Painonpudotusryhmä

[Aliina90]

@SuperTaateli onnea vauvasta, ihanaa! Vaikka joo, varmasti väsymystä havaittavissa tuossa vaiheessa, etenkään jos sulla ei ole edes puolisoa siellä hoitoapuna. Oot jo hyvällä alulla pudotuksen kanssa, melkein puolet raskauskiloista karistettu, vaikka vauva on vielä noin pikkuinen. Täällä vauva on pian 2,5-vuotias ja edelleen yritettävä pudotella.

 

[SuperTaateli]

@SuperTaateli onnea vauvasta, ihanaa! Vaikka joo, varmasti väsymystä havaittavissa tuossa vaiheessa, etenkään jos sulla ei ole edes puolisoa siellä hoitoapuna. Oot jo hyvällä alulla pudotuksen kanssa, melkein puolet raskauskiloista karistettu, vaikka vauva on vielä noin pikkuinen. Täällä vauva on pian 2,5-vuotias ja edelleen yritettävä pudotella.

Kiitos paljon! kattelinki aiemmista viesteistä että taidetaan olla saman pituisia ( 161cm) niin sinällään helppo samaistua pituuden puolesta että missä mennään
Kotikujalla olleiden tietöiden takia lähdettiin vaunuileen eilen uutta reittiä ja puolen tunnin lenkistä tulikin tunnin mittainen ! Pelkkää posiahan tuo on , nyt jalat huutaa hoosiannaa

Ja näköjään eka välietappikin saavutettu, minkä odotin saavuttavani jo paljon aiemmin: vaaka näyttää alle sata!

 

[Pingviiniemo]

Ihanasti täällä aktiivisuutta! Täällä pyritään nyt pitään paino samassa ja hyvin sujuu. Herkkuja syön silloin kun siltä tuntuu, muttei tietenkään ahmimalla. Mä olen kanssa 158cm pitkä ja painoin isoimmillani 113,8kg. Kolmisen kiloo on tullut takasin pysyvästi, mikä on ihan normaalia kun aktiivinen painonpudotus loppuu.

Alkupaino oli siis 113,8kg
Nyt 81kg
Tavoite 70kg

 

[litranmitta]

Vau @Pingviiniemo oot tehnyt kyllä huikean pudotuksen Mä oon ~175 pitkä ja mulla ensimmäinen hyvänolonpaino on siellä 85 kilon tuntumissa. Silloin jaksan juosta jo hyvän pituisia lenkkejä ja käydä rullistelemassa. Ja vaikka itse sanonkin niin näytän siinä painossa jo tosi hyvältä alle 70 olis mulla omaan silmään jo vähäisesti, oon 14-vuotiaana ollut sen 65, ja jos katson kuvia sieltä ajalta niin olisi hassua kuvitella itsensä aikuisena sellaiseksi Oon kehonmallilta reitevä ja ampparivyötäröinen, niin pientä naisellista pehmeyttä saa reisiin lihasten päälle jäädäkin (ja jääkin, 2021 kesällä 85-kilossa käytin m-koon toppeja ja 44 koon housuja, vähän eripariset )

Eka isompi tavoite on kyllä päästä sinne kaksinumeroisiin, jospa syksyn myötä Jokainen askel alaspäin on toki jo menestys 2020 kesällä kun pudotin opiskeluaikana erinäisistä syistä kertynyttä, niin en koko kesänä punninnut itseäni. Aloitin toukokuussa ja joskus syksyllä hyppäsin puntariin ja totesin että parikymmentä kiloa on sulanut senttejä seurailin parin viikon välein, ne ei aiheuttanut silloin samanlaista ahdistusta kuin vaaka. Raskauden aikana vaakakammo karisi, kiitos lempeiden terkkareiden jotka ei tehneet aiheesta numeroa

 

[litranmitta]

Jihuu, tänään pääsi taas kirjaamaan entistä alemman lukeman toukokuun takapakin/jumituksen jälkeen Ei harmita että tuli palattua ketolle, ja maitokin on vielä irronnut taaperon tarpeeseen

 

[Pingviiniemo]

Väärä ryhmä

 

[SuperTaateli]

