Mitä jos vaan vihaa olla raskaana?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja corolla
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Heidi, komppaan corollaa, lakkaat tekemästä aamupalaa ja eväitä töihin, keksit jotain omia juttuja, et ole käytettävissä. Mies huomaa todennäköisesti pitäneensä itsestäänselvyytenä kun se itsestäänselvyys lakkaa toimimasta.

Mun mielestä on todella erikoista että perhevalmennuksissa ja kaikkialla kohkataan kauheasti synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, baby bluesista ja jopa lapsivuodepsykoosista (tärkeitä aiheita ja pitäähän apua hakea ja saada jos tarvii). MUTTA kellekään ei ole tullut edes teoreettisena mahdollisuutena mieleen että kukaan vois masentua nimenomaan ennen synnytystä. Jos mulla ois taipumusta masennukseen mä ainakin masentuisin just nyt. Mä haluan todellakin lapsen. Mutta mä en todellakaan ole nauttinut raskaanaolosta. Nyt just mä vihaan tätä enemmän kuin koskaan. Oon vihanen koko maailmalle, eniten itelleni kun oon tähän jamaan hankkiutunut. Kukaan ei edes kysy, neuvolassakaan että vituttaako. Ja että kuinka paljon vituttaa.

Mies huomaavaisesti joka aamu tarjoutuu viemään koiran lenkille ennen töihinlähtöä. Joka aamu mä kieltäydyn tarjouksesta. Koska aamulenkki on mun elämän tarkotus just nyt. Jos multa viedään aamulenkki mulle ei jää MITÄÄN. Eikö tää ois jo tarpeeksi hyvä syy masentua? Ei voi tehdä mitään mitä yleensä. Nythän mulla ois aikaa, mä voisin lukea vaikka. Mutta mä en vaan voi mennä kirjastoon enkä kirjakauppaan yksin. Ei mua haittaa jos pari ihmistä tuijottaa, mutta kun koko maailma tuijottaa niin tulee alaston olo (mulle on yks helvetin hailee tuijottaako ne mun mahaa ihailevasti vai inhoten vai muuten vaan, yhtä inhottavaa kaikki). Jonkun tutun kanssa liikkuessa sen vielä kestää, yksin ei. Enkä mä kyllä pystyis jos totta puhutaan keskittymään mihinkään lukemiseen. Ja kaikki aiheet mitkä mua normaalisti kiinnostais, on ihan paskaa nykysin.

Joskus mä leikittelen ajatuksella että menen talviunille ja nousen sitten kun synnytys alkaa. Mut en mä pysty. Tulee tylsää koska ei pysty nukkumaan 24/7. Ja kun mulla on toi aamulenkki. Mun elämän tarkotus. Joku tarvii mua vielä, koira. Tunnin verran päivästä olen hyödyllinen ja olemassa. En mä ole ainakaan diagnostisessa mielessä masentunut. Mutta kyllä tää vähän masennusta muistuttaa koko elämä, enkä tippaakaan ihmettele jos joku masentuu ENNEN synnytystä.

Mä näin viimekesänä joka paikassa samaa raskaana olevaa tuntematonta naista, vähän väliä. Kolmen kuukauden ajan se tuntu tulevan joka paikassa vastaan (kaupassa, lenkillä, työmatkalla). Ja aina mä ajattelin että sillä on varmaan synnytys lähellä. Kolmen kuukauden ajan se kulki joka paikassa näyttäen siltä että synnyttää hetkenä minä hyvänsä. Mä oon varmaan näyttänyt myös jo kolme kuukautta siltä että syntyy kohta. Ainakin musta on tuntunut kolmen kuukauden ajan siltä että voi kun se syntyis (täysiaikaisena tietysti) kohta.
 
Pippuri, voi luoja miten sujuvaa tekstiä sä kirjotat ja hauskaa lukea (en siis naura sun ahdingolle, vaan komediatyyliselle tekstille) - sun kannattais varmaan ruveta reportteriks, bloggaajaks tai kirjailijaks, ellet ole jo. Raskaana on muuten hirveen vaikee keskittyä mihinkään, ainakaan mihinkään pidempään projektiin. Esim. elokuvien katselu jäi multa ekan raskauden puolivälin jälkeen kokonaan. Saatikka sitte, että lukis ajatuksella kirjoja.
Mun mielestä kans tuo raskausmasennus on PALJON todennäköisempää kuin synnytyksen jälkeinen.

