Heidi, onnittelut jos pystyt tekemään gradua. Mä en enää pysty. Pistin sen hyllylle siks aikaa että tää syntyis ja sit jatkaisin sen jälkeen. No kun tää nyt ei näköjään synny niin ei kun hattua kouraan varmaankin ja keskustelemaan uudesta aikataulutuksesta ohjaajan kanssa. Suututtaa niin. Mutta kun aivot on kuravelliä ja joka paikkaan sattuu niin pakko vaan antaa olla. Mulla oli liian optimistinen käsitys siitä mitä on olla viimesillään (ja sen yli) raskaana.
Kävin neuvolassa. Kun tulin kotiin, tuntui kun hautautuisin elävältä. Luvassa taas viikko telkkarintuijotusta, unettomia öitä ja päiviä ja tekemisenpuutetta (jos ei sitten synnytys käynnisty, mutta tuskinpa vaan). Voishan sitä mennä johonkin, mutta miksi menisin. Ei oo tarvetta, ei syytä, ei järkeä lähteä kotoa. Kaupungilla käyminenkin on sitä seuraavan vessan etsiskelyä ja pyörätuolista unelmointia.
Mulla on syyllinen olo siitä että mies joutuu töissäkäymisen lisäksi hoitamaan melkeen kaiken kotonakin kun mä en pysty huonoina päivinä kun makaamaan. Jos hyvä päivä sattuu, pystyn tekemään hyvin vähän jotain.