Hei ihanaiset pitkästä aikaa!
Oon tässä vaan taustaillut ja ollut hengessä mukana, kun oon onnistunut tekemään elämästäni todella kiireistä ja meillä kun on tämä yritystaukokin, niin oon yrittänyt välillä unohtaa kaiken kuumeilun. Ei se toki kovin hyvin onnistu, koska kyllähän tämä lapsettomuus seuraa mua joka paikkaan...
Täällä on nyt niin paljon tekstiä, etten millään pysty kaikkea kommentoimaan... Yleisesti siis kaikille hurjasti tsemppiä ja plussatuulia. Erityisesti jännään
Mirmelin tilannetta. Toivottavasti siellä pukka plussaa.
Olit tainnut jo ehtiä kysellä mun peräänikin. Kiva, ettei mua oo kokonaan unohdettu. :) Toivottavasti sun suu paranisi pian.
Odottajille tsemppiä raskausajan vaivojen kanssa ja niistäkin huolimatta onnellista odotusta. Ihanaa, kun että ole unohtaneet meitä edelleen yrittäviä.
Rehellisesti sanottuna välillä kirpaisee nähdä täälläkin raskauteen liittyviä päivityksiä, mutta älkää missään nimessä lopettako niitä. Yleensä ne tuntuu vain kannustavilta, kun tietää, että onnistuminenkin on mahdollista.
Gatusalle tsemppiä lepäilyyn. Ei ole varmaan ihan helppoa, kun tunnut yleensä olevan koko ajan puuhastelemassa jotain, mutta varmasti se pieni kasvava ihme antaa motivaatiota tekemään (tai tässä tapauksessa olla tekemättä) mitä tahansa.
Marikille onnittelut hyvästä päätöksestä ottaa yhteyttä klinikkaan. Pelottavaahan se tutkimusten aloittaminen on, kun ei tiedä mitä kaikkea voi löytyä, mutta mä ite ajattelen sen niin, että vaikka tieto saattaa lisätä tuskaa, niin ainakin tietää tilanteensa... Ja toivotaan, että teille vielä se plussa saadaan jollain keinolla.
Mä en nyt tosiaan oikein osaa kommentoida kaikille, mutta ootte kyllä kaikki ihan yhtä tärkeitä. Mä oon vaan ihan pyörryksissä tästä tekstimäärästä.
Täytyy sen verran omasta tilanteesta kertoa, että siinä vaiheessa, kun meillä jäi hoidot tauolle, niin meillä jäi koko yritys todellakin tauolle. Siinä vaiheessa huomasi kuinka iso osa elämää ne hoidot oli... Ja jotenkin (en oikein edes tiedä miten sitä tilannetta kuvailisi) meidän suhteeseen astui läheisyyden pelko. Me ei tosi pitkään aikaan pupuiltu yhtään. Tavallaan oli aika helpottunut olo, kun tajusi kierron olevan lähestymässä loppuaan ja tiesi, että mitään mahdollisuutta tärppiin ei ole. Toisaalta olin tosi surullinen, että me ei oltu edes yritetty silloin, kun mulla oli ihan selvät ovisoireet. Onneksi meiltä ei hellyys toisiamme kohtaan kokonaan hävinnyt ja nyt elämä on vähitellen normalisoitumassa. Kai... Juuri nyt en halua edes ajatella ensi syksyä ja IVF-hoitoja. Tunteet hoitojen jatkamiseen on todella ristiriitaiset. Onneksi mä voin nyt vaan (yrittää) keskittyä muuhun. Aloin suorittamaan yhtä tutkintoa, joka tosin suoritetaan vain tenttimällä ja sitten oon täysillä aloittanut dieetin ja kuntoilukuurin. Yksi mun ystävä toimii mun personal trainerina. Saan käydä vaa'alla vain maanantaisin, joten tämän hetken tilannetta en tiedä, mutta viime maanantain tuloksen perusteella olen kovaa vauhtia matkalla kohti sitä rajaa, että hoitoja voidaan jatkaa. Voi olla, että alitan sen rajan jo ennen kuin poli jää kesätauolle, mutta ollaan jo puhuttu miehen kanssa, että joka tapauksessa jatketaan hoitoja vasta syksyllä. On vaan parempi mitä paremmassa fyysisessä kunnossa mä oon. Mun pt on sitä mieltä, että kunhan mut saadaan parempaan kuntoon, niin mitään hoitoja ei enää edes tarvita. Sen suhteen oon hyvinkin epäileväinen, mutta aika näyttää...
Hupsista... Nyt vähän nolottaa... En saa teille kommentoitua oikein mitään, mutta omasta tilanteesta avaudun oikein urakalla...