Painonpudotusryhmä

Sopiiko tulla vielä mukaan? Aloitin laihduttamisen ihan tosissaan tuossa vajaa vuosi sitten lähtöpainosta 129kg (olen 170cm pitkä). Tällä hetkellä tiputusta takana hurjat 29kg ja kaksinumeroisia lukuja lähestytään kovaa vauhtia, sillä eilen aamupaino oli jo 100,4kg.
Pitkän aikavälin tavoitteena on painaa 70-80 kg, välitavoitteena nyt 10kg pudotus. Puolessa välissä laihdutusmatkaa aletaan siis olemaan :)

Minulle toimivat laihdutuskeinot on olleet ENE-dietti, jolla parissa viikossa lähtee useampi kilo pois ja sen jälkeen olen jatkanut ketolla muutamia viikkoja tai päiviä. Toisinaan syön ihan normaalia hiilaripitoista ruokaa, käyn ulkona ja nautin elämästä.
Olen myös kokeillut paastoja, joista pidän kovasti ja tuntuvat sopivan minulle hyvin! Ennätys on 40h. Paaston jälkeen olo on ihanan kevyt ja on helppo jatkaa kevyesti ja terveellisesti syömistä.

Yhtäkään tiputettua kiloa en ole kerännyt takaisin vaikka en kokoajan ruodussa pysykään.
 
Yllättävän vähän kertyi painoa pääsiäisestä, tänään jo samoissa lukemissa kun perjantaina (torstaina söin enemmän, kun töissä oli pääsiäismunajahti 😅 ja ilmainen lounas). Nyt on ollut aika hankalat ajat parisuhteessa, enkä ole jaksanut laskea kaloreita, mutta toki olen katsonut mitä suuhuni laitan. Salille en ole mennyt taas yli viikkoon, vai 1,5 viikkoon. Haluaisin kyllä mennä, en tiedä pääsenkö tänään mutta jos huomenna ja sunnuntaina. Kävelymattoa tullut taas kulutettua ihan liian vähän työpäivien aikana…
 
Täällä taas. 👋🏻 Mulla on paino nyt pysynyt 69 kilossa jopa pääsiäisen jäljiltä. Eli pikkaisen korkeampi kuin se alin johon pääsin. Ne sadat grammat heilahtelee päivän mukaan. En ole siis nyt tietoisesti laihduttanut vaan pyrkinyt syömään painoa ylläpitävästi ja näköjään onnistunutkin siinä, mikä on positiivista. Mutta vähän vielä kiinnostaisi koittaa pari kolme kiloa tiputtaa, mutta motivaatio ei ole kovin kova tällä hetkellä. Että en tiedä jatkanko tällä ja liikunnalla ja katson mitä käy vai intoudunko vielä rutistamaan.
Kivaa on että liikunta voi olla jo raskaampaa. Löysin youtubesta hyvän kotitreenikanavan ja olen sieltä tehnyt. Salikin kiinnostaa joskus tulevassa, mutta tämän hetkisillä resursseilla tuntuu työläältä käyttää aikaa sinne siirtymiseen ja takas jos kuitenkin haluan treenata useammin kuin kerran viikossa. Mutta noi videot mitkä löysin tuntuu ihanan rankoilta. Reisissä tuntuu eilisen jäljiltä ihana väsymys. Tänään lepopäivä. Vatsalihaksia tehdessä joudun vielä modailemaan ja sama hypyissä, mutta pikkuhiljaa. 💪🏻Ja huomaan että treeni on tällä hetkellä hyvä tapa purkaa paineita.. esikoisella on aika kova uhma päällä ja välillä oma pää tuntuu päivän jälkeen painekattilalta. Hikitreeni auttaa ja sen jälkeen on seesteisempi olo. Mikään jooga ei tähän nyt riitä. Tarvitaan jotain järeämpää.😅
 
Lauantaina tuli juotua alkoholia ja huomaa kyllä ettei se tee yhtään hyvää, kroppa alkaa vasta tänään tuntua normaalilta. Paino käväisi alimmassa (64,6 kg) nestehukan takia, nyt taas kilon enemmän. Ei kuitenkaan yhtään turvota, varmaan siksikin koska ovis oli ja meni vihdoinkin kp31, oli muuten taas törkeän kipeä ja turvottava sellainen 🙄

En oikeastaan jaksaisi enää keskittyä painoon ollenkaan, mutta haluaisin siihen omaan tavoitteeseen päästä, siihen olisi vain alle pari kiloa. Vaan pitäiskö kuitenkin skipata, kun tuntuu, ettei kroppa ollenkaan halua lopua enää painosta yhtään? Onko sillä kahdella kilolla edes mitään merkitystä loppupeleissä. Jos vaan nyt sitten siirtyisin ylläpitokaloreille ja sen kautta lievälle plussalle, ja keskittyisin kasvattamaan lihasmassaa. Alan ehkä kallistua tähän suuntaan nyt, mutta vielä pohdin asiaa.
 
