Et sä silloin teekään väärin, jos normaalien käytöstapojen puitteissa käyt keskustelua. Että ei tarvitse sillä lailla pelätä jokaisen sanotun asian loukkaavan jotakuta. Ihmisten eleet puhuessa on yleensä hyviä kertomaan tuliko jotakuta loukattua keskustellessa. Ja jos tuli joskus sanottua jollekin jotain väärin ja huomaa toisen vaivautuvan, voi sitä pahoitella.
Lapsen kehosuhteessa vanhempien oma kehosuhde on merkittävä asia, joten teidän pienellä on hyvät mahdollisuudet saada terve itsetunto, kuten sinäkin oot saanut omalta äidiltäsi
Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen ja dieettikulttuurin ilmiöt on kyllä sen verran yleisiä, että uskoisin niiden koskevan isompaa porukkaa kuin viittä prosenttia. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää joku luku, mutta sen selvittäminen voi olla melkein mahdotonta, kun monet ei edes halua myöntää itselleen tai eivät tajua oman toimintansa olevan epätervettä.
Mutta mun mielestä painonpudotus on kyllä vähän turhanpäiväinen asia kehua, vaikka se olisi tehty hyvillä valinnoilla (siis tilanteessa, jossa ei yhdessä keskustella tavoitteellisesta painonpudotuksesta. Tässä ketjussa on ihan ookoo kehua, sillä tähän ketjuun osallistuvat valitsevat, että haluavat keskustella otsikon mukaisesta aihepiiristä). Mulle ne hyvätkin kehut tuntuu siltä kuin joku kehuis että no ootpas hienosti saanut flunssan jälkeen äänenkäheyttä vähennettyä noin nopsaan, vau miten onnistuit? Tai että vau, noin vaan tulit puhtaat vaatteet päällä tänä aamuna, vaikka eilen pyöräillessä kaatosateessa auto läiskäytti kuralammikon sun päälle 
Se kehuminen on siis täysin turhaa.
Miksei koskaan kehuta ketään että vau, ootpas sä alkanut nukkua hyvin ja madalsit riskiäsi sairastua? Tai vau, muutit asumaan kauemmas keskustasta vihreään ympäristöön etkä enää altista itseäsi katupölylle ja siitä tuleville keuhkosairauksille? Tai vau, ootpa alkanut viettää aikaa ystävien kanssa, se madaltaa sun riskiä mielenterveyden sairauksiin. Työnarkomaani-menestysyrittäjälle vau, että teet nykyään vaan 8 tuntia päivässä töitä ja vietät enemmän aikaa perheen kanssa, tyytyen keskiluokkaisempaan tulotasoon. On tsiljoona asiaa mitä tehdä terveyden eteen, mutta aina kehutaan vain sitä yhtä.
Tämän aiheen varovaisuudesta vielä yksi huomionarvoinen seikka. Se painon putoaminen kun voi olla seurausta elintapojen muuttamisesta terveyttä edistäviksi, mutta se voi olla myös seurausta jostain tosi kamalasta. Jos tyyliin työkaveri nopeasti laihtuisi vaikka 30 kiloa, sillein että sen huomaisi koko toimisto, niin mistä kehuja tietää onko se painon putoaminen seurausta positiivisesta (henkilö on korjannut uni-, ruokailu-, ja liikuntatottumuksiaan terveyttä edistäviksi tai saanut jonkun perussairauden viimein toimivasti lääkittyä) vai negatiivisesta (henkilön nuorena sairastaman syömishäiriön aktivoitumisesta, avioeron tunnemyllyn aiheuttamasta ruokahaluttomuudesta, vakavasta aineenvaihduntasairaudesta, päätöksestä laihduttaa keinolla millä hyvänsä, tms.). Silloin "vau ootpas laihtunut" on pahimmillaan "vau, että sun sh on taas aktiivinen / vau, ettet enää ruokaile kotona ollessasi vaan itket sydänsuruja / vau, että oot sairas / vau, että harrastat päivittäistä pakkoliikuntaa vain laihtumistarkoituksessa ja jätät menemättä kummilapsen synttäreille ettei sorru pullaan". Ihmiset ei todellakaan kerro vaikka työpaikalla noita elämässä meneillä olevia isoja asioita, joten niitä ei vaan pysty tietämään. Ja tästäkin syystä mun tulee oltua kehuissa tosi varovainen. Mua kiinnostaa ihmisissä enemmän niiden vointi ja fiilis, kuin se minkä kokoisia he on.
