Voi luojani sentään miten ihana on kuulla että en ole ainoa ajatusteni kanssa. Odotan ensimmäistä ja näillä näkymin myös viimeistä lastani, ja olen kaveripiirissäni ensimmäinen joka on raskaana. Eli toisin sanoen en ole oikein voinut puhua tästä kenellekään, koska en voi edes odottaa että joku ymmärtäisikin ehkä, raskaushan on varsinainen siunaus ja kaiken on oltava niiiiiin ruusuista ja ihanaa! Itseasiassa, en ole vielä kertonut edes äidille ja siskoilleni tästä, ja sekin vituttaa, mutta en vain ole jotekin… kyennyt.
Ensin halusin odottaa ensimmäiseen ultraan että näkisin itse varmaksi että siellä edes on mitään. Olin aivan varma että jokin on vinossa, näin jälkikäteen kun ajattelee, kun elo on hieman tasaantunut, ainoita raskauden merkkejä oli se vaihe kun pelkästään syömisen ajatteleminen teki pahaa. Ei siis fyysisesti, mitään aamupahoinvointeja tai muitakaan pahoinvointeja ei ollut, ruoka ei vain maistunut ja kun itsensä pakotti jotain syömään niin se oli pahaa. Toinen oli vessassa ravaaminen, enää se ei ole niin runsasta.
Joidenkin mielestä tällainen oireeton raskaus olisi varmaan taivaan lahja. Ymmärtäähän tuon. En minäkään mitään kammottavia oloja kaipaa. Vaan kyllä tämäkin pistää ärsyttämään. Kai osittain siksi etten ole ollut tässä tilanteessa ennen joten mitään en entuudestaan tiedä, niin hermoilen kaikkea. Yhtään ei lohduta mikään oireettomuus koska se vain lisää epätietoisuutta. Sekään ei kohentanut oloa kun neuvolassa ensimmäisellä käynnillä ei saatu sydänääniä kuulumaan, vaikka miten normaalia sekin olisi niin eipä se minun oloa ainakaan parantanut.
Vihaan sitä että piti sanoa pomolle töissä että olen raskaana. Vihaan sitä että hän on sitten (totta kai) jakanut tietoa häntä itseään alempana mutta minua ylempänä hierarkiassa oleville henkilöille. Vihaan sitä että pomo ei kohtele minua enää kuten muita työntekijöitä vaan hymyilee niin tietävän ja ymmärtävän näköisenä eikä uskalla sanoa minulle poikkipuolista sanaa. Vihaan sitä että vaikka tämä raskaus on harkittu ja haluttu, välillä edelleen tuntuu etten kuitenkaan ajatellut asiaa loppuun saakka ja halunnut aborttia kun siihen vielä oli mahdollisuus. Vihaan itseäni että voin edes ajatella että olisin hankkiutunut tästä eroon, ja vihaan sitä kuinka me ollaan miehen kanssa saatu ihan riitoja aikaan siitä onko tämä nyt hyvä vai huono asia. Vihaan itseäni koska sain miehen itkemään itkemällä itse ja sopertamalla sieltä itkun seasta etten halua tätä lasta. Ja kuinka vihaankaan ajatusta synnytyksestä. Sain onneksi sanottua neuvolassa että minä muuten pelkään synnyttämistä enemmän kuin mitään maailmassa. Ja sanoin sen niin selkeästi että se myös ymmärrettiin. Huomenna ensimmäinen lääkäri, täytynee vääntää rautalangasta sielläkin.
Ai niin. Vihaan myös sitä että voin pitää jopa lyhimmän mahdollisen äitiysvapaan. Kun ei ole varaa pidempään. Kannattais tutustua niihin työehtosopimuksiin ja muihin raskautta suunniteltaessa, ei vasta sitten kun on jo raskaana.
Ensin halusin odottaa ensimmäiseen ultraan että näkisin itse varmaksi että siellä edes on mitään. Olin aivan varma että jokin on vinossa, näin jälkikäteen kun ajattelee, kun elo on hieman tasaantunut, ainoita raskauden merkkejä oli se vaihe kun pelkästään syömisen ajatteleminen teki pahaa. Ei siis fyysisesti, mitään aamupahoinvointeja tai muitakaan pahoinvointeja ei ollut, ruoka ei vain maistunut ja kun itsensä pakotti jotain syömään niin se oli pahaa. Toinen oli vessassa ravaaminen, enää se ei ole niin runsasta.