Millä viikoilla sä olitkaan Pippuri?

Ootteko kattonu sitä sarjaa "Raskaana ja rappiolla" ? Tulee Liv-kanavalta keskiviikkosin klo 15. Ihan huippu. Siinä näkee, oikein konkreettisesti, ettei kaikilla muillakaan oo niin helppoo olla raskaana. Jotkut lipittää alkoo, vetää röökiä, syö pelkkää roskaruokaa jne.
 
heidi, jos kerta tilanne tollanen niin suosittelen kanssa kokeilemaan corollan ehdotusta! Ja mikä sinä oot sitä passaamaan, aikuinen ukko tehkööt ite aamupalansa ja eväänsä.

Joo ennemmin mäkin tota raskausajan masennusta pelkään kun synnytyksenjälkeistä! Sithän kun ipana on ulkona niin tää kaikki helvetti on ohi ja voin jo nyt sanoo että EI IKINÄ ENÄÄ!!! Hei mä en ookkaan tosta ohjelmast kuullu, täytyy tänää heti kattoo, jos vaikka helpottais oikein nähä et joillain muillakin on yhtä surkeeta tää elo..
 
Corolla, en oo kuullu tosta ohjelmasta, vois vilkaista sitä. Jospa sitä sais perspektiiviä asioihin kun muistaa että jossain on joku jolla menee vielä huonommin. Ja pitäis muistaa olla kiitollinen siitäkin että ylipäätään on saanut/onnistunut tulla raskaaksi, sekin helposti unohtuu tässä kun ottaa niin kaaliin... Elokuvien suhteen mulla on kans ollu jo pitkään sama ongelma, kauheen vaikeeta päästä juoneen sisälle, ja jos pääsee niin tekis mieli kelata loppuratkasuun että tietää miten siinä sitten käy. Kun ei jaksa sitä kaikkea täytettä siinä välillä... Ja kirjoissa eläväkin kuvailu ja sellanen teettää vaan tunteen että menis jo asiaan, vaikka yleensä pidän kuvailevasta tyylistä. Niin ja siis 39. viikolla menossa, että pitäis muistaa olla siitäkin vielä kiitollinen että eihän tätä pitkästi oo. Mutta ehkä just se tekeekin kärsimättömäks kun tietää että kohta, mutta kuitenkin saattaa heittää pari viikkoa sinne tänne (ja tässä olotilassa 2 vkoa on ikuisuus).

Jos muuten huumori lohduttaa kanssakärsijöitä, niin mä itse oon kokenu tän raskausviikkolistauksen hyödylliseksi ja osuvaksi, kaveri linkkivinkkas tän:
http://www.projectmama.info/2013/01...howComment=1380619043054#c1164039384234655272

Voi olla että oottekin lukenu, ilmeisesti ollu blogistaniassakin joskus toi blogi, mulle toi tuli uutena.
 
Oon ihan alusta saakka seurannu tätä ketjua, mutta en oo saanu kirjotettua vielä mitään. Suurimman osan ajasta tuntuu etten edes osaa pukea mun raivoa ja turhautumista sanoiks niinpä sit vaan makaan peiton alla sängyssä kiukuttelemassa tai itkemässä.

Mulla on niin monta asiaa mitä inhoon raskaana olemisessa etten nyt oikeen tiedä mistä pitäis alottaa...

40 viikkoa on toooosi pitkä aika, saati sit 42 viikkoa!
Alkuraskaus oli lupaava, mutta viikosta 18 eteenpäin suunta on ollu vaan alaspäin!
Joka paikkaan sattuu koko ajan!
Koko ajan on supistuksia, liitoskipuja, selkäkipuja, päänsärkyä, iho kutiaa, tissit painaa, nenä on tukossa ja vaan vituttaa!
En voi urheilla, en voi käydä töissä, en voi ees imuroida kotona!
Inhoon mun peilikuvaa, koska reidet on paksut ja muhkuraiset, käsivarret on muodottomat, pylly roikkuu ja tissit näyttää ihan vanhan maisen tisseiltä!
Näytän muutenkin hirveeltä koska en jaksa meikata eikä oo mitään kivoja vaatteita, jotka sopis mahan kanssa!
Seksi on tylsää!
Nukkuminen on ihan mahdotonta!
Haluisin syödä vaan pullaa ja suklaata, mutta en saa!
Ei oo rahaa mihinkään!
Kelan kanssa asiointi ei oo tosiaan ollu helppoa!
Synnyttäminen pelottaa, tapahtu se sit sektiolla tai alateitse!
Kaveripiirissä olevat muut odottajat ärsyttääää!!
Haluun viiniä.