@Misa joskus on parempi jättää ne viimeiset kaksi olemaan, kuin väkisin yrittää runtata niitä pois 🙏 ja voihan sitä vaikka ottaa pidemmän tauon taas väliin, ja tunnustella joskus myöhemmin, onko halua niitä koittaa hätistellä 😊

Olen käynyt samaa pohdintaa oman tilanteen kanssa. Mun tausta toki on erilainen, kun pudotus on tosi iso, muutamaa kiloa vaille 50 tässä kohtaa. Välillä tuntuu että paras vaihtoehto olisi nyt tauottaa homma tähän 77-80 väliin ja pitää tässä jonkun aikaa. Bmi:ssä tarkottaisi 25-26 välissä oleskelua. Sit taas osa musta haluaisi tiristellä vielä vähän, ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja sit on se pieni sisäinen ääni, joka koittaa huutaa "ALL IN!!! KAIKKI POIS!!! OOT VAAN KATO SYÖMÄTTÄ MITÄÄN TURHAA!!! PAASTO!! KETO!! RASVATON JA HIILARITON YHDISTELMÄ!!" ja tuolle äänelle koitan sit laittaa kampoihin, koska se ei oo "kiva tyyppi" 😅 Tällä hetkellä eniten ajattelen, että koitan hyvin hitaasti nitkuttaa painoa alaspäin, siis tyyliin hyvä jos kilon kuukaudessa. Se sallii kuitenkin tosi vapaasti syömistä, ainakin noin teoriassa. Ja sen tyylin pitäis lisätä jaksamista liikuntaan, mikä on nyt sairastelujen ja syömisten kanssa taiteilun vuoksi ollut vähän tauolla.

Nyt on ollut vähän kurja kierre itsellä, mikä alkoi vähän ennen pääsiäistä. Viikonloppuisin on mennyt turhan paljon herkkua, ja sit maanantaina ei oo yhtään nälkä, mikä johtaa alisyömiseen pari päivää. Ja alisyöminen johtaa siihen, että perjantaina tai lauantaina jos puoliso kysyy "otettaisko jotain hyvää?" tai mummolassa paistetaan lättyjä ja tarjoillaan notkuva kahvipöytä, ei oo voimavaroja pysyä kohtuullisessa annoksessa herkkuja 😅 Eilenkin jäi vähän turhan alas kokonaiskalorit, mutta koitan tänään päästä jo hyvälle alueelle. Päätin myös palata jokapäiväiseen punnitsemiseen ja merkata ne ylöskin, kun se rauhoittaa luottamaan prosessiin enemmän kuin satunnaispunnailu.

Tälle huonolle syömiskierteelle antoi myös hiukan bensaa liekkeihin, kun sain kommenttia muuttuneesta kehon koosta. "Sä oot aika tavalla kaventunut." (hetken hiljaisuus, mutisin vastaukseksi tyyliin niiih...) "Eihän lähde käsistä?" Kommentti tuli ihmiseltä joka ei oo mikään lähiystävä tai perheenjäsen, vaan sellainen muualta tuttu. Hiukan vanhempi rouva, omat lapset aikuisia jo. Sellainen joka ei tiedä mun taustoja ja tarinaa ja kipuilua aiheen kanssa. Ystävällismieliseksi kai tarkoitettua, mutta osui johonkin ja sai olon ahdistuneeksi, ja pariksi päivää taas tippui kalorit liian alas.
 
@litranmitta sympatiat sinne ❤️ Kaikki tollaset kehon kommentoinnit saisi kyllä jättää sanomatta. Harmi ettei kaikki tätä tajua. :sad001 Mun korvaan kuulostaisi kyllä järkevältä sellainen tilanteen rauhoittaminen - ylläpitokaloreille ja omaan hyvinvointiin keskittymistä nyt kaikin puolin. Mielelle ja keholle vähän lepoa.

Mullakin on paljon painonpudotustaustaa mutta vähän kauempaa menneisyydessä. Silloin oli todella epäterveet keinot käytössä enkä välittänyt omasta terveydestä ollenkaan. Tää viimeisin -17 kg on eka kerta, kun oon osannut pitää kalorit riittävän korkealla ja muutenkin pitänyt yllä terveellisiä tapoja, enkä tavoittele edes kovin matalaa painoa enää. Toki silti huomaan että mieli edelleen toimii vähän samalla lailla kuin ennenkin - alkuperäisiin tavoitteisiin päästyä se ei tunnukaan ihan riittävältä, vaan aina sitä löytäisi parannettavaa.