Tällä kertaa kun karistelen näitä raskauskiloja pois "rakkaudesta omaan kehoon" , niin nuo voimakkaat itseinhon tuntemukset on jotain aivan jäätäviä. meillä oli ristiäiset viime viikonloppuna ja kun näin ristiäiskuvista itseni, siis sen VALTAVAN TANKKERIN , jouduin laittaan kuvat pois silmistä ettei tulis itku. Koko viikon sen myötä itseinho on ollut läsnä kokoajan: koen etten ole kelvollinen ihmisenä ja persoonana kellekkään tai mihinkään koska oon tän kokoinen vatsaröllykkä on valtava massa , eikä selkäpuolikaan mikään kaunis ole

No , se siitä avautumisesta kun vauva heräsi tänään kuitenkin jotain positiivista: -15 kiloa saavutettu raskausajan painosta. Vaaka näytti aamulla 99.4kg , lähtö oli 114.5kg (ennen raskautta 83kg). Hiljaa hyvä tulee, armollisuutta ja silleen. Mutta henkinen taisto on ehkä se pahin tässä hommassa

Kiitos ja anteeksi

 

[litranmitta]

Tällä kertaa kun karistelen näitä raskauskiloja pois "rakkaudesta omaan kehoon" , niin nuo voimakkaat itseinhon tuntemukset on jotain aivan jäätäviä. meillä oli ristiäiset viime viikonloppuna ja kun näin ristiäiskuvista itseni, siis sen VALTAVAN TANKKERIN , jouduin laittaan kuvat pois silmistä ettei tulis itku. Koko viikon sen myötä itseinho on ollut läsnä kokoajan: koen etten ole kelvollinen ihmisenä ja persoonana kellekkään tai mihinkään koska oon tän kokoinen vatsaröllykkä on valtava massa , eikä selkäpuolikaan mikään kaunis ole

No , se siitä avautumisesta kun vauva heräsi tänään kuitenkin jotain positiivista: -15 kiloa saavutettu raskausajan painosta. Vaaka näytti aamulla 99.4kg , lähtö oli 114.5kg (ennen raskautta 83kg). Hiljaa hyvä tulee, armollisuutta ja silleen. Mutta henkinen taisto on ehkä se pahin tässä hommassa

Kiitos ja anteeksi

Voi sinua nuo tunteet on karseita kun ne iskee. Läheiset ja ystävät ja ventovieraatkin näkevät meidät usein paljon kauniimpina kuin itse. Mullakin oli ristiäiskuvissa ja muissakin vauvavuoden kuvissa joukossa sellaisia, mitkä vähän harmitti omaa silmää. Jotenkin niihin kuviin ei vaan osaa olla luonnollisesti. Hymyilen kameralle niin, että kaksari pullahtaa esiin ja silmät uppoaa poskien taakse. Sitten kun osa vanhoista sukulaisista kuvaa ihme kulmasta jotenkin alaviistosta, ni huhhei muutamat "salakuvat" kauempaa oli niitä onnistuneempia

Huikeasti olet jo saavuttanut tuloksia koita nauttia juhannuksesta!


Tässäkin keskustelussa varmaan voi käyttää termiä Oma napa Täällä jatkui pudotus tällä viikolla ihan hyvin, kilo alemmas tänä aamuna taas siitä kun viimeksi kirjoittelin pudonneen. Viime viikonlopun matkailureissu helteessä keräsi nestettä pari kiloa, mitkä sai alkuviikosta pissiä pois. Eilen ja tänään mentiin alaspäin edellisestä alhaisimmasta. Enää reilu kilo matkaa jälkitarkastuksen painoon, eli imetyksen ja haastavan vauva-arjen takia kotiinsulkeutumisen tuoma kymppi on kohta tiputettu.

 

[SuperTaateli]