Viime yönä romahdin kun tuntu vaan etten haluu tätä enkä vaan jaksa enää päivääkään. Haluus sen vauvan ulos mun mahasta nyt! Inhoon tätä oman määräysvallan puutetta ja jatkuvaan epävarmuuden tunnetta. Haluun olla taas oma itteni ja nauttia elämästä!
 
Pippuri, Kiitti tosta linkistä, Hahah, tosi hyvä ja juurikin näin!

hymykuoppa, löysin kyllä tuttuja fiiliksiä tosta listasta, mä en todellakaan jaksais lähtee kirjoittamaan omaani! Ja noiden sun viimeisten lauseiden perään en voi siis muuta sanoa kuin AAMEN!! Ja erittäin epäuskonnollisena ihmisenä en sitä yleensä sano kuin pakon edessä! :D
 
Pippuri sanoi:
Mun mielestä on todella erikoista että perhevalmennuksissa ja kaikkialla kohkataan kauheasti synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, baby bluesista ja jopa lapsivuodepsykoosista (tärkeitä aiheita ja pitäähän apua hakea ja saada jos tarvii). MUTTA kellekään ei ole tullut edes teoreettisena mahdollisuutena mieleen että kukaan vois masentua nimenomaan ennen synnytystä. Jos mulla ois taipumusta masennukseen mä ainakin masentuisin just nyt. Mä haluan todellakin lapsen. Mutta mä en todellakaan ole nauttinut raskaanaolosta. Nyt just mä vihaan tätä enemmän kuin koskaan. Oon vihanen koko maailmalle, eniten itelleni kun oon tähän jamaan hankkiutunut. Kukaan ei edes kysy, neuvolassakaan että vituttaako. Ja että kuinka paljon vituttaa.

En mä ole ainakaan diagnostisessa mielessä masentunut. Mutta kyllä tää vähän masennusta muistuttaa koko elämä, enkä tippaakaan ihmettele jos joku masentuu ENNEN synnytystä.
Click to expand...


tää on aivan kun mun näppikseltä...siis tätä turhautumisen ja vitutuksen määrää ei vaan voi kuvailla.ja kun ei sitä kellekään voi purkaa kun on suurinpiirtein kiellettyä tuntee näin.ja tästä tilanteesta johtuen tuntuu etten saa mieheltäkään yhtään tukee vaan oon ihan yksin koko tän paskan kanssa (kaveritkin asuu 80km päässä entisellä kotipaikkakunnalla).ei se oo hetkeen ees kysyny mitä mulle kuuluu,tuntuu et sille riittää tieto et maha kasvaa ja vauva on hengissä o_O:sad001

hienosti lähdin taas ratkaseen tätä parisuhdeongelmaa...aamulla mun vierestä taas noustiin silleen asap ja painuttiin puolen tunnin suihkuun (taidan jo arvata,mitä siä tapahtuu).sillä välin taas kerran laittelin evästä ja aamupalat valmiiks (ois selkeesti pitäny tulla tänne lukeen nää vastaukset sitä ennen...).no siinä sitten tunsin kuinka vanne alkoi taas kiristää päätäni taas yhestä pettymyksellisestä aamunkulusta ja mieskin sen huomas kun kysy mikä ny on.siitä se tilanne sitten vaan eskaloitu ihan järkyttäväks riidaks...mies syytti mua siitä etten suostu puhuun sille mikä on vikana ja minä sanoin takas et oon tässä 1,5kk yrittäny jotain sanoo muttei siitä mitään hyötyä oo kun sitä ei kuulla.sitten se kysy et "johtuuko tää kaikki ny muka siitä ettei oo hetkeen seksiä ollu" (ihan kun sitä ei sais haluta?!?!ja kun kyse on aika paljon muustakin) eli sitten kun puhun niin suututaan.minä en sitten voinu enää olla itkemättä ja mitä tekee mies vai menee eka tupakalle ja siitä tietokoneelle...siitä se sitten lähti kiukuspäissään töihin "mun elämää pilaamasta".oujee.:sad001

että joo,kannattaa hankkiutua raskaaks ja pilata elämänsä.

