niskapoimu ultra

Ihanaa lueskella miten paljon hyviä ultrakuulumisia <3 Meillä poksui tänään 11+0 ja maamantaina ois verikokeet ja ultra, onneksi heti aamusta! Teijän kuulumisia kun lukee niin itellä oikein vatsassa vääntää tää odottaminen että saa kuulla onko siellä mahassa kaikki hyvin!!
 
Helmimeri !
Toivottavasti saat miehen mukaan ultraan.. tai ainakin tajuamaan ettei kannata jättää välistä :) Meillä mies muutti ihan totaalisesti puhetyyliä ja ajatusmaailmaa pikkusesta kun "oikeesti" näki että kyllä siellä mahassa joku asustaa :) ja heti ultran jälkeen kysy et millos seuraava on :) :Heartred
 
Helmimeri, onko sullakin aika maanantaina? Mulla kans! Voi kun aika menis nopeesti (mut saisin kuitenkin tehytä kaikkea, mitä loman ajalla suunnittelin tekeväni...)
 
Mä en ottanut miestä mukaan koska sitä ei kiinnostanut varhaisultrassa ja jos niskapoimussa ois jotain vakavaa tullu ni ei se ois lohduttanut vaan vittuillut :/
 
Meillä tiistaina np-ultra ja sinne tulee ehdottomasti mies mukaan. Hän niin innoissaan kaikesta, et sanoi haluavansa olla myös neuvolakäynneillä mahdollisimman usein mukana. Minähän en estele, jos mukaan haluaa sinnekin tulla :).
 
Meillä oli kans esikoisen kans mies kaikissa neuvoloissakin mukana :) Halus kuulla sydänäänet ja muutenkin olla selvillä koko "prosessista". Ja joka viikko luettiin Vau.fi:stä, mitä sikiölle ko. viikolla tapahtuu :)

Mä en tiedä, että onko tää halu/tarve osallistua raskauteen miehillä ikäkysymys vai jotain muuta? Mun mies on pitkästi yli 30 ja meidän esikoisenkin alulle laittaminen ollut pitkä ja raskas tie. Jotenkin tuntuu, että nämä asiat on varmasti vaikuttaneet siihen, että mies on niin kiinnostunut ja mukana kaikessa.
 
Mulla avomies lähtee kyllä mukaan kaikkiin, mutta tuskailee kyllä että koko ajanko näitä käyntejä on ku toinen neuvola on maanantaina :D kyllähän se tietää kuinka pahana oon jos se alkaa jarruttelemaan, ja sen kaveritki on sitä kehottanu olemaan mun tukena, onneksi, niin ei ole tarvinnut itse vääntää kättä :)
 
Minun mies täyttää 30v, ja saatiin raskaus alulle suht helposti. Melkein yhdeksän vuotta ollaan oltu kaksin ja alun perin uskoin, ettei mieheni haluakaan lapsia ikuisuuteen. Asiasta on puhuttu ja hitaasti kypsytelty. Jossain vaiheessa päästiin tulokseen että kyllä kumpikin lapsia haluaa. Sitten piti päästä naimisiin, saada yksi huone lisää ja reissailla. Sitten huomattiin ettei ole mitään syytä lykätä yrittämistä enää. Mies on kokoajan ollut täysillä mukana ja innoissaan. Ei voisi enää paremmin isä olla kiinnostunut lapsestaan tai mies huomioida vaimoaan. Ei mitään hullua hösäämistä vaan olon tiedustelua, haleja ja silityksiä. Ja aina pitää Vaun sivuilta tarkistaa, mitä siitä vauvasta nyt sanotaan. :)
Olo on onnekas. Ollaan kumpikin onnellisia.

Luulen että ikää enemmän miehillä vaikuttaa se, onko valinta niiden oma. Minä ja mieheni olemme kumpikin sellaisia, että haluamme miettiä rauhassa isojen asioiden kaikki puolet. Kun päätös on valmis, elämme sitä täysillä. Mieheni olisi varmaan ahdistunut, jos olisin tullut raskaaksi suunnittelematta 5 v. sitten. Tosin, niin olisin itsekin.
 
Meillä mies on tosiaan kaikkiin ultriin tulossa ja siitä ei edes keskustella, muuta kuin mihin aikaan pitäisi yrittää ne saada. Mutta synnytyksestä en tiedä. Mun ajatus on kyllä se, että totta kai se on synnytyksessä, mutta tuolla on aika paha sairaala-/lääkärikammo. Kun miehen siskontyttö tarvi verenluovuttajia (täällä on semmoinen systeemi, että julkisella puolella jos on joku operaatio, pitää tuoda 10 verenluovuttajaa, koska vapaa-ehtoisia luovuttajia on niin vähän), mies ei mennyt, minä kyllä. Anoppi kysyikin nyt joulunpyhinä jotain asiaan liittyen, ja kun totesin, että totta kai mies on mukana, totesi anoppi siihen, että tiedänhän, miten se kammoaa sairaaloita. No, mulle ei ole koskaan selitetty, mistä moinen kammo johtuu. Olen kyllä siliti todennut, että mukaan on tultava. Jos ei kestä katsoa itse syntymän hetkeä, niin sitten seisoo vaikka sängyn vieressä, että voin puristaa kättä. No, onhan tuolla kuusi ja puoli kuukautta aikaa voittaa kauhunsa (herranjestas, onpas se lyhyt aika, nyt kun näin ajattelee!). Luulisin kyllä, että oman lapsen syntymä on miehellekin niin iso asia, että olisi siinä motivaatiota voittaa pelot.
 
