@Pilkki24 Kehopuheessa on mun mielestä hyvä linja se, että asiasta voi puhua jos kohteena oleva puoli aloittaa. Esimerkkinä, kaverisi joka harrastaa jotain painoluokkalajia, alkaa kertoa että on kisat tulossa ja joitakin kiloja pudotettu, pari jäljellä. Silloin vastapuoli kokee, että haluaa puhua juuri
tässä hetkessä ja juuri
sun kanssa asiasta. Tai sukulainen on silminnähtävästi laihtunut, ja hän
itse mainitsee että on tehnyt elämäntapoihin muutoksia. Silloinkin mun mielestä toki kannattaa kysellä muusta, kuin suoraan painosta, kuten "millaisia muutoksia oot tehnyt ja miltä ne on tuntunut" tai "miten oot voinut viime aikoina?". Ei ne oo asian turhaa hyssyttelyä, vaan osoitus siitä että ymmärrät ja olet kiinnostunut läheisen hyvinvoinnista.
Mä esimerkiksi koen mun kehon melko intiiminä asiana, josta haluan itse päättää milloin ja mitä siitä keskustellaan. Täällä on kiva ja turvallista puhua nimimerkin takaa. Oikeassa elämässä mun siskon sekä parhaan ystävän kanssa tuntuu luontevalta ja hyvältä puhua, varsinkin bestis sais sanoa mitä vaan ja koska vaan, sillä tiedän että tietää mun taustat, ja että sanomisensa tulee 100% hyvästä. Sen sijaan esimerkiksi äitini kanssa en juuri halua asiasta keskustella, sillä tiedän hänen ruoka- ja kehosuhteensa olevan ongelmallinen. Puhumattakaan siitä miten lapsuuden kodin ilmapiiri on ollut sekä mun nuorena koettujen mielenterveyden haasteiden taustalla, että tän kehosuhteen taustalla. Yksi huono kommentti omalta vanhemmalta roihahduttaa helposti niitä turvattomuuden kokemusten hiilloksia uudestaan. Siksi kai myös muiden iäkkäämpien ihmisten kommentit osuvat kipeämmin, tai on vaikeampi luottaa niiden tulevan hyvästä, kuin se jos joku oman ikäinen kommentoisi.
Siihen lapsen terveeseen kehosuhteeseen vaalisin kasvurauhaa. Siitä millä käyrällä lapsi itse t niai joku toinen kasvaa, ei puhuta kauhistellen (ja lapsi aistii pienimmänkin äänensävyn muutoksen). Ei käytetä sanoja läski, kuikelo, hujoppi, pätkä, ja hyvin varovasti muidenkin, ei haukkumiseen tarkoitettujen termienkin kanssa. Ei vertailla: "noi teidän serkut on kyllä sieviä. Niin hoikkia ja hyvätukkaisia. Meidän perheessä kun ollaan tuollaisia pulleroita". Ei vitsailla "syö syö sinushan se näkyy" "sinä se oot ollut ruoka-aikaan kotona" "näkeehän sen, että pulla maistuu" tms. Ei puhuta itse omasta kehosta leimaavilla termeillä tai nipistellä turhautuneena vatsaa tai reittä tai heilutella alleja. Keskeytetään, jos joku lapsen kuullen käyttää haitallista kehopuhetta (esim isovanhempi kommentoi lapsen kehoa tai syömistä). Ruokapöydässä ei painosteta tai pakoteta mitään. Laitetaan monipuolisesti tarjolle ja rohkaistaan maistamaan kaikkea. Ei lajitella ruokia hyviin tai pahoihin. Ei sysätä vastuuta ruokavalion terveellisyydestä lapsen hartioille "sun pitäis vähän kattoa mitä syöt" (varsinkin kun ruokaostokset hoitaa ja ruoat valmistaa vanhempi eikä se lapsi. Sama kun sanoisi että sun pitäis vähän kattoa paljonko bensaa kuluu kun mummolaan ajetaan). Varmasti on tuhannen muutakin asiaa, mitkä pitäisi osata mainita, mutta nyt vähän jo takkuaa ja näitä varmasti löytää muualtakin

Syömishäiriöliitolla ja Ruokakasvatusyhdistys Ruukulla vois ainakin olla hyvää materiaalia.
Kehon kommentointi pitää olla yhtä sensitiivistä kuin vaikka lastenhankinnan kommentointi. Ei lapsettomuuden syy tai sekundäärinen lapsettomuus, eikä aktiivinen tai sairastettu syömishäiriö, häiriintynyt ruoka- tai kehosuhde, tai lapsuudessa koettu turvattomuus näy päälle päin kuin ani harvoin. Siksi on parempi olla ennemmin liian hienotunteinen, varsinkin puhuessa tilanteissa ja ihmisten kanssa, joista ei tiedä kaikkea ja koko heidän tarinaa. Mä ymmärrän, että tiettyyn puhetyyliin tottuneena tällaiset herkästi suhtauduttavat asiat voi tuntua vieraalta, mutta aina pystyy onneksi oppia paremmaksi kohtaajaksi ja keskustelijaksi

Toivottavasti näistä mun esimerkeistä oli hyötyä, tuntuu että meni taas ihan jaarittelumaratooniksi

Mutta muhun on tosi paljon vaikuttanut vanhempien vääristyneet kehosuhteet, ja siksi koen tärkeäksi tämän asian. Että tulevaisuudessa olis vähemmän lapsia ja teinejä, jotka normaaleina omina itseinään kokee olevansa vääränlaisia, hävettäviä ja huonoja, ja epätoivoisesti koettavat pienentää itseään ollakseen hyväksytympiä läheistensä silmissä.