Kiitos, Alcyone
Mä olen pahoillani, en ole oikein selvillä mikä tilanne sulla on, ja monen muunkaan osalta en oo ihan kärryillä. Ollaan viuhdottu ympäri suomea ja viroa myöten kesä, ja nyt en pysty lukemaan kaikkia viestejä päästäkseni kärryille. Yritän vaan nyt seurata viestejä ja päästä vähän jyvälle.
Meidän arki kesän/koronan jälkeen alkoi tänään, miehen työt uudessa työpaikassa, lapsilla koulu. Talokaupat ensi viikon perjantaina, sitä pitää nyt valmistella. (Se on tietysti ihana asia, mutta puuhaa riittää) Oon vielä aika puhki siitä borrelioisin kuumeesta, ja tänä aamuna taas itkin miehelle suruani siitä, että hänellä ei ole sitä samaa kaipuuta yhteisestä lapsesta kuin mulla. Oon aika rikki siitä, ettei voida edes yrittää. Tämänaamuinen ei ollut mun ensimmäinen eikä varmastikaan viimeinen itku aiheesta. Ymmärrän kyllä syyt siihen, ja asiaan liittyy hänelläkin syvää surua. Voi olla että se joskus muuttuu, mutta sille surulle mun on vain annettava aikaa ja tilaa. En voi prässätä, en vaikka mun aika käy vähiin. Enkä halua painostaa häntä ratkaisuihin, joita hän ei kokisi muuten oikeaksi itselleen. Luomuraskauden mahdollisuutta hän ei ole sulkenut pois, mutta tietää toki myös, että sen todennäköisyys on häviävän pieni.
Mulle nää kp1 ei ole enää juurikaan edes pettymyksiä, kun odotukset on niin ohuet. Oon ollut nyt 1,5 vuotta täysin ilman ehkäisyä, eikä tässä varmasti tän ihmeempiä enää tapahdu, kuin että kierrot alkaa heittelemään enemmän. En usko että omilla munasoluilla enää mitään syntyy, ei varmaan enää edes avustetusti.
No kai tätä surutyötä on tehtävä, tavalla tai toisella. Voimia kaikille jotka surua työstävät juuri tällä hetkellä, kuka mistäkin aiheesta. Minusta tuntuu, että meissä kaikissa on sisällä paljon surua, ehkä jo lapsuudessa syntynyttä, ja sillä on aina mahdollisuus avautua vähän, kun elämässä tapahtuu jotain sellaista, joka antaa surulle "luvan". Olen itse kokenut, että samalla on aina vähän avautunut sitä vanhaa surua, joka muuten on vahvasti koteloituneena meissä. Siten koen että näillä elämän tapahtumilla, jotka aukaisee meissä kyvyn kokea surua, on oma tärkeä tehtävänsä sen vanhan surun esiin kuorimisessa. Ehkä juuri sen takia itkeminen on niin helpottavaa, kun poistuu sen tuoreen painolastin lisäksi myös vähän vanhempaa emotionaalista kuormaa.
No, nää nyt on näitä mun jaarituksia, näin mä asioita käsittelen. Etsimällå selityksiä. Sen tiedän, että minussa on paljon vanhaa surua sisällä, ja sille on nyt tilaa avautua tässä parisuhteessa. Sen takia tällasia ajatuksia olen pyöritellyt, kun olen itse näin kokenut.
Se on niin epäreilua!
Melkein kyllä iskee vauvakuume kun näkee vauvakuvia! Voi kunpa olisin nuorempi 