Näillä mietteillä varmaan kyllä päädyn nyt siihen, että palailen nyt ylläpitokaloreille toistaiseksi. Tuossa olisi IVF:kin tulossa toivottavasti vielä ennen kesätaukoa, joten senkin puolesta lienee parempi, että päivittäinen energiansaanti on riittävää ja oma mieli mahdollisimman hyvässä kunnossa. 🙂
 
Muokattu viimeksi:
Äh tommonen kropan kommentointi on ärsyttävää ja niin tarpeetonta! Huomaan että mua häiritsee jo se että kommentoidaan laihtumista vaikkei edes olisi mitään negatiivista mukana. Tänään juuri sukulainen kommentoi sitä, enkä oikein osaa suhtautua siihen kun tiedän että iso osa etenkin vanhemmasta ikäluokasta lähipiirissä on niin fiksoituneita nimenomaan siihen laihtumisen ja painoon (ja ovatkin sitten suurin osa jojoilijoita). Ehkä se ärsyttää sen takia että A) kehorauha kaikille B) paino on lopulta toissijainen juttu kun C) pyrkii keskittymään terveyttä ylläpitävään ruokavalioon ja liikuntaan ihan sen itsensä takia…

Mulla on tavoite myös siellä normaalipainon puolella mutta mietin myös että jos alkaisi armoton jumitus siinä mihin auttaisi vain joku kikkailu niin antaisin olla.
 
@litranmitta Kehon kommentointi on tosiaan aina SOS. Ite kun olin tehnyt sen hirveän laihtumisurakan, niin se kommentointi ”kuinka upealta näytät nyt” on oikeasti vahingollista. Se on sama kun sanoisi, että ”et ollut ennen kaunis ja riittävä” Sit on tosi vaikea olla tyytyväinen itteensä ja lihominen alkaa pelottaa kohtuuttoman paljon ja epäterveellinen suhtautuminen painoon saa vain buustia!

Tärkeintä on että on itellä hyvä olla omassa kropassa ja jaksaminen on semmoista ettei paino estä tekemästä esim lenkkiä sun muuta. Monesti se oma BMI mitä ajattelee ihanteeksi ei toimi kaikille ja ei sit ookkaan niin järkevää tavoitella. Tasannevaihe ja tehdystä työstä nauttiminen kuullostaa oikein sopivalta. 😍

Oon aina itelleni sanonut että kunhan jaksaa liikkua ja mennä ja sairauskuorma ei oo ihan hirmu iso, niin sitten on hyvässä painossa BMI:stä riippumatta. ❤️
 
Kiitos @Pingviiniemo, kun avasit tuollaista erilaista ajatusmaailmaa. Tästä tuli mieleen tuo kehojen kommentointi ja kasvatus. Mie oon aina ihmetellyt miksei ihmisten kehoista saisi (asiallisesti) puhua kuten mistä tahansa muustakin. Miulla ei toki ole syömishäiriötaustaa ja aikuisiällä olen kasvanut irti niistä nuoruuden ahdistuksista ja täydellisyydentavoitteluista. Olen vain miettinyt sitä, kun monilla on niitä ongelmia ja tyttölapsen äitinä haluaisin koittaa siirtää oman hyvän itsetuntoni (joka ei perustu siihen olenko kaunis) lapsellenikin. Joka paikassa vain puhutaan ettei kehoja saisi kommentoida, mutta minun lapsuudessani sitä on kyllä tehty. Ei ole kommentoitu rumasti, mutta on kommentoitu lihomisia/laihtumisia, lihaksenkasvua, pituutta, kasvonpiirteitä,hiuksia ymsyms... ja hiuksista on kyllä tullut joskus tiukkaakin palautetta. 😆 Niin mietin vain, että kun oma itsetunto on hyvä, mutta kasvatus on ollut kaikkea muuta kuin nykystandardien mukaista, että millä palikoilla sen hyvän itsetunnon lapselleen rakentaisi.

En tiedä onko tuo kommentoimattomuus sitten enemmän oireen kuin syyn hoitoa. Ettei ole osattu osoittaa lapselle sitä hyväksyntää siten, että itsetunto rakentuisi terveempien asioiden kuin ulkonäön ja tietyn painon varaan niin sitten ei saisi kommentoida kehoa millään tavalla, vaikka se juurisyy on siellä ettei ole osattu luoda tervettä itsetuntoa, jolloin vaikka se laihtumisen kommentointi ei mene ihon alle. Meillä on kuitenkin sukupolvi, joka on kasvanut aikamoisessa yhteiskunnan murroksen ristipaineessa, kun toisaalta elintaso on noussut ja liikkumattomuus ja herkut houkutelleet joka puolelta ja sitten taas toisaalta ihannoitu aika äärimmäisiä kehoja. Siihen tullut päälle sosiaalisen median sovellukset, jotka ovat korostaneet huomion hakemista hyvin ulkoisten asioiden kautta.