@litranmitta No näinhän se menee, että ulkopuoliset näkee melko eri tavalla itsetunto-ongelmaisen kuin mitä hän itse. Enkä todella ajattele niin, että joku oma ystävä tai tuttava olisi yhtään vähempää "arvoisensa" jos kerryttää kiloja - oli syy mikä tahansa. Mähän TUNNEN kehoni jopa melko pieneksi kun kädet ei osu kylkimakkaroihin ja askel kulkee reippaasti ja kevyesti.
Juoksuhan se sitten rysäyttää kertarytinällä tän kevyen fiiliksen alas mutta en oo hölkkähommiin palannut kun synnytyksestä kuitenkin "vasta" reilu 9 viikkoa. Toki joitain juoksupyrähdyksiä ja piruetteja on pihalla tullut pihalla otettua, kiitos lapsien ja ampiaisten
Yhä saan käyttää xl-koon paitoja ettei mahan kohdalta kirraa (muuten menis varmaan jo L, siis hartioista) ja housuissa menee joko xl tai xxl , kiitos muutenkin massavan persukseni joka nyt on supermassava ja ihan hassun muotoinen joo, nää on näitä. Tilasin just kaks hupparia ja housut (lökärit ) noissa kokoluokissa vaikka inhottaa käyttää liikaa rahaa kun ne on (toivottavasti) ensi vuonna tähän aikaan jo mulle liian isoja vaatteita. Oikeutin nyt kuitenkin ne itselleni jos tulisi/jatkuisi parempi mieli kun vaatteet ei kirraa ja on silti ihan siistit - olkoot se peilikuva sitten kuinka hirveä tahansa.. sille ei sormia napsauttamalla saa ihmeitä tehtyä, se tarvii aikaa ja töitä.. paaaaljon töitä.

 

[litranmitta]

@SuperTaateli samaistun tuohon juoksun kokeiluunkin mäkin hölkkäilin ennen raskautta, kunnes se jäi väsymyksen takia. Sit joskus tyyliin 2 kk synnytyksestä kokeilin juosta valotolpan välin niin hitsi mikä hyllyntä kävi poskista pohkeisiin asti Oon itse ajatellut, että sit kun mäkin pääsen kaksinumeroisiin niin voin taas alkaa pikkuhiljaa rakentaa hölkkäilyä. Silloin mun ekassa pudotuksessa taisin kans niillä kiloilla aloittaa hölkkäpätkien mukaan oton. Uusia vaatteita jouduin minäkin ostamaan talvella, kun ei ollut kuin nyppyyntyneet ihananpehmeät kollarit mitkä meni enää housuhyllyltä päälle tuntui turhalta rahanmenolta, harmitti että on niin iso. Pakko se oli kuitenkin kahdet siistimmät housut hankkia, että kehtasi kotoa poistua. Lähes kaikki vanhat isot vaatteet kun pistin kierrätykseen silloin kun ekan kerran pudotin, sillä eihän näitä pitänyt takaisin ottaa... Toivon että syksyllä alkaisi edes ne rennommat omat vaatteet mennä taas päälle, ja sit pikkuhiljaa takaisin vanhoihin vaatteisiin. Tuolla niitä on vintillä ikeasäkillinen, kun raskaana ne sinne raijasin kun alkoi raskausvatsa puskea esiin ja vaihdoin äitiysvaatteisiin vallan. Mulla vaihtelee hirveästi päivittäinkin, kuinka näen ja koen itseni. Toisinaan olo ja kuva itsestä on valtava, kömpelö ja hyllyvä, toisinaan näen vähän pyöreän, mutta silti ihan mukavan peilikuvan. Välillä osaan suhtautua järjellä kertyneisiin kiloihin, välillä soimaan niistä itseäni todella tarpeettomasti ja rumasti. Koitan välttää, ettei lapsen kuullen puhuisi ääneen tai murehtisi peilin edessä. Haluaisin katkaista meidän suvussa kulkeneen oman kehon vihaamisen ja ylipainopelon. Minulla on yksi voima-ajatus, mikä toisinaan auttaa kun kehoahdistus hiipii. En osaa ehkä kirjoittaa sitä ajatusta taustalla sanoiksi, mutta lause on "Kehoni pitää minut hengissä". Ajatus on jotenkuten että kuormittavina ja rankkoina aikoina, jos painoa kertyy, ei minun tarvitse turhaan siitä syyttää itseäni, sillä olen siinä hetkessä keskittynyt voittamaan henkisen kuorman, joka olisi ollut muuten vahingollista. Kun kuormitus helpottaa, voin taas keskittyä kehoni auttamiseen. (en kyllä varmaan osannut tuota ajatusta aukaista tarpeeksi mutta pointtina että joku vastaava voima-ajatus voi auttaa edes hetkittäin jos keksii itselle sopivan. Ja se että puhuu ajatuksista, tää ketju ainakin on ollut ihanan lempeä ja tsemppaava paikka minusta kirjoittaa )

 

[Pingviiniemo]

Hienoja pohdintoja täällä. Tuo on aivan totta, että harvoin muita kiinnostaa vaikka on lihonut ja monesti on kauniimpi muiden silmissä kuin omissaan.
Jos jotakuta kovasti kiinnostaa toisen ulkomuoto ja paino, niin on kyllä omassa elämässä joku pahasti pielessä ja ajanhukkaa miettiä muiden ihmisten elämää.