no jotain hyvää,tänään kuulin ekaa kertaa 2,5kk siitä mun ystävästä,joka veti herneet nenukkiin mun raskautumisesta.ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. :)
 
Hei te kaikki niin ihanat ja viisaat ihmiset, osaisitteko auttaa kohta täysin maassa olevaa jo yhden lapsen omaavaa ja toista odottavaa äiteetä ? Vitutus on niin suuri etten tiedä mihin sitä kohta puran. Raskausviikkoja ois kasassa jo 29, mut vielä on kohtuu paljon jäljellä ja kärsin kovista tuskista jo nyt. Olen tässä neljä viikkoa kohta maannut sairaslomalla kovien selkä ja liitos kipujen vuoksi, mutta silti en saa tarpeeksi apua lääkäristä tai neuvolasta. Kipuni ovat niin kovia, että arjesta on tullut täyttä tuskaa. En pysty tekemään mitään ilman hirveitä ponnisteluja ja tuskaisia kyyneliä. Pelkkä siivoominen saa minut kippuraan sohvalle. Yöt ovat tuskaisia. Nukun vain muutamia tunteja ja olo on aivan toivoton. Mieheltä nyt irtoo sen verta apua mitä sattuu kotona nyt olemaan, mutta silti tuntuu ettei sitä ymmärrystä asiaan ole. Lääkärissä olen puhunut peloista ja kivuista, mutta tuntuu ettei kukaan ota vakavasti sitä mitä kerron. Edellinen raskaus oli yhtä itkua ja surua ja oksentelua. Synnytys oli kohtuu kokemus, mutta sen jälkeen seurasi pitkä masennus putki. Olen koittanut olla avoin ja puhua asioista, mutta apua en vain saa. Pelkään, että en kohta jaksa kotona esikoiseni kanssa. Kovat paineet on tullut myös töistä. Töihin paluu tuntuu mahdottomalta ajatukselta ja koen siitä hirveitä syyllisyyden tunteita. Mitä ihmettä voin tehdä, että tarpeeni huomioidaan ? Pahalta tuntuu myös, että en voi nauttia olostani. En nauttinut ensimmäisestäkään raskaudesta ja tämä toinen saa minut ihan rehellisesti vihaamaan tätä !! Onko oikein edes tuntea turhautumista tai vihaa ? Eikö uudesta tulokkaasta pitäisi olla onnellinen ??
 
CranberryLips, mulla on viikkoja kasassa 30 ja saikkua ollu joulukuun lopusta saakka selkäkipujen ja supistusten kanssa. Pystyn hyvin samaistumaan sun kirjotukseen. Mua juoksutettiin alkuun kerran viikossa neuvolalääkärillä hakemassa lisää sairaslomaa kun ne ei tuntunu ymmärtävän kuinka pahasti selkä oli menny. Unettomuuskaan ei lääkärin mielestä voinu johtua selkäkivuista vaan mua sen enempää kuuntelematta määrättiin mielialalääkkeitä... No varasin ajan neuvolapsykologille ja yksityiselle erikoislääkärille niin johan rupes asiat luistaan paremmin. Sain sairaslomaa ja hyvän kuuntelijan negatiivisillekin ajatuksille. Neuvolapsykologi on ollu mun mielestä tosi kannustava ja missään vaiheessa ei oo ollu sellanen olo että pitäis hävetä tai peittää omia todellisia tuntemuksia. Tietenkin noita psykologejakin on moneen lähtöön sen tiiän omasta kokemuksesta, mutta jos on mahdollista päästä sellasen juttusille niin kannattaa kokeilla!

Mitä noihin kipuihin ja vaivoihin tulee niin mä ainakin yritän vaan koko ajan muistuttaa itteeni että tää on väliaikasta, mutta kyllä se on ihan ymmärrettävää että turhauttaa kun ei saa apua ja tuntuu ettei mikään helpota! Mutta hei sullakin on melkeen 3/4 odotusajasta jo takana! Ja tänne voi avautua vaikka joka päivä jos muuta kuuntelijaa ei löydy.