Pelkään paljon, että tyttäreni tulee kärsimään ulkonäköpaineista ihan eri tavalla kuin itse maailman muuttuessa ulkonäkökeskeisemmäksi ja etten osaa niiden kanssa pelata.

Onko teillä muilla ristiriitaisia ajatuksia lastenkasvatuksesta ja terveen kehosuhteen luomisesta?
 
Mun on vain vaikea ymmärtää miksi niitä kehoja pitäisi kommentoida. Hyvin harvoin se puhe on 100% neutraalia vaan aina siihen liittyy jonkinlainen sävy. En vaan löydä mitään plussia siitä, että toisen kehoa lähdettäisiin kommentoimaan, etenkin jos ei tiedä varmaksi mikä tilanne kullakin on oman kehosuhteen puolesta.

Mulla on yksi tuttava ja pari sukulaistakin jotka on kommentoineet mun laihtumista, heidän kohdalla tiedän että tarkoitus on puhtaasti olla kannustava ja olen ottanut pelkästään hyvällä ne. Mutta samalla ajattelen että itse en tekisi vastaavaa, koska en missään nimessä halua vahingossakaan aiheuttaa kellekään vahinkoa.

Lapsen osalta tilanne tulee meillä olemaan se, ettei hänen painoaan kommentoida, eikä hänen kuullen kommentoida muidenkaan painoja. Mitä nyt ei oikein muutenkaan tehdä.
 
Mulla keho tai paino ei ole mitenkään arkoja aiheita. Mutta en silti ymmärrä muiden kehojen kommentointia ja tiedän että joillekin se on arka aihe. Oon samaa mieltä kuin Misa siitä että kyllä siinä yleensä taustalla on joku sävy tai ajatus minkä takia sitä ylipäätään kommentoidaan. Itse en ihan rehellisesti edes kiinnitä muiden kehoihin sellasta huomiota jotta osaisin ottaa kantaa sellaisiin kysymyksiin kuin että ”huomasitko, olikohan se laihtunut?” En tiedä koska ei suoraan sanottuna kiinnosta. Lähipiirin kommentointi lähinnä ärsyttää itseäni juuri sen takia kun tiedän kuinka vinksahtanut laihdutuskulttuuri siellä vaikuttaa taustalla. Sitten kysellään vinkkejä minkälaisella mehupaastolla kannattaisi seuraava dieetti aloittaa. Ehdotan että kannattaisikohan lähteä vaikka siitä että söisi kunnollista ruokaa kasviksilla ja vähän liikkuisi..
 
Mä en itse kommentoi muiden kehoja. Äitini on pari kertaa maininnut raskauden jälkeen ”Oot laihtunut”, sillä tavalla neutraalisti. En ota pahalla, ymmärrän että hän ehkä yrittää omalla tavallaan ”kehua” ja haluaa, että työni asian eteen on huomattu. Olen yleensä vastannut vaan ”niin oon”, en tiedä mitä muuta sanoa. Äiti aina välillä moittii itseään, lähinnä hiuksiaan kun ne ovat miten sattuu, mutta ei koskaan ole sanonut minulle tai muille ikävästi. Kerran olen sanonut äidille, että ei puhuisi lapsen edessä noin.

Vähän huolettaa kun lapsi osaa mennä vaa’alle, kun nähnyt mun tekevän niin. Häntä toki kiinnostaa vaan se, että ruutuun ilmestyy asioita, mutta kyllähän se mietityttää ja olen pyrkinyt menemään vaa’alle niin ettei lapsi näe. Pitää varmaan piilottaa vaaka…
 
Misa sanoi:
Mun on vain vaikea ymmärtää miksi niitä kehoja pitäisi kommentoida. Hyvin harvoin se puhe on 100% neutraalia vaan aina siihen liittyy jonkinlainen sävy. En vaan löydä mitään plussia siitä, että toisen kehoa lähdettäisiin kommentoimaan, etenkin jos ei tiedä varmaksi mikä tilanne kullakin on oman kehosuhteen puolesta.

Mulla on yksi tuttava ja pari sukulaistakin jotka on kommentoineet mun laihtumista, heidän kohdalla tiedän että tarkoitus on puhtaasti olla kannustava ja olen ottanut pelkästään hyvällä ne. Mutta samalla ajattelen että itse en tekisi vastaavaa, koska en missään nimessä halua vahingossakaan aiheuttaa kellekään vahinkoa.