Mulla välillä iskee masennus, että on vielä matkaa siihen optimaaliseen painoon. Pitäisi olla ylpeä itsestään, mutta terveyssyistä olisi hyvä päästä vielä vähän alemmas, vaikka iso työ on tehty.

Mä aina muistutan itteäni, että asioiden kuului mennä just näin. Elämä on kaunis ja hyvä just nyt ja mun keho on tehnyt ison työn kun kannattelee mua sen läpi. Saadaan olla tosi ylpeitä siitä mitä meidän kehot on käyneet läpi ja vaikka hyllyy ja vähän on arpia, niin ne on merkkejä eletystä elämästä ja mitä kaikkea onkaan vielä tulossa!

Mä olen oikeasti onnellinen että lihoin nuorena, koska se taistelu minkä kävin läpi itseni kanssa ei ois onnistunut ilman sitä. Mun kuului lihoa ja mun kuului myös laihtua just nyt. En vaihtaisi mitään.

 

[SuperTaateli]

Hauska tuo kuvaus hyllymisestä poskista pohkeisiin, kyllä. I feel that

Ihanan voimaannuttavia ajatuksia teillä yritän itse kans muistutella itelleni että mitä oon saavuttanut elämässä ja mitä osaan/kykenen ihmisenä tekemään - ulkomuodosta huolimatta ja se, että olen 99% terve eikä ole sairautta ( tai kipuja) taakkana toki itsensä ruoskiminen on ollut elämässä pienestä asti, en oikein tiedä mistä se ajatusmalli on tullut . Siksi aina vaadin itseltäni enemmän ja lisää jos jotain saavutan on todella vaikea pysähtyä nauttimaan saavutuksista kun seuraavat tavoitteet syntyy ajatuskuplina mieleen

 

[Sointu-Helmiina]

Heipä hei! Minäkin voisin tulla kirjoittelemaan tänne.

Olen 39-vuotias viiden lapsen äiti Varsinais-Suomesta, ja olen ollut reippaasti ylipainoinen kolmannen lapsen syntymästä asti, vuodesta 2014. Tai no silloin "vain" 90 kiloa. Olen 173 cm pitkä (jopa 174 cm mitattiin aikuisiällä, mutta uskon vain jalkapohjienikin olevan lihavammat ), ja viimeisin paino 115 kg.

Aina kun olen yrittänyt laihduttaa, fiksusti tai typerästi, hitaasti tai nopeasti, lopputulos on ollut sama. Ahmiminen vähintään viikoksi, joskus kauemmaksikin aikaa, kaikki kilot korkojen kanssa takaisin. Tulin siihen tulokseen, etten vain pysty enää pienenemään. Tai ehkä hiukan, jos kaikki olisi aina täydellistä, jokainen ateria koostumukseltaan täsmälleen oikea ja täysin ajallaan. Mutta en ainakaan minä pysty sellaiseen täydellisyyteen lapsiperheessä.

Viime aikoina tilanne on ollut niin paha, että jos yritin syödä aterialla vähemmän, ahmin illan, tai jos joku ateria myöhästyi, jälleen loputon nälkä. Se ei ollut oikein edes nälkää, vaan pakottava tarve syödä.

Syyksi paljastuikin raudanpuute. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin elää vain rautatableteilla ja vedellä, muuta ei tekisi mieli, mutta eihän se olisi järkevää.

Nyt olen muutaman päivän elänyt ateriarytmin suhteen ihan pellossa vain, koska voin. Ei ole tullut ahmintaa! Eilen lounaalla oikein valmistauduin vanhasta tottumuksesta syömään paljon, ettei tarvitsisi koko päivää kärsiä mussutuksesta, ja ehtisi vielä energia kulua, niin olin kyllä hämmästynyt, ällistynyt, puulla päähän lyöty, kun kylläisyys iski samantien ja se ateria loppui siihen. Tuli jopa paha olo, "söin liikaa". Käsittämätön tunne.