Mä olisin ainakin ollut ihan hajalla, jos mies ei olis ollut mukana synnytyksessä. (avautumisvaihe kesti kolme päivää ja lopulta sektioon). Oli myös perhehuoneessa yötä, mikä oli hyvä asia, kun en vuorokauteen saanut nousta vuoteesta. Ja yhdessä sai sitten tutustua vauvaan ja sen hoitamiseen. Mä nyt oon tästäkin sitä mieltä, kun se lapsi on yhessä alulle pantu, niin mies ei niitä pelkkiä rusinoita pullasta nypi.
 
Sama juttu, en ois selvinnyt ilman miehen tukea synnytyksen aikana enkä sen jälkeenkään. Se synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky ja baby blues oli ihan kamalaa! Tai no kaikestahan varmasti selviää yksinkin, mutta oon onnellinen siitä, ettei tarvinnut.

Mä oon myös sitä mieltä, että raskaus ja vauva on yhteinen ja toinen ei voi valita, missä kohdin haluaa ja missä kohdin ei halua osallistua. Oletan myös, että tulevaa vauvaa hoidetaan puoliksi niin pitkälle kuin se on mahdollista. Ja en ajattele näin itsekkäistä syistä, vaan siksi että miehellä on velvollisuus ja oikeus hoitaa omaa vauvaansa ja nauttia yhteisistä hetkistä :)
 
Kyllä. Mehän laitetaan myös vapaat puoliksi. Ite oon kotona kesä-joulukuun ja mies tammi-toukokuun. Ja sit onkin kesälomakausi. :)
 
Tuo miehen osallistuminen neuvolaan/ultraan on varmaan ikä-/kypsymisjuttu. Monet isäthän vasta kunnolla innostuu lapsesta, kun lapsi oppii puhumaan ja touhuamaan. Vauva-aika (saati raskausaika) saattaa monesta isästä tuntua pelottavalta ja vieraalta "äidin hommalta". Varmaan kannattaa etukäteen puhua avoimesti kaikista tuntemuksista ja tähdentää, että lapsi on yhteinen projekti jo nyt.

Itselleni on ollut tärkeää, että vanhemmuus hoidetaan puoliksi ja onneksi mies on samoilla linjoilla. Munkaan mies ei ole enää ihan junnu (31) ja monet hänet ystävistään on jo perheellisiä, joten varmaan se vaikuttaa asiaan. Ensimmäinen ultra konkretisoi vauvan ihan uudella tavalla ja kun sen kokemuksen yhdessä jakaa, niin se lähentää ja luo semmoista tiimihenkeä :).
 
Muokattu viimeksi:
täällä ollaan taas sitä mieltä että hoidan ite pääsääntösesti ja teen kaikki ruuat ja siivoan... mies kävis töissä ja auttas mua sen minkä kerkeää ja jaksaa.. ja sit meen itekki töihib ku tilanne tulee.. ja tilanteen mukaa mennään.. jos tulee että miehe ois parempi ollla kotona ja mun töissä.. ei sekää oo poissuljettua :) en halua vaatia mieheltä liikaa, mutta kun on kotona niin ollaan molemmat kotona :) samalla tavalla teen mäkin kotona hommia kun hän töissä... ei ehkä kun yksi lapsi.. mutta jos tulis useampia
 
Meillä mennee kyllä kaikki hommat puoliks miehen kanssa. Oon tehny jo miehelle alun pittäin seleväks että jos miun kanssa meinnaa elellä ni se mennee niin eikä silleen että mie hoijan lapset ja kodin ja hän käy vaan töissä eikä tee kotona mittään. Ja tää järjestely kyllä käypi, ei tässä muuten yhessä oltas :D ultraanki lähtee mukaan jos vaan saahaan lapsenvahti siks aikaa.
 
Mun mies oli viime raskaudessa kaikessa mukana ja on kyllä kaiken nähnyt. Sektion jälkeen en ite päässyt teho-osastolle pientä katsomaan, joten mies oli siellä. Oli kyllä sille kuulemma kova paikka, kun oli huoli musta ja vauvasta, eikä samaan aikaan voinut olla molempien luona. Mies sai myös esikoisen ensimmäisenä syliin ja sai pukea ensimmäiset vaatteet. Muutenkin osallistui koko esikoisen lyhyen elämän ajan kaikkeen.

Tässä raskaudessa on ollut ultrissa ja jopa istukkanäytteen otossa mukana. Mua vähän pelotti, että lähteekö siltä taju, kun vaimoon tungetaan järkyttävän pitkää neulaa mahaan. Oli kuulemma katellut muualle.

Jos mulla ei olisi tuollaista miestä, niin en tiedä missä olisin itse. Se on ollut sellainen tukipilari ja turva kaiken koetun aikana.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top