Lapsen osalta tilanne tulee meillä olemaan se, ettei hänen painoaan kommentoida, eikä hänen kuullen kommentoida muidenkaan painoja. Mitä nyt ei oikein muutenkaan tehdä.
Click to expand...
Monessa urheilulajissa kehon mittasuhteet ja rasva ovat isossa osassa, kun pyritään optimoimaan urheilusuoritusta. Meillä esimerkiksi on paljon kamppailu-urheilijoita lähipiirissä ja kunkin ominaisuuksia ruoditaan rakkaudesta lajiin.
Tai jos haluaa sanoa jotain ystävällistä kovasta työstä minkä toinen on tehnyt kroppansa eteen. Eli totta kai siellä on aina joku taka-ajatus ja se voi olla hyväkin. Kaikessa muussakin on. Sinua voidaan kehua myös työsuorituksesta tai "kehua" siitä ivallisesti tai antaa vaikka rakentavaa kritiikkiä. Ilkeät ihmiset ovat ilkeitä muissakin asioissa. On tilanteita ja esimerkiksi urheilulajeja, joissa pitää pystyä ottamaan se rakentava palaute vastaan. Tai paino on oleellinen asia, kun puhutaan terveydestä tai esimerkiksi pienlentokoneessa on merkitystä sillä painaako 50kg vai 150kg. Olen ainakin itse ollut monissa tilanteissa missä painolla ja kehon muodolla on merkitystä. Mielestäni se tosiasia ei poistu sillä, että asiasta tehdään täysi tabu.

Haluaisin ennemmin opettaa tytärtäni rakastamaan ja arvostamaan kehoaan sellaisena kuin se on. Ja tuntemaan kehonsa ja luomaan siihen hyvän suhteen. Ihminen joka arvostaa itseään myös kohtelee itseään hyvin. Sen takia olen miettinyt paljon sitä millä tavalla vaan saisin sen ajatuksen perille. Meillä on onneksi miehen kanssa molemmilla aika mutkaton suhde vartaloomme niin esimerkki sen puolesta on varmasti hyvä. Mutta enemmän mietin sitä miten pystyn juuri tuon nykyajatuksen ja oman kokemukseni ristitulessa kasvattamaan lapseni siten, että hän saa hyvän itsetunnon, mutta osaa elää niidenkin kanssa joilla ei ole.
 
On eri asia puhua painosta kun kyse on pienlentokoneeseen astumisesta, tottakai sillä on silloin merkitystä.

Pysyn silti kannassani, että kommentit "olet laihtunut/lihonut/liian lihava/liian laiha" on täysin tarpeettomia. Ei sellaisilla kommenteilla ole mitään arvoa. Ja kyllä, monessa muussakin asiassa voi miettiä mitä kommentoi toisille, eikä nämä asiat liity pelkästään kehoon/painoon.
 
Miulla ehkä tulee sellaisesta koskaan ei missään tilanteessa ole tarvetta kommentoida muiden kehoa -jutusta sellainen fiilis, että koska joku joskus mokaa tai on ilkeä niin kielletään asiallinenkin kommentointi kaikilta. Ei nyt meilläkään joka päivä kommentoida kaikkia, mutta kyllä on ihan normaalia puhua vaikka siitä millä tavalla kroppa on kehittynyt treenin seurauksena tai miten kenenkin vartalo sopii johonkin lajiin.

Mutta ymmärrän, että kokemus voi olla erilainen, jos hyväksyntää on annettu/saatu ulkoisen olemuksen perusteella eikä ole kehittynyt tervettä itsetuntoa, joka perustuu myös muille asioille ja johon kuuluu sekin, että hyväksyy omat puutteensa. En vain ole ehkä ihan tajunnut kuinka monella on sellaisia ongelmia.
 
@Pilkki24 Kehopuheessa on mun mielestä hyvä linja se, että asiasta voi puhua jos kohteena oleva puoli aloittaa. Esimerkkinä, kaverisi joka harrastaa jotain painoluokkalajia, alkaa kertoa että on kisat tulossa ja joitakin kiloja pudotettu, pari jäljellä. Silloin vastapuoli kokee, että haluaa puhua juuri tässä hetkessä ja juuri sun kanssa asiasta. Tai sukulainen on silminnähtävästi laihtunut, ja hän itse mainitsee että on tehnyt elämäntapoihin muutoksia. Silloinkin mun mielestä toki kannattaa kysellä muusta, kuin suoraan painosta, kuten "millaisia muutoksia oot tehnyt ja miltä ne on tuntunut" tai "miten oot voinut viime aikoina?". Ei ne oo asian turhaa hyssyttelyä, vaan osoitus siitä että ymmärrät ja olet kiinnostunut läheisen hyvinvoinnista.

