno ja edelliset raskaudet ovat alkaneet helposti ja raskaudet menneet ongelmitta.

Mutta jaksanko kuitenkaan aloittaa alusta? Mies tosiaan ei haikaile vauvan perään, vaikka keskenmeno oli pettymys. Meidän kuopus on 8-vuotias, täyttää loppukeväästä 9, esikoinen aloitti yläkoulun nyt syksyllä. Elämä alkaa olla helppoa ja omaa aikaakin on jo kivasti. Mutta samalla kamalan haikeaa, että lapset kasvaa ja yksi pikkuinen tuntuisi ihanalta. Onhan se silti aikamoista, että olisin yli 60 kun mahdollinen kuopus tulisi täysi-ikäiseksi. Mutta lapset on kyllä mun elämässä ihan parasta ja perhe-elämän jatkuminen pidempään voisi olla vaan bonus.

Sama juttu. Ja se että pelkään tätä pakkomiellekierrettä. Että antaa itselleen luvan haaveillla ja toivoa ja sit jos tulee pettymyksiä niin missä kohtaa osaa päästää irti. Tavallaan nyt asiat on kuitenkin hyvin. Entä jos tulis vaik vammainen lapsi. Koko perhekuvio hajoaisi (tästä on kokemusta monestakin perheestä) jne. Riski vammoihin kuitenkin vain kasvaa tässä ajan kanssa jne. Mut siis joo. Lähinnä pelottaa tämä oma mieli. Meilläkin mies on sitä mieltä että tämä on fine. Ei oikein enempää lapsia ainakaan tietoisesti tekemällä. Tälleen rahallisesti pärjätään, ei tarviis etsiä isompaa taloa, autoa jne. Matkailut onnisuisi jne. Ja tavallaan pikkuhiljaa olis hyvä antaa aikaa parisuhteelle ja antaa lapsien kasvaa jne. Mut sit on se mutta.

 

[Marcipa]

Sama juttu. Ja se että pelkään tätä pakkomiellekierrettä. Että antaa itselleen luvan haaveillla ja toivoa ja sit jos tulee pettymyksiä niin missä kohtaa osaa päästää irti. Tavallaan nyt asiat on kuitenkin hyvin. Entä jos tulis vaik vammainen lapsi. Koko perhekuvio hajoaisi (tästä on kokemusta monestakin perheestä) jne. Riski vammoihin kuitenkin vain kasvaa tässä ajan kanssa jne. Mut siis joo. Lähinnä pelottaa tämä oma mieli. Meilläkin mies on sitä mieltä että tämä on fine. Ei oikein enempää lapsia ainakaan tietoisesti tekemällä. Tälleen rahallisesti pärjätään, ei tarviis etsiä isompaa taloa, autoa jne. Matkailut onnisuisi jne. Ja tavallaan pikkuhiljaa olis hyvä antaa aikaa parisuhteelle ja antaa lapsien kasvaa jne. Mut sit on se mutta.

Ihan täsmälleen mun ajatukset! Ihan samoja asioita olen tässä pyöritellyt alkaen vammaisuudesta, matkailuineen ja muineen.

 

[Sharmander]

Mites muut eikö teitä mietitytä esim ikäasia? Et jos tyyliin lähemmä 50v saisi lapsen tms. Et on tosiaan aika vanha kun lapsi on edes kouluikäinen?
Kyl mä itse näitä usein mietin. Lähipiirissä (ei suvussa mut kuitenkin) on esim dementiaan aivan puskista sairastunu 54v nainen. Toki toi ei oo äärettömän yleistä mut silti. Ja ylipäätään sairaukSien ja muiden riski kuitenkin kasvaa tässä iän myötä, vaikka nyt olis simpsakka 43vuotias Tai just se että ei ehkä koskaan näe omia lapsenlapSia tai ei oo kunnossa niitä hoitamaan...

 

[lambi]

Marcipalle paljon voimia asian läpikäymiseen!
Keskenmenon jälkeinen tenkkapoo on kyllä ihan eri taajuudella kun ikää on jo. Tuska on varmasti ihan yhtä syvää aina, mutta se tulevaisuus..
Toivottavasti saat varmuutta omiin päätöksiin yrittämisestä/luovuttamisesta vauvan suhteen

 

[Kaarin]

Itse olin 43 kun poika syntyi. Olin kyllä koko ikäni toitottanut, etten ikinä tee lapsia yli 40-vuotiaana, jos niitä ei siihen mennessä ole siunaantunut. No, ei siunaantunut, ja helppoahan se oli siellä 20-30-vuotiaana huudella kun aikaa oli vielä vaikka mihin... Olen tullut vain kerran elämässäni raskaaksi luomuna niin, että tiesin olevani raskaana, se oli juuri se keskenmenoon päättynyt. Toinen keskenmeno tuli ensimmäisen alkionsiirron jälkeen, ja se toinen alkionsiirto sitten toi meille lapsen syliin asti. Jos aiemmin olen ollutkin raskaana, niin ne ovat menneet kesken sitten hyvin varhaisessa vaiheessa ilman merkkiäkään raskaudesta tai siitä, että menkat olisivat olleet myöhässä.

