Lapsenalkunsa menettäneet

Mangusti

Vauhtiin päässyt keskustelija
Toukokuunmammat 2015
Väkeä on pikkuhiljaa tippunut pois, ja itseäni kalvaa ajatus siitä, ettei ryhmässä ole omaa ketjua keskenmenon kokeneille. Aivan kuin keskenmenon jälkeen ei enää täyttäisi toukokuulaisen vaatimuksia ja pitäisi vain kerätä kimpsunsa ja kampsunsa ja häipyä tältä raskaushormonien höyrryttämältä foorumilta. Omasta mielestäni täällä on kuitenkin tilaa kaikille, jotka toivovat/toivoivat saavansa oman lapsen syliin toukokuuksi. Minua kiinnostaa, mitä lapsenalkunsa menettäneille toukokuulaisille kuuluu ja miten he voivat. Toki kaikkia ei kiinnosta kirjoitella silloin, kun haluaisi mieluummin kuolla peiton alle, mutta olisi hienoa kuulla edes myöhemmin, miten ihmiset ovat jakselleet ja kuinka he suhtautuvat tulevaan. Ja tietysti, onko tärpännyt uudestaan, se kun on todennäköisempää keskenmenonjälkeisinä kuukausina!

Koin itse varhaisen keskenmenon (rv 5 tai 6) tänä vuonna ja seurailin silloin lasketun ajan ryhmääni. En koskaan kirjautunut, mutta tunsin keskenmenon jälkeen itseni lähinnä säälittäväksi tunkeilijaksi, jonka pitäisi nyt vaan pitäytyä siellä km-palstoilla eikä tirkistellä sellaisten foorumeita, jotka ovat "oikeasti" raskaana. No joo, ehkä tässä on jotain omia traumoja taustalla, mutta minusta on hurjan ikävää, että raskaiden uutisten jälkeen ihmiselle ei ole oikeastaan enää mitään täällä toukokuulaisten ryhmässä. Toukokuulaisistakin moni on keskenmenoja ja muuta ikävää läpi käynyt elämässään ja osaa varmasti ottaa kantaa ja auttaa omalta osaltaan.

Ajattelin myös, että ketjussa voisi vatvoa tunteitansa edellisistä keskenmenoista ja muusta ikävästä ja kertoa, miten itse niistä selviytyi, jos joku siitä voimaa tai perspektiiviä saisi. Oma varhainen keskenmenoni oli sikäli helppo, etteivät sen fyysiset jälkiseuraamukset olleet mitenkään vakavia. Tunsin kovasti surua ja panikoin, voinko saada koskaan lapsia. Toisaalta se oli todiste siitä, että pystyn raskautumaan mieheni kanssa. Myös miehelleni selvisi pettymyksen kautta, kuinka paljon hänkin tahtoo todellisuudessa saada "pikkuihmisiä" perheeseemme. Päätöksemme hankkia lapsia vahvistui ja halusimme heti yrittää uudestaan. Ehkä jopa kovempi pala itselleni oli kuitenkin lapsenhankkimisepisodi puolentoista vuoden takaa. Olimme silloin päättäneet, että jätämme ehkäisyn pois, ja lapsi tulee, jos on tullakseen. Mieheni pyörsi myöhemmin kuitenkin päätöksensä ja ehdotti, että mietimme vielä vuoden tai kaksi. Tunsin, että maailmani romahtaa, ja heräsin öisin monta viikkoa itkemään. Olen aina halunnut olla äiti ja olin jo niin lähellä edes mahdollisuutta yrittää raskautua. Olin hirveän vihainen ja surullinen, niin kuin myös keskenmenon jälkeen. Että mua vitutti nähdä kaikki saatanan pallomahat kaupungilla! Teki mieli mennä puukottaan valkohohtoisella puukolla jokaista vatsaan tai ainaki kaapia silmät haarukalla ulos. (Olen tosiaan aika sinut pimeän puoleni kanssa ^^) Eihän se raivo tietenkään odottavista äideistä johtunut, mutta heidän näkemisensä tuntui kamalalta suolan hieromiselta avohaavaan. Pikkuhiljaa se paha olo on sulanut pois. En halua syyllistää itseäni siitä, miten minun teki mieli käydä jokaista pallomahaa läppäsemässä naamaan. Pidän reaktiotani ja tunteitani normaaleina ja uskon, että varmasti moni haluaa nyt läppäistä minuakin naamaan, kun vihdoin esikoistani odotan. Ymmärrän sen täysin ja sympatiani ovat varmasti heidän puolellaan.

