Hei, ja syvimmät pahoitteluni kaikille teille. Ei sitä tuskaa näköjään oikeasti ole voinut ymmärtää ennen kuin omalle kohdalle sattuu.
Siirryn itse kanssa tälle palstalle.
Viime keskiviikkona olin np-ultrassa, silloin olisi pitänyt olla viikkoja 12+3. Mentiin miehen kanssa tosi jännittyneinä sinne, ja olin niin helpottunut, että 12 viikkoa oli tullut täyteen. Olin miettinyt valmiiksi, että keille lähetän ultra-kuvan viestillä ja "yllätys!"
Kätilö yritti ensin mahan päältä, mutta virtsarakko oli ihan täynnä (vaikka olin käynyt vessassa 2 kertaa puolen tunnin sisällä). Sanoi "käy pissalla, näyttää kyllä sille että sikiötä ei ole". Siinä vaiheessa olin varmaan niin shokissa, että sanoin "mutta mulla on kyllä taaksepäin suuntautunut kohtu on gyne sanonut".
Sisäkautta ultratessa sikiö löytyi, mutta oli kuollut noin viikolla kuusi. Istukka olla porskutti vahvasti, joten kaikki raskausoireet olivat voimakkaat ihan siihen asti ja masukin oli vähän pyöristynyt. Olin ihan shokissa, odotimme lääkäriä kymmenisen minuuttia kun kätilö selitti mitä nyt tapahtuu, ja miten lääkkeillä tyhjennys tapahtuu.
Lääkäri tuli, totesi keskeytyneen keskenmenon ja sain lääkket kouraan ja kotiin. Matka sairaalasta kotiin oli aivan kauhea, mies sanoi, että mennään taksilla, mutta sanoin, että pärjään kyllä. Itkin koko matkan, mutta kun päästiin kotiovesta sisään romahdin aivan täysin ja ei meinannut tulla itkusta loppua.
Torstaina aamupäivällä laitoin cytotecit emättimeen, ja sen päivän aikana jouduin ottamaan yhteensä 6 panacodia ja silti kun supistukset alkoi noin 10h myöhemmin, huusin ja itkin. Se kipu oli jotain aivan valtavaa. Ilta 11-aikaan vuoto sitten alkoi, ja sitä oli aivan kauheesti. Tiesin, että sitä tulisi paljon, mutta määrä yllätti silti kovin. Pahin oli ohi parissa tunnissa, minkä jälkeen myös kivut hellittivät vähän. Nukahdin joskus kolmen aikaan yöllä, mieheni valvoi koko yön ja vahtas etten ala vuotamaan lisää. Juotti mulle appelsiinimehua ja syötti salmiakkia vuodon aikana, etten menisi täysin heikoksi. (Minulla todella alhainen verenpaine..)
Perjantaina vuosin aika lailla runsaiden kuukautisten lailla, mutta illalla sitten tuli taas tosi paljon. Pärjäsin ihan buranalla (sitä kyllä meni yli suositusten..)
Yllätyin myös hyytymien koosta, nehän oli aivan valtavia! (Anteeksi nyt ällö kuvaus, mutta minua ainakin olisi helpottanut jos olisin tiennyt niistä kämmenenkokoisista palasista mitä sieltä tuli)
Nyt vuoto on jo enemmän kuukautismaista, lauantai ja sunnuntai iltana oli supistus-tyyppistä kipua mutta huomattavasti lievempää ja runsaampaa vuotoa kuin päivällä.
Soitin Kättäriin kun nousi lämpöä ihan kunnolla (37.5) lauantaina, ja siellä oli tosi mukava kätilö puhelimessa joka kyseli paljon, ja sanoi, että tuu käymään päivystyksessä jos jatkuu tai nousee enemmän tai jos haluan, että tarkastavat onko tyhjentynyt kunnolla. Lämpö lähti laskuun, sunnuntaina oli taas vähän, mutta ei kipuja.
Käyn nyt viikolla siellä jos vielä nousee.
Itkien viikonloppu meni, ja olen tosi poikki fyysisesti ja henkisesti.
Eilen huomasin, että pystyn näköjään hymyilemäänkin vielä, kun äiti soitti ja kertoi hassuja tarinoita mummini uusimmista tempauksista.
Vauva se meille oli, vaikka olikin keskeytynyt keskenmeno, mutta kehoni luuli olevan raskaana koko ajan ja olin jo aivan asentunut äitiyteen ja odotimme kovasti pikkuista, vaikka täysyllätyksenä plussa tulikin syyskuun alussa.
Kerroin joillekkin läheisille keskenmenosta, jotka ei tienneet, että olen raskaana, ja olemme saaneet aivan ihanaa tukea. Kerroin myös parille ei niin läheiselle hetken mielijohteesta, kun ovat kummiskin elämässämme läsnä. Kaksi heistä kertoi omatkin kokemuksena keskenmenosta! Oli aivan valtavan hyvä saada puhua jonkun kanssa joka on kokenut saman. Ihmettelimme sitä, miksi keskenmenoista puhutaan niin vähän vaikka niin moni sen joutuu kokemaan. Se on jotenkin niin "hys,hys" juttu. Mutta, lapsen kuolemahan se on, ainakin omasta mielestäni, koska itse näen jo sen kohdussa olevan lapsena.
Tulipa tästä nyt oikein kunnon romaani, toivon, että jollekkin tästä on apua, ja paljon voimia ja jaksamista kaikille!
Kait nää itkukohtaukset ajan kanssa häviävät vaikka en tulekkaan koskaan unohtamaan tätä ensimmäistä vauvaani.
voimia ja muista antaa palautetta!