Sinulla on Marcipa nyt tosiaan aikalailla mietittävää, ja tietysti myös miehelläsi. Ollako tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, vai yrittääkö vielä saada kolmaskin lapsi. Toivon että pääsette hyvään yhteisymmärrykseen asiasta, oli päätös sitten minkälainen vain.

Itse ajattelisin niin, että jos päättää olla yrittämättä, niin katuuko sitäkin päätöstä sitten jossain vaiheessa, vaikea on etukäteen tietää. Minulla toki eri tilanne, kun lapsia ei ollut siinä vaiheessa, kun päätettiin hoitoihin menemisestä, vaikka olinkin jo yli 42-vuotias.

Olen siis nyt jo 45-vuotias, kohta 46, joten en varmastikaan enää luomuna tulisi raskaaksi vaikka mitä tehtäisiin. Hoitoihin en enää lähtisi missään tapauksessa, ne olivat aika rankkoja juttuja itselle näin jälkikäteen ajateltuna. Meidän poika on siis lahjamunasolulapsi, joten en usko, että minun munani enää olisivat millään tavalla hedelmällisiä tai elinkelpoisia.

Tuo on kyllä totta, että haikeus täyttää joskus mielen juuri siitä syystä, kun lapsi kasvaa, ja oppii yhä enenevässä määrin omatoimiseksi, eikä ole enää ihan niin riippuvainen vanhemmistaan. Vaikka meillä toki 2-vuotias vielä on todella riippuvainen tietenkin, mutta pikku hiljaa tekee omin päin asioita, joihin aiemmin tarvittiin aina äidin tai isän apua :) Minulla vielä lisää haikeutta se, että nämä kaikki ilot ja surut lapsen kasvusta ovat ainutkertaisia kokemuksia, joita en saa koskaan enää uudelleen kokea.

Kyllä näitä Sharmanderin mainitsemia ikäasioita olen miettinyt paljonkin, ja koittanut olla syyllistämättä itseäni siitä, että halusin lapsen, vaikka ikäni oli mitä oli. Olen kyllä varma, että poika jossain vaiheessa häpeää minun ikääni, mutta toivon, että pystyisin pitämään itseni kuosissa vielä pitkään. Olen pitkäikäisestä suvusta äidin puolelta, isän puolella ei ihan niin pitkäikäisiä ole ihmiset olleet, mutta ei nyt mitään erityisiä sairauksiakaan ole kummallakaan puolella. Mutta koskaanhan sitä ei tiedä, milloin jokin sairaus iskee tai viikatemies tulee hakemaan muista syistä. Totta kai toivon, että näkisin vielä pojan lapsen/lapsia, jos niitä hänelle suodaan tai jos hän niitä yleensäkään haluaa.

 

[lambi]

Mites muut eikö teitä mietitytä esim ikäasia? Et jos tyyliin lähemmä 50v saisi lapsen tms. Et on tosiaan aika vanha kun lapsi on edes kouluikäinen?
Kyl mä itse näitä usein mietin. Lähipiirissä (ei suvussa mut kuitenkin) on esim dementiaan aivan puskista sairastunu 54v nainen. Toki toi ei oo äärettömän yleistä mut silti. Ja ylipäätään sairaukSien ja muiden riski kuitenkin kasvaa tässä iän myötä, vaikka nyt olis simpsakka 43vuotias Tai just se että ei ehkä koskaan näe omia lapsenlapSia tai ei oo kunnossa niitä hoitamaan...

Mä oon kyllä näille nykyisillekin harmitellut sitä miten nämä nuoremmat lapset jää äidittömäksi paljon vanhempia lapsiani aiemmin. Mutta onhan heillä sitten kuitenkin toisensa - hyvässä ja pahassa.. Mietin itse sitä tuleeko joku katkeraksi juuri siinä miten mummo auttaa vanhempien lasten lapsien kanssa (?), mutta ei enää nuorempien (niin koska vanha, tai kuollut) - mutta taas sama tilanne, vanhemmat sisarukset ehkä paikkaa sitä puutetta(?).
Mutta eipä se auta, sillä mennään mitä on annettu! Henkilökemiat, luonne, terveydentila jne, kaikki kuitenkin vaikuttaa kaikkiiin ihmissuhteisiin mitä meillä on.