Nyt sitten kaiken maailman laihdutuskuurit vilisevät päässä, onnistuisinkohan niillä, olisikohan onneen oikotie. Pätkäpaasto? Mutta ei. Taidan nyt nauttia siitä, että keho kestää normaalit päivittäiset aikataulujoustot ja pystyn syömään illalla kevyesti tai en ollenkaan. Samat vanhat haasteet, ateriarytmi ja kasvisten määrä (tähtään kasvissyöjänä kiloon päivässä, eli proteiinilähteet lasken tavallaan "lihaksi").

Lopultakin toivoa laihtumisesta on! Jos saisi hiukan painoa alas ennen uutta raskautta ja saisi jotenkin hallittua syömisiään raskaanakin, niin olisipa mahtavaa.

Lueskelen vähän teidän muiden tilanteita, ja palaan niihin vielä.

 

[Sointu-Helmiina]

Laihdutussuunnitelmani tässä vielä, olkaapa hyvät. Patrik Borgin blogista löytyy muutakin juttua aiheen ympäriltä, jos kaipaatte inspiraatiota.

 

[litranmitta]

Tervetuloa mukaan @Sointu-Helmiina

Mä aloitin viikon käymällä heti aamusta vaunulenkillä (= pokemoneja keräämässä), kun ei ollut vielä ihan törkeän kuuma. Silti oli loppumatkasta jo hiki kun aurinko radanvarsitien pitkällä suoralla paahtoi Söin juhannuksena perunaa ja maustettuja & tummasuklaakuorrutettuja herkkupähkinöitä, vaikkei ne ketoa olekaan. Muuten sujui ruokailujen puolesta hyvin. Hiukan turvotti aamulla, siihen kevyt liikunta tekee hyvää. Ainakin pissalla on saanut lenkin jälkeen ravata, niin eiköhän lähtenyt kertyneet nesteet liikkeelle. Ensi viikonloppuna juhlitaan pojan 1-v juhlia, katsotaan syönkö herkkuja vai en. En ota ainakaan stressiä kumpaankaan suuntaan siitä.

Kaivoin muuten laatikosta mun urheilukellon käyttöön. Pieneksi ihmeeksi se erinäisten alkuhämminkien jälkeen otti virtaa vastaan, käynnistyi, vaikuttaa pitävän akkunsa normaalisti, ja toimii muutenkin moitteetta. Puolitoista vuotta oli pois kädestä, kun raskaana en jaksanut enää pitää sitä (makasin sohvalla umpiväsyneenä iltapäivätorkuilla, ja kello värähti ilmoittaakseen että nyt ylös liikkumaaan!!! Meni hermo ). Mua motivoi se päivän aktiivisuustavoitteen täyttäminen, ja nyt normaalitilassa aktiivisuusmuistutuskin on ihan hyödyllinen. Säädin sinne aktiivisuustavoitteet aika alas, kun vanhat säädöt oli mun fyysisen työn plus liikkuvan vapaa-ajan asetuksilla - ne olis tähän vaiheeseen turhan kovat

 

[Sointu-Helmiina]

Kiitos @litranmitta! Urheilukello on varmaan kiva lisämotivaatio, mun äiti käyttää omaansa tyytyväisenä ties monettako vuotta. Minä en ole kokeillut, arvaan, että ensin innostun liikaa ja sitten se lopahtaa.

Täällä on upeita pudotuksia takana, mahtavasti onnistuttu! Etenkin @Pingviiniemo, sinulla on samansuuntainen pudotus takana kuin itselläni on edessä, vaikka en vielä mitään suurempia kilolukemia tavoittelekaan.

@SuperTaateli, keskity oikein tarkkaan ja paljon siihen, että puhut itsellesi lempeästi. Olet ansainnut parasta mahdollista kohtelua itseltäsi!