Joidenkin mielestä tällainen oireeton raskaus olisi varmaan taivaan lahja. Ymmärtäähän tuon. En minäkään mitään kammottavia oloja kaipaa. Vaan kyllä tämäkin pistää ärsyttämään. Kai osittain siksi etten ole ollut tässä tilanteessa ennen joten mitään en entuudestaan tiedä, niin hermoilen kaikkea. Yhtään ei lohduta mikään oireettomuus koska se vain lisää epätietoisuutta. Sekään ei kohentanut oloa kun neuvolassa ensimmäisellä käynnillä ei saatu sydänääniä kuulumaan, vaikka miten normaalia sekin olisi niin eipä se minun oloa ainakaan parantanut.
Vihaan sitä että piti sanoa pomolle töissä että olen raskaana. Vihaan sitä että hän on sitten (totta kai) jakanut tietoa häntä itseään alempana mutta minua ylempänä hierarkiassa oleville henkilöille. Vihaan sitä että pomo ei kohtele minua enää kuten muita työntekijöitä vaan hymyilee niin tietävän ja ymmärtävän näköisenä eikä uskalla sanoa minulle poikkipuolista sanaa. Vihaan sitä että vaikka tämä raskaus on harkittu ja haluttu, välillä edelleen tuntuu etten kuitenkaan ajatellut asiaa loppuun saakka ja halunnut aborttia kun siihen vielä oli mahdollisuus. Vihaan itseäni että voin edes ajatella että olisin hankkiutunut tästä eroon, ja vihaan sitä kuinka me ollaan miehen kanssa saatu ihan riitoja aikaan siitä onko tämä nyt hyvä vai huono asia. Vihaan itseäni koska sain miehen itkemään itkemällä itse ja sopertamalla sieltä itkun seasta etten halua tätä lasta. Ja kuinka vihaankaan ajatusta synnytyksestä. Sain onneksi sanottua neuvolassa että minä muuten pelkään synnyttämistä enemmän kuin mitään maailmassa. Ja sanoin sen niin selkeästi että se myös ymmärrettiin. Huomenna ensimmäinen lääkäri, täytynee vääntää rautalangasta sielläkin.
Ai niin. Vihaan myös sitä että voin pitää jopa lyhimmän mahdollisen äitiysvapaan. Kun ei ole varaa pidempään. Kannattais tutustua niihin työehtosopimuksiin ja muihin raskautta suunniteltaessa, ei vasta sitten kun on jo raskaana.
täällä tympii. ja tympinyt kaikki kolme raskautta. vauvat ovat olleet ilon aihe ja niin odotettuja ja rakastettuja mutta raskaana olo on vain välttämätön paha ja sen ajan vois vaan ohittaa kokonaan. näin nätisti sanottuna tekis mieli huitasta sitä joka sanoo että raskaana olo on naisen parasta aikaa 
ja että raskaana oleva hehkuu ihanaa raskausonnea..ei oo ja ei hehkuta. ei ainakaan täällä. jos tykkää oksentaa 20 viikkoa yötä päivää n10 kertaa päivässä ja yölläkin!! ja että peilistä katsoo laihtuneet kasvot ja mustat silmäaluset, harjaamattomat hiukset ja jos tykkää että on ihan jees päästä kerta viikossa suihkuun miehen avustamana ja että syöminen on ihan täysin vaan sitä että närppii pakosta jotain että ois taas oksennettavaa sen keltaisen mahalitkun lisäksi niin hienoa. sitten se voi olla elämän parasta aikaa. tähän päälle yötä päivää tiellä oleva maha,jatkuvat liitoskivut, sukkaa ei saa jalkaan, talvella itket ku ei löydy sopivaa vaaatetta päälle että tarkenisit ees sen kauppareissun käyä lyllertämässä ja just ku yöllä saat sen sadan tyynyn kera suht hyvän asennon niin jo pitää lähtee pissalle, tämä tapahtuu sen kolme kertaa yössä ainakin. puhumattakaan siitä että pissa lirahtaa housuun joka aivastuksella, yskäsyllä jne..... lisäksi tykkäät kävellä kun ankka ja tykkäät että kaikki päivittelee kuinka monta meinaat synnyttää ja kuinka se vauva ei vieläkään oo syntynyt... sähän oot ollut raskaana jo vaikka kuinka kauan ja mahakin on ihan valtava
kaikesta tästä huolimatta täällä odotellaan 5 vauvaa syntyväksi 5/17
Olotilat olleet aika normaalit tai sitten lievää huonoa oloa. Tuleekohan hehku vasta sitten kun vauva sylissä 