En tiiä menikö jo aiheen vierestä tai jotain, mutta tsemppiä loppuraskauteen kuitenki!
 
Hymykuoppa kiitos vastauksestasi :) Ja olen myös ravannut neuvolalääkärillä ja hain fyskarista jopa sen tukivyön avuksi kun sitä suositeltiin. No apua vyöstä ei ollut kuin sen verran, että kivut mitkä heijastuivat reisiin lakkasivat muutamaksi yöksi. Mutta kun käytin vyötä se kasasi kivut niin hurjiksi selkään, että olisin voinut vain itkeä aamusta iltaan joten unohdin sen vyön käyttämisen 2 viikon kokeilun jälkeen. Tähän asti lääkäri vain todennut, että kivut normaaleita ja eipä niihin nyt yhtään mikään auta. Erikoista on myös, että vatsani on hyvin kipeä ja supistuksiakin on tullut ja juuri tänään kerroin tätä samaa lääkärille niin sanoi vain, että nekin varmasti normaaleita kasvu kipuja ja kun edellisestä raskaudesta ei ole niin pitkää aikaa joten siksi voi olla vähän herkillä. Mahani on vielä varsin pieni ja edelliseen raskauteen verrattuna samoissa mitoissa. Että muka minkään näköistä huolen aihetta ei ole vaikka välillä riipii niin etten ylös pääse edes sängystä. Tämä lääkäri reissu sai minut taas niin vihaiseksi. Ihan kuin ei huolehdittaisi voinnistani ollenkaan. Ainoa asia mistä neuvola tätikin on ollut huolissaan on painoni. Eikö tällä pää kopan terveydellä ole mitään väliä ? Seuraavalla neuvola käynnillä olen päättänyt vaatia vähän oikeutta ja apuja itselleni. Mutta pelkään että sekin on turhaa. Ja kiitos kysyn saisinko tavata neuvolopsykologin jos vaikka hänestä saisin apua ja minut otettaisiin vakavasti :)
 
Mä oon miettiny jo pitkän aikaa että normaalitilanteessa en missää tapauksessa suostuis elämään näin kovissa kivuissa jatkuvasti. Kaikkein inhottavinta on just se kun lääkäri toisensa perään sanoo ettei näille kivuille oo oikeen mitään tehtävissä. Pitää vaan odottaa ja kärsiä!

Eihän tää jatkuva kipujen kanssa taistelu, sen aiheuttama stressi ja vitutus voi olla sille vauvallekaan hyväks?!
 
Jos istuminenkin koskee mahaan niin se ei vaan voi olla normaalia.. Ja mulla on vielä lisäksi nivelreuma mikä aiheuttaa joka ikisen nivelen kolotuksen ja särkyilyn. Ihmetellä täytyy miks ei asioille tehdä mitään ? Että eikö mua oteta vakavasti nuoren iän vai kenties ehkä hieman erinlaisen ulkonäön perusteella ? Eikös odottavaa äitiä pitäisi kuunnella joka tapauksessa ? Ja joka paikassahan lukee, että stressi raskauden aikana voi olla haitaksi sikiölle. Niin minkä ihmeen takia tätä ei sitten huomioida ? Lehtijuttujakin aiheesta löytyy. Ja jos en olisi raskaana niin kuinka mua sitten autettaisiin ? Eihän se nyt niin voi olla että odota ja kärsi kun oot kerran niitä halunnut !!
 
Kuinka tutuilta kuulostaakaan teidän tarinat. Itse olen kokenut kamalimmaksi kun kaikki hehkuttaa kuinka ihanaa aikaa elänkään ja kuinka varmasti olen innoissani --> NOT. "Raskaus on naisena olemisen parasta aikaa"-tyyppisiä kommentteja saa kuulla IHAN LIIKAA. Mitä jos kertakaikkiaan ei vain nauti tästä!!!! Eihän sellaista voi sanoa ääneen kun heti tulee kieroja katseita. Miehelleni olen fiiliksistä puhunut, mutta tuntuu ettei hän oikein ymmärrä mitä oikeasti yritän kertoa. En vain tajua mitä ihanaa on lihomisessa, kivuissa, väsymyksessä, sairaslomassa, unettomissa öissä…lista on loputon!!

