Huoh, nyt on sit vissii alkanu kunnol se ahdistusvaihe... tähän asti mennyki vähä liia hyvin.
Kaikista veemäisintä, että mies ei ota tosissaan. "Älä ny stressaa". Joo, sen hokeminen auttaakin. Ei pienintäkään halua nähdä asioita mun näkökulmasta, saati ymmärtää miks joku asia ahdistaa, vaikka yrittäisin selittää.
Anoppi on järkkäämässä yhteistä ulkomaanreissua toukokuulle, minne sitte pitäs tietty raahata kaikki pikkumukulatki ym. Mun kiinnostus asiaan? No voi arvata, kun jo kotona joka toinen viikko on helvettiä miehen kakaran kanssa. Haluunki jatkaa sitä viel "lomalla". Lomalla missä en voi ees enää tehdä/harrastaa mitään, koska oon jo niin paksuna silloin. Eikä tietookaan mistään yhteisestä ajasta miehen kanssa siellä, tietenkään. Oliski ollu liikaa pyydetty, et mein viiminen loma ennen vauvaa olis ollu kahdenkeskistä. Ahdistaa ihan mielettömästi ja yritän keksiä, miten pääsen luistamaan siitä reissusta ilman että koko miehen suku vetää herneet. Miehelle yritin selittää, etten pidä sitä reissua kovin hyvänä ideana ja jo ajatuskin siitä stressaa... "no älä ny, ei siin mitää, älä stressaa". No kiitos tuesta </3