Ja itseäni kehokommentit ei häiritse enää niiden ulkonäöllisten seikkojen vuoksi. Jos on koskaan häirinnytkään, sillä oon aina mm. tykännyt meikittömyydestä, eikä mua oo kehon ulkonäkö juuri haitannut lihavanakaan. Ihan sujuvasti oon myös sekasaunonut opiskellessa kavereiden kesken, enkä odota ja janoa omalta puolisolta mitään jokapäiväistä kauneus-söpöläinen-jumalatar-hypetystä
Se kipuilu on joku paljon syvempi kelpaamisen ja hyväksytyksi tulemisen asia siellä taustalla. Eikä mua hävetä myöskään myöntää että se asia on vielä keskeneräinen. Mulla ainakin asioiden käsittely vaatii työstämistä ja haluan ymmärtää taustat, enkä vain sokeasti pysty vaihtamaan ajatusmallista toiseen sekunnissa. Että mun aivot ei vaan pysty toteamaan "aa joo, elämän ekat 18 vuotta taottu ja parit vuodet päälle itse eletty ajatusmalli on väärä, täs on uusi ja vaihdan siihen heti enkä koskaan anna minkään vanhan enää nousta mieleen". Vaan mulla nousee niitä vanhoja kummituksia sieltä säännöllisesti eri syistä (esim pyytämättä tuleva puolitutun noin 55-vuotiaan rouvan laihtumiskommentointi osuu kipeään kohtaan), mutta koska oon työskennellyt asioiden kanssa, pystyn katkaisemaan ja käsittelemään kommentista aiheutuneen tunteen ja reagoinnin (eli ahdistuksen, ja muutaman päivän sortumisen liian alas vedettyihin kaloreihin).
Nii ja Pilkki, mä oon sua myös useamman vuoden nuorempi, että voi olla että muutaman vuoden päästä itekin osaan jo nopeammin sun tavoin omaksua uusia ajatusmalleja, mut tällein kaksseiskana en ihan vielä oo täysin tyynesti ja kipuilematta elämään suhtautuva, vaan rehellisesti välillä tosi hukassa siitä mitä mä haluaisin elämässä tai en tietty tiiäkään millanen sä oot ollut tän ikäisenä Jos katson taaksepäin, niin 8 vuotta sitten oon kriiseillyt myöhäisen teini-sekoilun kanssa, joiden sotkuihin tarvin mielenterveyteen lääkettä, jonka takia lihoin useamman kymmenen kiloa yhdessä kesässä kun se sekoitti aineenvaihdunnan. Sit elelin siitä kriisistä selviytyen ja kosteita opiskeluvuosia viettäen. 5 ja puoli vuotta sitten valmistuin ja muutin melkein 300 km päähän puolisosta tekemään töitä, käyden kotona vain viikonloput. 5 vuotta sitten päätin ottaa terveydestä koppia ja lopettaa mt-lääkkeet ja keton avulla pudottaa painoa (ja vaikka se keto onkin rajoittavuuden takia väärä ruokavalio, jos on häiriintyneensyömispuolen ongelmia, se toisaalta opetti mulle valtavasti positiivisiakin asioita ja mm. poisti ajanmyötä vaakakammon. Auttoi suhtautumaan kehoon ja painoon neutraalisti.) 4 vuotta sitten mä luulin vielä haluavani tavoitella työuraa Euroopassa ja 0-1 lasta. Sit päätinkin että tehdään se yks lapsi alta pois. 2 vuotta sitten olin näkemässä ensimmäisiä valonpilkahduksia koliikkisen ja todella vaikean vauvavuoden loppupuolella, ihan varma siitä että pikkusisarus tehdään vasta tosi paljon myöhemmin, ja että pudottelen vähän painoa välissä. Nyt tässä hetkessä mietin kahden lapsen äitinä, että miten ja milloin meille mahtuis vielä ainakin kolmas lapsi ja millainen pienyritystoiminta vois olla mun juttu vai meenkö vaan miehen firmaan tekemään jotakin kivaa mikä tuo lisää leipää pöytään ja vähentää sen työkuormaa. Mitähän mahdan kahden tai viiden vuoden päästä ajatella ja mitkä ajatukset oon vaihtanut uusiin, aika näyttää elämäntavat kokonaisvaltaisesti uskoisin olevan nyt aika vahvalla pohjalla, toivottavasti meidän elämä pysyisi sen verran tasaisena, että voimavarat riittää niiden mukana kuljettamiseen
Hitsi että mä kyllä rönsyän näköjään aiheesta kuudenteen
Lapsen kehosuhteessa vanhempien oma kehosuhde on merkittävä asia, joten teidän pienellä on hyvät mahdollisuudet saada terve itsetunto, kuten sinäkin oot saanut omalta äidiltäsi
Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen ja dieettikulttuurin ilmiöt on kyllä sen verran yleisiä, että uskoisin niiden koskevan isompaa porukkaa kuin viittä prosenttia. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää joku luku, mutta sen selvittäminen voi olla melkein mahdotonta, kun monet ei edes halua myöntää itselleen tai eivät tajua oman toimintansa olevan epätervettä.