Mä esimerkiksi koen mun kehon melko intiiminä asiana, josta haluan itse päättää milloin ja mitä siitä keskustellaan. Täällä on kiva ja turvallista puhua nimimerkin takaa. Oikeassa elämässä mun siskon sekä parhaan ystävän kanssa tuntuu luontevalta ja hyvältä puhua, varsinkin bestis sais sanoa mitä vaan ja koska vaan, sillä tiedän että tietää mun taustat, ja että sanomisensa tulee 100% hyvästä. Sen sijaan esimerkiksi äitini kanssa en juuri halua asiasta keskustella, sillä tiedän hänen ruoka- ja kehosuhteensa olevan ongelmallinen. Puhumattakaan siitä miten lapsuuden kodin ilmapiiri on ollut sekä mun nuorena koettujen mielenterveyden haasteiden taustalla, että tän kehosuhteen taustalla. Yksi huono kommentti omalta vanhemmalta roihahduttaa helposti niitä turvattomuuden kokemusten hiilloksia uudestaan. Siksi kai myös muiden iäkkäämpien ihmisten kommentit osuvat kipeämmin, tai on vaikeampi luottaa niiden tulevan hyvästä, kuin se jos joku oman ikäinen kommentoisi.

Siihen lapsen terveeseen kehosuhteeseen vaalisin kasvurauhaa. Siitä millä käyrällä lapsi itse t niai joku toinen kasvaa, ei puhuta kauhistellen (ja lapsi aistii pienimmänkin äänensävyn muutoksen). Ei käytetä sanoja läski, kuikelo, hujoppi, pätkä, ja hyvin varovasti muidenkin, ei haukkumiseen tarkoitettujen termienkin kanssa. Ei vertailla: "noi teidän serkut on kyllä sieviä. Niin hoikkia ja hyvätukkaisia. Meidän perheessä kun ollaan tuollaisia pulleroita". Ei vitsailla "syö syö sinushan se näkyy" "sinä se oot ollut ruoka-aikaan kotona" "näkeehän sen, että pulla maistuu" tms. Ei puhuta itse omasta kehosta leimaavilla termeillä tai nipistellä turhautuneena vatsaa tai reittä tai heilutella alleja. Keskeytetään, jos joku lapsen kuullen käyttää haitallista kehopuhetta (esim isovanhempi kommentoi lapsen kehoa tai syömistä). Ruokapöydässä ei painosteta tai pakoteta mitään. Laitetaan monipuolisesti tarjolle ja rohkaistaan maistamaan kaikkea. Ei lajitella ruokia hyviin tai pahoihin. Ei sysätä vastuuta ruokavalion terveellisyydestä lapsen hartioille "sun pitäis vähän kattoa mitä syöt" (varsinkin kun ruokaostokset hoitaa ja ruoat valmistaa vanhempi eikä se lapsi. Sama kun sanoisi että sun pitäis vähän kattoa paljonko bensaa kuluu kun mummolaan ajetaan). Varmasti on tuhannen muutakin asiaa, mitkä pitäisi osata mainita, mutta nyt vähän jo takkuaa ja näitä varmasti löytää muualtakin 😅 Syömishäiriöliitolla ja Ruokakasvatusyhdistys Ruukulla vois ainakin olla hyvää materiaalia.

Kehon kommentointi pitää olla yhtä sensitiivistä kuin vaikka lastenhankinnan kommentointi. Ei lapsettomuuden syy tai sekundäärinen lapsettomuus, eikä aktiivinen tai sairastettu syömishäiriö, häiriintynyt ruoka- tai kehosuhde, tai lapsuudessa koettu turvattomuus näy päälle päin kuin ani harvoin. Siksi on parempi olla ennemmin liian hienotunteinen, varsinkin puhuessa tilanteissa ja ihmisten kanssa, joista ei tiedä kaikkea ja koko heidän tarinaa. Mä ymmärrän, että tiettyyn puhetyyliin tottuneena tällaiset herkästi suhtauduttavat asiat voi tuntua vieraalta, mutta aina pystyy onneksi oppia paremmaksi kohtaajaksi ja keskustelijaksi 😊 Toivottavasti näistä mun esimerkeistä oli hyötyä, tuntuu että meni taas ihan jaarittelumaratooniksi 😅 Mutta muhun on tosi paljon vaikuttanut vanhempien vääristyneet kehosuhteet, ja siksi koen tärkeäksi tämän asian. Että tulevaisuudessa olis vähemmän lapsia ja teinejä, jotka normaaleina omina itseinään kokee olevansa vääränlaisia, hävettäviä ja huonoja, ja epätoivoisesti koettavat pienentää itseään ollakseen hyväksytympiä läheistensä silmissä.
 
Siksi kai myös muiden iäkkäämpien ihmisten kommentit osuvat kipeämmin, tai on vaikeampi luottaa niiden tulevan hyvästä, kuin se jos joku oman ikäinen kommentoisi.
Click to expand...

