Minulle pahinta lihomisessa ja pahassa erkaumassa oli se kykenemättömyys asioihin. Miulla siis taustalla vaikea raskaus ja synnytys. Ennen lasta olin huomattavasti keskivertoa paremmassa fyysisessä kunnossa ja vähän jopa nautin siitä, kun ihmiset yllättyivät mm. siitä kuinka vahva olin.
Minä oon aika lyhyt ja naisellisilla muodoilla varustettu pyöreäposkinen ihminen niin se ei välttämättä luo mielikuvaa rautaisesta ja vahvasta kropasta.
Jos synnytyksen jälkeen (+30kg, huonosti paraneva sektioarpi ja ilmeisesti pysyvät tunto-ongelmat arven alla sekä kuukausien treenaamattomuus, kovat kivut ja paha erkauma vatsalihaksissa) puhuin itsetunto-ongelmista, jotka tähän pohjautuivat niin kaikki vaan lohduttelivat, että nopeasti sinä siitä laihdut yms, kun ei se ulkonäön hyväksyminen ollut vaikeaa vaan se, että olin heikko, enkä pystynyt asioihin. Ei se kunto vieläkään ole samalla tasolla eikä fysiikka tule erinäisistä syistä koskaan enää olemaankaan, mutta parempaan päin mennään ja miun pitää tehdä parhaani niillä korteilla mitkä nyt jaettiin.
Kertoo vaan yhteiskunnan pinnallisesta suhtautumisesta ihmisvartaloon se ihmisten kapeakatseisuus tuossa tilanteessa.
Meillä puhutaan kotona kyllä vartalosta, mutta mielestäni meillä on miehen kanssa varsin terve suhtautuminen. Puhutaan terveellisten valintojen vaikutuksesta sekä saatetaan seurata esimerkiksi lihaskehityksen tasapainoa ja symmetriaa tai vain ihailla saavutuksia.
Epätasapainoinen tai epäsymmetrinen keho yleensä ei toimi parhaiten.
Me muutenkin kommentoidaan jonkun verran kehojamme, mutta lempeästi. Saatan sanoa taaperolle, että "eikö äidillä ole ihanan pehmeä massu" tai "isillä on iso vahva selkä". Tai, kun lapsi kieltäytyy pukemasta "isoa"(siis ennen isoa, mutta nyt sopivan kokoista) vaatetta, niin kerron, että hän on kasvanut niin hienosti, että se on jo sopiva, eikä iso. Eli liitetään positiivisia asioita meidän kaikkien kehoihin. Ja ihanahan tuo tyttö on, kun katsoo peiliin ja toteaa olevansa kaunis tai, kun nostaa raskaan esineen niin kertoo olevansa vahva.