Mutta mun mielestä painonpudotus on kyllä vähän turhanpäiväinen asia kehua, vaikka se olisi tehty hyvillä valinnoilla (siis tilanteessa, jossa ei yhdessä keskustella tavoitteellisesta painonpudotuksesta. Tässä ketjussa on ihan ookoo kehua, sillä tähän ketjuun osallistuvat valitsevat, että haluavat keskustella otsikon mukaisesta aihepiiristä
). Mulle ne hyvätkin kehut tuntuu siltä kuin joku kehuis että no ootpas hienosti saanut flunssan jälkeen äänenkäheyttä vähennettyä noin nopsaan, vau miten onnistuit? Tai että vau, noin vaan tulit puhtaat vaatteet päällä tänä aamuna, vaikka eilen pyöräillessä kaatosateessa auto läiskäytti kuralammikon sun päälle Se kehuminen on siis täysin turhaa.Miksei koskaan kehuta ketään että vau, ootpas sä alkanut nukkua hyvin ja madalsit riskiäsi sairastua? Tai vau, muutit asumaan kauemmas keskustasta vihreään ympäristöön etkä enää altista itseäsi katupölylle ja siitä tuleville keuhkosairauksille? Tai vau, ootpa alkanut viettää aikaa ystävien kanssa, se madaltaa sun riskiä mielenterveyden sairauksiin. Työnarkomaani-menestysyrittäjälle vau, että teet nykyään vaan 8 tuntia päivässä töitä ja vietät enemmän aikaa perheen kanssa, tyytyen keskiluokkaisempaan tulotasoon. On tsiljoona asiaa mitä tehdä terveyden eteen, mutta aina kehutaan vain sitä yhtä.
Tämän aiheen varovaisuudesta vielä yksi huomionarvoinen seikka. Se painon putoaminen kun voi olla seurausta elintapojen muuttamisesta terveyttä edistäviksi, mutta se voi olla myös seurausta jostain tosi kamalasta. Jos tyyliin työkaveri nopeasti laihtuisi vaikka 30 kiloa, sillein että sen huomaisi koko toimisto, niin mistä kehuja tietää onko se painon putoaminen seurausta positiivisesta (henkilö on korjannut uni-, ruokailu-, ja liikuntatottumuksiaan terveyttä edistäviksi tai saanut jonkun perussairauden viimein toimivasti lääkittyä) vai negatiivisesta (henkilön nuorena sairastaman syömishäiriön aktivoitumisesta, avioeron tunnemyllyn aiheuttamasta ruokahaluttomuudesta, vakavasta aineenvaihduntasairaudesta, päätöksestä laihduttaa keinolla millä hyvänsä, tms.). Silloin "vau ootpas laihtunut" on pahimmillaan "vau, että sun sh on taas aktiivinen / vau, ettet enää ruokaile kotona ollessasi vaan itket sydänsuruja / vau, että oot sairas / vau, että harrastat päivittäistä pakkoliikuntaa vain laihtumistarkoituksessa ja jätät menemättä kummilapsen synttäreille ettei sorru pullaan". Ihmiset ei todellakaan kerro vaikka työpaikalla noita elämässä meneillä olevia isoja asioita, joten niitä ei vaan pysty tietämään. Ja tästäkin syystä mun tulee oltua kehuissa tosi varovainen. Mua kiinnostaa ihmisissä enemmän niiden vointi ja fiilis, kuin se minkä kokoisia he on.