 

[Sharmander]

Itse olin 43 kun poika syntyi. Olin kyllä koko ikäni toitottanut, etten ikinä tee lapsia yli 40-vuotiaana, jos niitä ei siihen mennessä ole siunaantunut. No, ei siunaantunut, ja helppoahan se oli siellä 20-30-vuotiaana huudella kun aikaa oli vielä vaikka mihin... Olen tullut vain kerran elämässäni raskaaksi luomuna niin, että tiesin olevani raskaana, se oli juuri se keskenmenoon päättynyt. Toinen keskenmeno tuli ensimmäisen alkionsiirron jälkeen, ja se toinen alkionsiirto sitten toi meille lapsen syliin asti. Jos aiemmin olen ollutkin raskaana, niin ne ovat menneet kesken sitten hyvin varhaisessa vaiheessa ilman merkkiäkään raskaudesta tai siitä, että menkat olisivat olleet myöhässä.

Sinulla on Marcipa nyt tosiaan aikalailla mietittävää, ja tietysti myös miehelläsi. Ollako tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, vai yrittääkö vielä saada kolmaskin lapsi. Toivon että pääsette hyvään yhteisymmärrykseen asiasta, oli päätös sitten minkälainen vain.

Itse ajattelisin niin, että jos päättää olla yrittämättä, niin katuuko sitäkin päätöstä sitten jossain vaiheessa, vaikea on etukäteen tietää. Minulla toki eri tilanne, kun lapsia ei ollut siinä vaiheessa, kun päätettiin hoitoihin menemisestä, vaikka olinkin jo yli 42-vuotias.

Olen siis nyt jo 45-vuotias, kohta 46, joten en varmastikaan enää luomuna tulisi raskaaksi vaikka mitä tehtäisiin. Hoitoihin en enää lähtisi missään tapauksessa, ne olivat aika rankkoja juttuja itselle näin jälkikäteen ajateltuna. Meidän poika on siis lahjamunasolulapsi, joten en usko, että minun munani enää olisivat millään tavalla hedelmällisiä tai elinkelpoisia.

Tuo on kyllä totta, että haikeus täyttää joskus mielen juuri siitä syystä, kun lapsi kasvaa, ja oppii yhä enenevässä määrin omatoimiseksi, eikä ole enää ihan niin riippuvainen vanhemmistaan. Vaikka meillä toki 2-vuotias vielä on todella riippuvainen tietenkin, mutta pikku hiljaa tekee omin päin asioita, joihin aiemmin tarvittiin aina äidin tai isän apua :) Minulla vielä lisää haikeutta se, että nämä kaikki ilot ja surut lapsen kasvusta ovat ainutkertaisia kokemuksia, joita en saa koskaan enää uudelleen kokea.

Kyllä näitä Sharmanderin mainitsemia ikäasioita olen miettinyt paljonkin, ja koittanut olla syyllistämättä itseäni siitä, että halusin lapsen, vaikka ikäni oli mitä oli. Olen kyllä varma, että poika jossain vaiheessa häpeää minun ikääni, mutta toivon, että pystyisin pitämään itseni kuosissa vielä pitkään. Olen pitkäikäisestä suvusta äidin puolelta, isän puolella ei ihan niin pitkäikäisiä ole ihmiset olleet, mutta ei nyt mitään erityisiä sairauksiakaan ole kummallakaan puolella. Mutta koskaanhan sitä ei tiedä, milloin jokin sairaus iskee tai viikatemies tulee hakemaan muista syistä. Totta kai toivon, että näkisin vielä pojan lapsen/lapsia, jos niitä hänelle suodaan tai jos hän niitä yleensäkään haluaa.

Samoja mietteitä. On ihan eri haluta tässä kohtaa lapsia jos niitä ei oo ainuttakaan. Sit mietinnät
On taas toisentyyppiset kun/jos lapsia jo on. Ja just tuo että haikeus on varmasti ikuinen. Toisilla enemmän ja toisilla kevyemmin. Niinku olen ennenki kertonu mun äiti sai mut 42v ja sanoi (oon 4.s lapsi) ettei se kuume loppunu siihen. Heti kun vähän kasvoin tuli kamala polte uuteen vaikka lääkärit silloin sanoi että uudessa raskaudessa kuolisi äiti tai lapI. Ja vieläkin vaikka käy ”yhdeksättäkymppiä” sanoo että tekisi vaikka heti jos vaan voisi

 

[lambi]

Ja mulla oli jo "läheltäpiti" tunnelma viime yönä.. veti vesiripaskaksi ja supisteli tehokkaasti sen päätteksi ! Ukko meinas että mulla on noro - ha, ei kyllä tuntunut siltä .. no näkee ens yönä jos alkaa yrjötanssit meillä.
Veikkaan että vaan harjotteli tositoimia - kirosin jo hetken päässäni miten vuoden viimeiselle päivälle ei nyt kyllä tarvisi.. mutta eipä hätiä mitiä enää, tila taas normaali . taidan kuitenkin sen kassin pakata nyt varuiksi..