Kiitokset kaikille tsemppauksista! Tätä on siis tosiaan jatkunut jo sen puoli vuotta.. Suuriosa ystävistä sanoo, että koittakaa kestää se ensimmäinen vuosi sitten kaikki helpottaa. Kyllä sitä toisinaan miettii onko tämä oikea ratkaisu ollenkaan. Muutosta olen odottanut kauan, aikasemmin jo vuosia sitten ja muutokset tapahtuivat vasta erottuamme.. Palasimme yhteen pari vuotta eron jälkeen ja nyt tilanne näyttäisi aika samanlaiselta mitä se silloin oli, nyt on vain lapsi kuvioissa mukana. Kesällä meillä meinasi mennä lusikat jakoon ja sovimmekin jo käytännönasioita jos tiet päätyisivät eroon. Kaikki kuitenkin parani hetkellisesti ja muutimme meidän pienestä kaksiosta isompaan asuntoon. No, nyt olemme asuneet tässä kolmisen kuukautta ja tuntuu että koko ajan on jotain ja että emme ole olleet juurikaan onnellisia tässä asunnossa.
mieheni on turhautunut työttömyyteen sen tiedän, mutta minulle on vain tullut sellainen olo, että hän ei enää rakasta minua niin paljon kuin ennen. Hän ei enää ajattele asioita minun kannaltani vaan jos hän jotain päättää, niin siitä ei tarvitse keskustella. Tietenkin nyt, kun minulla on jo uuden asunnon paperit kunnossa, hänelle tulee kutsu työhaastatteluun.. Toivon todella että hän saa sen paikan.
Sanoin miehelleni kertoessani uudesta asunnosta, etten ole enää onnellinen suhteessamme. Olimme silloin nukkuneet parisen viikkoa selät vastakkain sängyssä ja aamuisin ei edes toivotettu hyvää huomenta. Kerran hän yritti tulla lähemmäksi, ottaa kainaloon nukkumaan, niin huomasin ettei hänen kosketuksensa ja läsnäolonsa tuntunut enää juuri miltään. Silloin minä huolestuin totaalisesti.. Tilanne oli jo kärjistynyt sellaiseksi, että minä en ollut päivisin kotona, kun pelkkä toisen näkeminen sai veret kiehumaan. Tietysti, kun ollaan koko ajan samassa paikassa.. Mutta kun en ole kahlehtinut miestä kotiin.. Hän ei vaan mene ja nää kavereitaan yms.
Nyt kuitenkin, kun me molemmat tiedämme että muutto on ensi viikolla, käyttäydymme aivan eri tavalla toisiamme kohtaan.. Olen päästäni pyörällä kuin pöllö konsanaan.. Huomaan taas jälleen kaipaavani miestäni yms. Mutta toisessa vaakakupissa painaa se kaikki mitä meille on tapahtunut viime aikoina.. Hän on uhkaillut, ei hoida lasta ja haukkuu sekä minua, lastamme ja minun ystäviä. Muuttuuko tuommoiset miehet ikinä? Sanoin miehelleni, että kun muutamme erilleen, toivon että hänen hermonsa paranisivat kun ei tarvitse lapsen kanssa koko ajan olla.. Tähän hän sanoi, että mihinkä ne siitä paranisivat? Ja kun hän ei siis tosiaan edes paljon ole lapsen kanssa ja silti hermot eivät vain kestä. En ymmärrä. Ehkä minua vain pelottaa jäädä yksin. Ehkä tämä epäröinti johtuu vain siitä. Tai sitten tunteet ovat vain palanneet takaisin. Toivottavasti löydän vastauksen kaikkia näitä minua askarruttaviin kysymyksiin. Olen huolestunut tosiaan siis mieheni tunteista, kun aikaisemmin hän sanoi rakastavansa minua, mutta nykyään ei enää. Olen kysynyt miksi, niin hän vain sanoo että eihän tuota tarvi koko ajan sanoo, että näkeehän sen että se rakastaa. En tiedä sitten miten tuonkaan käsittäisi. Olen lakannut itsekin sanomasta että rakastan häntä..
tai yang, vastaus siis kysymykseesi on että teet niinkuin parhaalta tuntuu ja lähdet jos alkaa tulla yhtään sellainen olo.. Itse taisin katsella ja viivytellä päätöstä liian kauan, kun suhteemme alkoi kuolemaan silmissä.. Olen oppinut tässä huomaamaan, että itseään täytyy kuunnella ja ottaa ne pienetkin vihjeet vakavasti. Itse vain painiskelen tässä, että kuuntelenko järkeä vai sitä "sydäntä". En vain halua, että poika oppii muistamaan isänsä tuommoisena kuin hän nyt on, haukkuu meitä molempia.. Ja onko järkeä lapselle antaa tämmöinen perhe ja malli siitä, jossa ei vain kaikki ole nyt hyvin. Ajattelin, että parempi ottaa nyt vähän etäisyyttä, kun lapsi ei tästä vielä muista juurikaan.. Ehkä sitä joku päivä tietää kysymyksiin vastaukset..