Viikkoja kasassa pian 37 joten loppusuoralla ollaan. Toivon todella, että tää (toivottu) vauva täältä pian jo tulis! Kovasti voimia teille kaikille!! Toivotaan että kaikki tämä on sen arvoista!
 
On aivan ihana tietää ettei ole yksin ajatusten kanssa. Sillä alkoi jo tuntua kovin epänormaalilta se, että en nauti olostani kun ympärillä vaan hehkutetaan tätä ilon ja onnen aikaa. Plus tuntuu paskalta kun jätin viime tippaan kertomisen töissä ja muillekkin. Kaikki eivät edes vielä tiedä, mutta en vain jaksa sitä kun pitäis hymyillä ja sanoa jee tää on tätä ilon aikaa. Kun ei sitä kehtaa kertoa ääneen et tää ei ole mulle todellakaan mikään nautinto. Vauvasta siis olen iloinen, mutta odotus.... HUOH...

Ja paljon paljon voimia sulle Katzz ja toivotaan et pienokaises halajaa ajoissa ulos ! :)
 
Mä en oo vieläkään kertonu kaikille joille pitäis kertoa. Musta on tosi vaikeeta ottaa vastaan niitä onnitteluja. Enkä haluu vastata tyhmiin kysymyksiin. Töissäkin luistin kertomisesta kun mies teki sen mun puolesta. Ollaan siis samassa paikassa töissä. Oon tainnu ite kertoa vaan mun perheelle. Hyvä niin. Eipä oo tullu liikaa uteluja tai muuta vauvahöpinää vastaan!
 
Hymykuoppa, siis kipuun lääkäri tuputti mielialalääkkeitä??? Tuohan on vihoviimeistä vittuilua ja tulee vähän sellainen vaikutelma että lääkäri pitää kipua mielikuvituksen tuotteena... Ja jos raskausaikana voi syödä mielialalääkkeitä jotka eivät välttämättä ole edes tarpeen, niin eikö muka sellaista kipulääkettä ole olemassa jota voisi syödä o_O En kyllä tiedä, mutta luulis jotain edes olevan, mä sain syödä ekan kolmanneksen aikana pahoinvointilääkettä kun mikään ei kestäny enää sisässä.
 
Hymykuoppa, Olen nii samaa mieltä kanssasi ! Ukko ei meinannut alkuukaan ymmärtää kun sanoin etten mä ihan oikeesti voi sanoo sitä ääneen mun äitille tai ilmottaa töis. No eipä sitä enää voi peruu oli vastaus. Ja nytkin ahdistaa ajatus siitä et tieto levis pitkin kyliä. Haluisin vaan olla ja odottaa itekseen. Ilman ylimääräistä showta asiasta. Muutenkin vaikeaa !
 
Pippuri uskomatonta mutta totta. Olin kuulemma varmasti masentunu ja sen takia en nukkunu, selkäkivut ei voinu unettomuutta aiheuttaa... Parempi siis määrätä mielialalääkkeitä kun tutkia selkä.
 
Voi jumalauta noita nykyajan lääkäreitä! Masennuslääkkeitä! Ei perkele, sanon minä. Mä olisin kyllä tuossa tilanteessa käskeny sen lääkärin tunkea masennuslääkkeensä sinne mihinkä aurinko ei paista. Mutta mä olenkin liian suorasanainen muutenkin.

Ootteks te naiset, joilla on kovia kipuja, niin saaneet Panacodia? Onko sillä mitään vaikutusta?
Entäs vesijumppa/uiminen/lilluminen? Oletteko kokeilleet? Auttaako yhtään?

Heidi, ei perhana sitä sun miestäs. Aika neuvoton olo kyllä tulee, sympatiat sinne. Toivottavasti tuo solmu aukeaa tavalla taikka toisella mahdollisimman pian.

Pippuri, ei oo todellakaan sulla enää pitkät piimät! Jaksaa, jaksaa!

Mä olen kans sitä mieltä, ettei KOSKAAN ENÄÄ! Sterilointia tässä miettiny. Mutta pakottaisko isännän siihen vai meniskö itte. Hmmm.
 
Takaisin
Top