Ja itseäni kehokommentit ei häiritse enää niiden ulkonäöllisten seikkojen vuoksi. Jos on koskaan häirinnytkään, sillä oon aina mm. tykännyt meikittömyydestä, eikä mua oo kehon ulkonäkö juuri haitannut lihavanakaan. Ihan sujuvasti oon myös sekasaunonut opiskellessa kavereiden kesken, enkä odota ja janoa omalta puolisolta mitään jokapäiväistä kauneus-söpöläinen-jumalatar-hypetystä
Se kipuilu on joku paljon syvempi kelpaamisen ja hyväksytyksi tulemisen asia siellä taustalla. Eikä mua hävetä myöskään myöntää että se asia on vielä keskeneräinen. Mulla ainakin asioiden käsittely vaatii työstämistä ja haluan ymmärtää taustat, enkä vain sokeasti pysty vaihtamaan ajatusmallista toiseen sekunnissa. Että mun aivot ei vaan pysty toteamaan "aa joo, elämän ekat 18 vuotta taottu ja parit vuodet päälle itse eletty ajatusmalli on väärä, täs on uusi ja vaihdan siihen heti enkä koskaan anna minkään vanhan enää nousta mieleen". Vaan mulla nousee niitä vanhoja kummituksia sieltä säännöllisesti eri syistä (esim pyytämättä tuleva puolitutun noin 55-vuotiaan rouvan laihtumiskommentointi osuu kipeään kohtaan), mutta koska oon työskennellyt asioiden kanssa, pystyn katkaisemaan ja käsittelemään kommentista aiheutuneen tunteen ja reagoinnin (eli ahdistuksen, ja muutaman päivän sortumisen liian alas vedettyihin kaloreihin). Nii ja Pilkki, mä oon sua myös useamman vuoden nuorempi, että voi olla että muutaman vuoden päästä itekin osaan jo nopeammin sun tavoin omaksua uusia ajatusmalleja, mut tällein kaksseiskana en ihan vielä oo täysin tyynesti ja kipuilematta elämään suhtautuva, vaan rehellisesti välillä tosi hukassa siitä mitä mä haluaisin elämässä
tai en tietty tiiäkään millanen sä oot ollut tän ikäisenä Jos katson taaksepäin, niin 8 vuotta sitten oon kriiseillyt myöhäisen teini-sekoilun kanssa, joiden sotkuihin tarvin mielenterveyteen lääkettä, jonka takia lihoin useamman kymmenen kiloa yhdessä kesässä kun se sekoitti aineenvaihdunnan. Sit elelin siitä kriisistä selviytyen ja kosteita opiskeluvuosia viettäen. 5 ja puoli vuotta sitten valmistuin ja muutin melkein 300 km päähän puolisosta tekemään töitä, käyden kotona vain viikonloput. 5 vuotta sitten päätin ottaa terveydestä koppia ja lopettaa mt-lääkkeet ja keton avulla pudottaa painoa (ja vaikka se keto onkin rajoittavuuden takia väärä ruokavalio, jos on häiriintyneensyömispuolen ongelmia, se toisaalta opetti mulle valtavasti positiivisiakin asioita ja mm. poisti ajanmyötä vaakakammon. Auttoi suhtautumaan kehoon ja painoon neutraalisti.) 4 vuotta sitten mä luulin vielä haluavani tavoitella työuraa Euroopassa ja 0-1 lasta. Sit päätinkin että tehdään se yks lapsi alta pois. 2 vuotta sitten olin näkemässä ensimmäisiä valonpilkahduksia koliikkisen ja todella vaikean vauvavuoden loppupuolella, ihan varma siitä että pikkusisarus tehdään vasta tosi paljon myöhemmin, ja että pudottelen vähän painoa välissä. Nyt tässä hetkessä mietin kahden lapsen äitinä, että miten ja milloin meille mahtuis vielä ainakin kolmas lapsi ja millainen pienyritystoiminta vois olla mun juttu vai meenkö vaan miehen firmaan tekemään jotakin kivaa mikä tuo lisää leipää pöytään ja vähentää sen työkuormaa. Mitähän mahdan kahden tai viiden vuoden päästä ajatella ja mitkä ajatukset oon vaihtanut uusiin, aika näyttää elämäntavat kokonaisvaltaisesti uskoisin olevan nyt aika vahvalla pohjalla, toivottavasti meidän elämä pysyisi sen verran tasaisena, että voimavarat riittää niiden mukana kuljettamiseen Hitsi että mä kyllä rönsyän näköjään aiheesta kuudenteen
Eihän täällä kukaan ole täydellinen eikä valmis tai pysty hetkessä muuttamaan ajatusmallejaan. Eikä sitä kai kukaan vaadikaan. Miulla itsellä ne haasteet liittyvät monesti ihmismielen epäloogisuuksien ymmärtämiseen. Myös itseni kohdalla. 
. 
senttejä en jaksanut ottaa, parin kuukauden väli toimii tässä loppuvaiheessa niiden kanssa paremmin