Tätä omaa lausettani rupesin myös heti perään pohtimaan. Oon siis työstänyt niiiiin paljon omaa ruoka- ja kehosuhdetta viimeisten vuosien aikana, ja nykyään aika hyvin tunnistan minkä kanssa vielä työskennellä, mutta tää olikin uusi oivallus! Koska tällä hetkellä se on juuri näin. Pystyn omien kavereiden, vaikka ne oliskin vähän vähemmän läheisiä, kommentteja kehosta ottamaan vastaan hyvällä ja luottamaan niiden tarkoittavan sitä mitä sanovat. Käymään sujuvaa kehokeskustelua, kertomaan omista kokemuksista ja ajatuksista ja tunteista. Mutta omien vanhempien ikäluokan (laajalla haitarilla) kommentit herättää epäluuloa tarkoituksesta ja aiheuttaa vaikeita tunteita. Että varmasti siellä näkyy se oma lapsena koettu kotikohtelu ja vanhempien tapa puhua kehoista, ja siksi tää on mulle vaikeaa. Tulipas hyvää itsensä keittiöpsykologisointia (hahah), joten kiitos Pilkki kun avasit keskustelua. En olis muuten varmaan tullut tätä hehkulamppua sytyttäneeksi! ❤️
 
litranmitta sanoi:
@Pilkki24 Kehopuheessa on mun mielestä hyvä linja se, että asiasta voi puhua jos kohteena oleva puoli aloittaa. Esimerkkinä, kaverisi joka harrastaa jotain painoluokkalajia, alkaa kertoa että on kisat tulossa ja joitakin kiloja pudotettu, pari jäljellä. Silloin vastapuoli kokee, että haluaa puhua juuri tässä hetkessä ja juuri sun kanssa asiasta. Tai sukulainen on silminnähtävästi laihtunut, ja hän itse mainitsee että on tehnyt elämäntapoihin muutoksia. Silloinkin mun mielestä toki kannattaa kysellä muusta, kuin suoraan painosta, kuten "millaisia muutoksia oot tehnyt ja miltä ne on tuntunut" tai "miten oot voinut viime aikoina?". Ei ne oo asian turhaa hyssyttelyä, vaan osoitus siitä että ymmärrät ja olet kiinnostunut läheisen hyvinvoinnista.

Mä esimerkiksi koen mun kehon melko intiiminä asiana, josta haluan itse päättää milloin ja mitä siitä keskustellaan. Täällä on kiva ja turvallista puhua nimimerkin takaa. Oikeassa elämässä mun siskon sekä parhaan ystävän kanssa tuntuu luontevalta ja hyvältä puhua, varsinkin bestis sais sanoa mitä vaan ja koska vaan, sillä tiedän että tietää mun taustat, ja että sanomisensa tulee 100% hyvästä. Sen sijaan esimerkiksi äitini kanssa en juuri halua asiasta keskustella, sillä tiedän hänen ruoka- ja kehosuhteensa olevan ongelmallinen. Puhumattakaan siitä miten lapsuuden kodin ilmapiiri on ollut sekä mun nuorena koettujen mielenterveyden haasteiden taustalla, että tän kehosuhteen taustalla. Yksi huono kommentti omalta vanhemmalta roihahduttaa helposti niitä turvattomuuden kokemusten hiilloksia uudestaan. Siksi kai myös muiden iäkkäämpien ihmisten kommentit osuvat kipeämmin, tai on vaikeampi luottaa niiden tulevan hyvästä, kuin se jos joku oman ikäinen kommentoisi.

Siihen lapsen terveeseen kehosuhteeseen vaalisin kasvurauhaa. Siitä millä käyrällä lapsi itse t niai joku toinen kasvaa, ei puhuta kauhistellen (ja lapsi aistii pienimmänkin äänensävyn muutoksen). Ei käytetä sanoja läski, kuikelo, hujoppi, pätkä, ja hyvin varovasti muidenkin, ei haukkumiseen tarkoitettujen termienkin kanssa. Ei vertailla: "noi teidän serkut on kyllä sieviä. Niin hoikkia ja hyvätukkaisia. Meidän perheessä kun ollaan tuollaisia pulleroita". Ei vitsailla "syö syö sinushan se näkyy" "sinä se oot ollut ruoka-aikaan kotona" "näkeehän sen, että pulla maistuu" tms. Ei puhuta itse omasta kehosta leimaavilla termeillä tai nipistellä turhautuneena vatsaa tai reittä tai heilutella alleja. Keskeytetään, jos joku lapsen kuullen käyttää haitallista kehopuhetta (esim isovanhempi kommentoi lapsen kehoa tai syömistä). Ruokapöydässä ei painosteta tai pakoteta mitään. Laitetaan monipuolisesti tarjolle ja rohkaistaan maistamaan kaikkea. Ei lajitella ruokia hyviin tai pahoihin. Ei sysätä vastuuta ruokavalion terveellisyydestä lapsen hartioille "sun pitäis vähän kattoa mitä syöt" (varsinkin kun ruokaostokset hoitaa ja ruoat valmistaa vanhempi eikä se lapsi. Sama kun sanoisi että sun pitäis vähän kattoa paljonko bensaa kuluu kun mummolaan ajetaan). Varmasti on tuhannen muutakin asiaa, mitkä pitäisi osata mainita, mutta nyt vähän jo takkuaa ja näitä varmasti löytää muualtakin 😅 Syömishäiriöliitolla ja Ruokakasvatusyhdistys Ruukulla vois ainakin olla hyvää materiaalia.

