Ihanaa ja fiksua pohdintaa kaikilla!
@Pilkki24 mainitsemaa nautiskelun harjoittelua oon itsekin käyttänyt yhtenä työkaluna. Lisäksi nyt oon harjoitellut sitä itsensä kanssa keskustelua, että ennen syömistä pysähdyn ja pohdin mitä mun oikeasti tekee mieli ja mitä tarpeita haluan täyttää. Mitä mun keho haluaa? Välillä mä kaipaan suklaata palan tai vaikka ihan pari kouraakin irtokarkkia täyttämään esimerkiksi mielihyvävajetta, ja se on ookoo! Välillä taas pysähtymisen jälkeen huomaankin, ettei mun tee mieli herkkuja, vaan mua sittenkin väsyttää/stressaa/kuormittaa jokin. Tai että kaipaan ihan oikeaa ateriaa. Omista rajoista joutuu myös joskus joustamaan, ja se on vain hyväksyttävä ja koitettava muulla konstilla tasoittaa. Vaikkapa anoppilaan mennessä mä en voi vaatia kaikkia muita kääntämään ruokarytmiä, vaan mun on syötävä sen siellä olevan rytmin mukaisesti (joka sopii mulle tosi huonosti
) ja koitettava lautaselle päätyvien asioiden valkkailulla parantaa tilannetta. Ja joskus kun siellä on otettu sitä heidän rytmin mukaista klo 17 välipalaa, mä oon ehdottanut että mä voisin ottaa kyllä niitä lounaalta jääneitä juttuja ja salaattia (eli syödä päivällisen
).
Ja tässä omassa keho- ja ruokasuhteessa on vielä ihan hitsin paljon työstettävää. En todellakaan vielä näe että se on valmis ja tervehtynyt, mutta yritän sitä sinne viedä askel kerrallaan. Esimerkiksi painon tai kalorien/makrojen seurannasta en vielä osaa päästää irti, vaikkei ne täysin tasapainoiseen keho-ruokasuhteeseen kuulu. Mutta, päivän vaakalukema tai ylittyvät makrot ei kaada mun "venettä", vaan se on enemmän mulle vain neutraali tieto, puhdas data, että tänään on tämmöinen päivä.
Mun tarve herkkujen parissa tarvittavaan ajatustyöskentelyyn tulee jo ihan lapsuudesta. Joku aika sitten ystävän kanssa juteltiin lapsuuden kotien ruokailmapiiristä, ja hänkin näki ettei meidän kotona oo ollut kaikista normaalein suhtautuminen
Monien tekijöiden summa, mutta niillä herkuilla on ollut ihan mahdottoman suuri palkintoarvo: ne on olleet "kiellettyjä", välillä niitä on rajoitettu pitkäänkin ja kun niitä on saanut, on vedetty sitten kerralla navantäydeltä. "Maaliskuussa ette saa karkkia, kohta on pääsiäinen" "Syökää nyt kun sitä on, ennen vappua ette sitte tarviikaan!" tyylillä. Oon myös muistaakseni kahdeksanvuotiaana vetänyt elämäni ensimmäisen karkkilakon, täysin kotiväen "kannustamana" ja haastamana. Joku palkinto siinä oli, minkä jos sen vajaa puoli vuotta omiin synttäreihin asti on syömättä karkkia niin sitten saa. Muistan että oon kieltäytynyt koulussa jonkun synttärikarkeista, ja se herätti huomiota, joten oon häpeän kyyneleet silmissä kertonut etten voi syödä karkkia ku sitten menee karkkilakko pilalle ja ei saa sitä palkintoa. Olispa opettaja tai joku muu osannut silloin läksyttää vanhemmat, ettei tuo ole tervettä, vaan silloin ~20 vuotta sitten ei oltu vielä varmaan niin tietoisia...
Samankaltaisia vinoumia lapsuudessa on aiheutettu myös pääruokiin ja kehonkuvaan. Oon luonteeltani suorittamiseen taipuvainen, ja kasvanut +2 käyrällä, pituuden puolesta välillä ylikin. Veikkaan myös, että oon kasvanut samalla tavalla kuin nyt tuo meidän taapero, että pituuskasvupyrähdystä edeltää kauhea nälkävaihe, jolloin syödään paljon ja paino käväisee vähän pluskäyrällä, mutta sitten tulee vaihe ettei ruoka niin enää maistu ja sentit ilmestyy kuin yhdessä yössä. Kun oon kuullut niitä kehoon liittyviä kommentteja ja ruokiin liittyvää rajoituspuhetta toistettavan koko ajan, oon jo hyvin pienenä kokenut olevani vääränlainen ja kokenut sen olevan mun vika. Kokenut tosi isoa riittämättömyyttä. Vaikkei kuusivuotias vielä päätäkään mitä ruokia kotiin ostetaan ja mitä niistä valmistetaan ja paljonko lapsen lautaselle laitetaan, oon silti kokenut mun vääränlaisuuden olevan mun oma syy. Koittanut lapsen ajatuksin keksiä, mitä mun pitää tehdä kelvatakseni. Tää isokokoisuuden pelko on muuten ilmennyt myös siinä, että oon aina sanonut olevani pari senttiä lyhyempi kuin taidan oikeasti olla (vasta hiljattain mitattiin taaperon innostuksesta isin ja äidinkin pituus, ja mies sai mun pituudeksi 176 senttiä. Oon aina väittänyt olevani 173 tai 174 senttiä. Pitäis varmaan pyytää neuvolassa mittaamaan
)
Täytyy vaan toivoa, että tää oma nyt toteuttama kasvatustyyli (yhden muumikeksin voi saada tavan tiistainakin, kuivatut luumut voi olla yhtä herkku, keskustellaan mitä eri ruoat antaa meille, hassutellaan kasvisten parissa, maistetaan rohkeasti uusia makuja, eikä pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, kenenkään kehoja ei kommentoida arvostellen) kantaisi kestävämpään lopputulokseen
Ja omia ajatuksia työstän mm. täällä kirjoittamalla, kuuntelemalla podeja, seuraamalla somessa vastuullisia kehosuhdetta suojelevia valmentajia, lukemalla tietoa, jne. Tärkeää mulle on lapsia suojella omalta keho-/ruokapuheelta, vaikka valintojen terveellistäminen ja painon putoaminen nyt onkin tämänhetkinen oma tavoite. Ääneen en siksi puhu, tää ketju on mun turvapaikka kirjoittaa niitä