Varsinkin raskauskilot ovat usein pelkkää biologiaa, ne lähtevät kyllä, jos ei liikaa hätiköi. Liian raju laihduttaminen voi iskeä takaisin, kroppa hätääntyy ja pitää vararavinnoista kiinni seuraavan "nälänhädän" varalta. Ajattelen, että pitää hemmotella itseään vitamiineilla ja muulla laadukkaalla ruualla, niin keho tuntee elävänsä yltäkylläisyydessä ja uskaltaa luopua hätävarasta. Tätä yritän itselleni muistuttaa, kun tekisi mieli vain alkaa paastota.

 

[SuperTaateli]

Ite kans tottumuksesta vähän meinaan havitella urheilukelloa kaapista mutta tässä kohtaa kun liikkuminen on vielä melko vähäistä niin se loisi vain painetta ja stressiä jos kerran viikkoon on tsäänssi päiväuniin (vauva reilu 2kk) ja silloin pärähtää ranteessa että ON AIKA LIIKKUA niin meikämammalla saattaa mennä kuppi nurin oon kirjoittanut ylös tehtyjä vaunulenkkejä (ajallisesti) ja tahti eli palauttava, normi tai reipas + mahdolliset jälki"oireet" (alkuun lonkkakipu , sitten selkäkipu, nyt vihoittelee polvi???? ). Esim lonkkakipua ei enää tule ja sitä pidän merkkinä kehon palautumisesta raskausajasta

 

[SuperTaateli]

Yks positiivinen asia tässä "rakkaudesta itseään kohtaan" tyylistä on nyt bongattu! Nimittäin vuosittainen matka sukuloimaan, yleensä täällä tekee mieli herkkuja ja perinteenä on ollut vetää viikossa kahdesta kolmeen pussia suffelipuffeja (ne on ihan SAIRAAN HYVIÄ!). Nyt ei oo tehnyt mieli YHTÄÄN vaikka pussin valmiiksi ostinkin matkalta tuolla se on avaamattomana matkalaukun päällä

Toki reissua on jäljellä vielä yli viikon verran, mutta positiivinen yllätys jo tämäkin

 

[MinnaM]

Mä oon nyt ollut pari viikkoa herkkulakossa ja syönyt sinä aikana yhden pienen kakkupalan ja yhden muurikkaletun juhannuksena. Normaalisti vetäisin vähintään tuplamäärät. Tuli tuossa keväästä/alkukesästä vedettyä taas herkkuja kaksin käsin niin ajattelin tehdä tuollaisen radikaalin ratkaisun ja kieltäytyä lähes kokonaan, kun en kohtuullisuutta näköjään osaa. Liikunta oli jäänyt aika vähille niin oon nyt myös lisännyt arkiaktiivisuutta ja kävelylenkkejä. Pitäisi palailla myös salille, kun kevät ja alkukesä oli aika stressaavaa aikaa niin ei oo tullut käytyä. Pikkuhiljaa siis kevennellään, kun imetys vielä jatkuu. Olo on kuitenkin jo paljon kevyempi ja vireystaso parempi, kun on herkut jättänyt pois ja lisännyt aktiivisuutta.

 

[Aliina90]

@SuperTaateli ja @litranmitta teillä oli puhetta noista valokuvista. Itse osaa jotenkin ottaa selfiensä sopivista kuvakulmista, niin että näyttää hyvältä, mutta sitten kun näkeekin jonkun muun ottaman kuvan, johon ei ole osannut varautua, niin tulee monesti paha mieli, kun niistä kuvista totuus tulee valitettavan lujaa ilmi. Pitäis vaan osata ajatella niin, ettei muut samalla tavalla arvostellen niitä kuvia katso kuin itse. Ei itsekään muiden kuvia katso arvostellen ja virheitä etsien, kuten taas omia kuvia valitettavasti katsoo.

Minä en edelleenkään ole saanut minkäänlaista liikuntainnostusta, mutta en ole siihen nyt väkipakolla itseäni pakottanutkaan. Heinäkuussa otan tavoitteeksi vaatimattoman yhden liikuntakerran viikossa ja sekin saa olla vaikka 15 minuutin jumppa tai intervalli, jos ei muuhun rahkeet riitä. Yritän aivan pikkuhiljaa lisätä elämään liikuntaa, josko se sitten jäisi päälle. Aivan liian usein on ollut niin kovat tavoitteet, että homma on jossain vaiheessa tyssännyt sitten täysin kuukausiksi. Jos nyt pikkuhiljaa sais vähän pysyvämpää innostusta.