Kehon kommentointi pitää olla yhtä sensitiivistä kuin vaikka lastenhankinnan kommentointi. Ei lapsettomuuden syy tai sekundäärinen lapsettomuus, eikä aktiivinen tai sairastettu syömishäiriö, häiriintynyt ruoka- tai kehosuhde, tai lapsuudessa koettu turvattomuus näy päälle päin kuin ani harvoin. Siksi on parempi olla ennemmin liian hienotunteinen, varsinkin puhuessa tilanteissa ja ihmisten kanssa, joista ei tiedä kaikkea ja koko heidän tarinaa. Mä ymmärrän, että tiettyyn puhetyyliin tottuneena tällaiset herkästi suhtauduttavat asiat voi tuntua vieraalta, mutta aina pystyy onneksi oppia paremmaksi kohtaajaksi ja keskustelijaksi 😊 Toivottavasti näistä mun esimerkeistä oli hyötyä, tuntuu että meni taas ihan jaarittelumaratooniksi 😅 Mutta muhun on tosi paljon vaikuttanut vanhempien vääristyneet kehosuhteet, ja siksi koen tärkeäksi tämän asian. Että tulevaisuudessa olis vähemmän lapsia ja teinejä, jotka normaaleina omina itseinään kokee olevansa vääränlaisia, hävettäviä ja huonoja, ja epätoivoisesti koettavat pienentää itseään ollakseen hyväksytympiä läheistensä silmissä.
Click to expand...
Nuo ovat minusta ihan normaaleja käytöstapoja. Kommentoin kyllä ihaillen niin lapseni kuin muidenkin ominaisuuksia, jos se sopii tilanteeseen, mutta en näe syytä haukkua ketään. Ja kun @Misa kysyi, että missä ne tilanteet ovat missä olisi tarvetta puhua kehoista niin löytyy paljon asioita missä se keho ja sen kyvykkyys tai muoto ovat olennaisia asioita. Enemmän nyt haen sitä ettei saisi kehua vaikka ennen reilusti ylipainoista ihmistä laihdutuksesta tai jotakuta hoikkaa siitä että on saanut kerättyä lihasmassaa. Minusta se, että jonkun tekemä iso työ nähdään asiana, josta ei saa puhua on minusta vähän ongelmallista. Onnittelen minä ihmisiä muistakin saavutuksista. Mikä vain asia voi olla kokijalleen herkkä ja jos siitä toinen sanoo, että on ongelmia niin totta kai kohtelen toivomallaan tavalla. Mutta jos 1/20 on ongelmia itsensä kanssa niin miksi kaikkien muiden kanssa pitäisi olla koko ajan varpaillaan. Missä menee raja siinä mitä varotaan ja mitä ei. Voi olla, että elän hyvin erilaisissa ympyröissä kuin suurin osa muista naisista enkä ihan aina ymmärrä miksi asioista tehdään niin subjektiivisia. Pyydetään muita muuttamaan käytöstään (silloinkin, kun eivät ole ilkeitä) eikä yritetä sopeutua muiden käytökseen. Mutta sitten taas miulla ei monista omista rankoista kokemuksista huolimatta ole pahemmin ulkonäköpaineita tai ongelmia hyväksyä puutteitani ja vaikeuksiani kuten vaikka sitä sekundääristä lapsettomuutta. Eli koen, että miun tavassa nähdä maailma on jotain sellaista mikä selkeästi helpottaa siinä elämistä. Voi toki olla, että nämä mielenterveyttä uhkaavat ongelmat ulkonäköpaineista eivät ole niin marginaalisia kuin kuvittelen ja sitten taas meillä on isompi ongelma ratkaistavana yhteiskuntatasolla. Jokuhan on kuitenkin pielessä, jos ihmisillä on niin paha olla itsensä kanssa, että eivät kestä vaikka niitä kehuja.

Tällä keskustelunavauksella halusin juuri ymmärtää noita syitä miksi ei saisi puhua (vaikka olisin jossain määrin eri mieltä), jotta ymmärtäisin paremmin tätä aikaa ja ihmisiä ja saisin näkemyksiä omaankin lapsenkasvatukseen. On niin vaikea sanoa mistä kaikesta se oma hyvä kehosuhde johtuu, kun tekijöitä on varmasti monia. Luulen kuitenkin, että suurin osa tuosta vahingosta on tapahtunut siinä etteivät ne roolimallit ole itse olleet sinut oman kehonsa kanssa kaikkine virheineen päivineen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että äidilläni on ollut varsin mutkaton kehosuhde ja se on varmasti vaikuttanut itseenkin.
 
Takaisin
Top