Joo, että tällasia löpinöitä tällä kertaa :) Saa avautua pimeistä tunteistaan.
 
Tuttuja nuo pimeät tunteet, aika samanlaiset oli omat tunnelmat viime kevään keskenmenon jälkeen.. Ja tiedän myös tuon tunteen, kun mies jarruttaa! Vaikka meillä ei sitä lopulta kauaa kestänytkään, tuntui se paremmalta, kun epäonnistuneet yrityskierrot. Kun ei ollut edes mahdollisuutta.

Tsemppiä kaikille keskenmenon kokeneille, en tiedä auttaako siihen mikään muu kuin aika, ja uusi raskaus. Olisi pitänyt myös ottaa tarjottu keskusteluapu vastaan, tajusin koko asian suuruuden vasta myöhään ja vajosin turhan syvälle masennukseen.
 
Hyvä aloitus Mangusti, ja hyvin kirjoitettu. Varmasti avasi oven tabujen maailmaan, kiellettyjen tunteiden viidakkoon.

Me yritimme esikoista mielestäni pidemmän aikaa (vajaa puolisen vuotta), mutta toki näin jälkikäteen olen ymmärtänyt, että se ei ollut vielä mitään. Silloin se vain tuntui siltä, kun kaksi serkkuani raskautuivat aina tuosta vaan. Ja todellakin, muista katsoneeni kaikkia raskausmahoja ja jopa pieniä lapsia murhaavasti ja katkerasti. Erään kerran olimme subwayssa syömässä, enkä meinannut pystyä olemaan siellä, kun viereisessä pöydässä oli perhe. Olin varmaan taas tehnyt turhan testin ja menkat alkaneet..

Myös meillä mies on jarrutellut ja minä sain olla se, joka vinkui haluaan äitiytyä. Olin ehkä kovikin naiivi esikoiselta, enkä tajunnut edes pelätä alussa mitään keskenmenoja. Toki, kun tilanne siihen sitten meni, että se oli aidosti uhka, otin iisisti ja pelkäsinkin. Vielä, kun normaalisti niin ihana terkkarimme sanoi, että "keskenmenot kovin normaaleja, niitä sattuu koko ajan." Okei, no kiitos tästä!

Nyt toista mietittiin jonkun aikaa ja taas se olin minä, joka sitä sai puhua tulemaan. Vielä ekaa kertaa tähdätessämme mies vatvoi ja vatvoi, eikä aina ääneen edes, vaan itse yhdynnän loppujen lopuksi keskeyttämällä, ettei vaan hedelmöittymistä tapahtuisi. Muistan eräänkin kerran, kun aloin itkemään välittömästi. Olin niin pettynyt, sekavin tuntein, surullinen, ajattelin hukanneeni taas yhden mahdollisuuden - tai pikemminkin, että se vietiin minusta törkeästi.

Meillä kävi kuitenkin järjettömän hyvä tuuri, kun tämä toukokuinen toukka tarrasikin kiinni ensimmäisestä yrityksestä - miehen päättämättömyydestä huolimatta (HAHAA!!).

Silti, tätä kirjoittaessani pelkään. Olen kirjoittanut monta kertaa lauseen "minulla ei ole ollut keskenmenoja", ja poistanut sen äkkiä peläten, tämä menee kesken samantien, kun näin julkisesti kirjoitan. Ymmärrättekö tuota tunnetta..? Jotenkin tätä toista pelkää enemmän, vaikka jotenkin yritän olla vain luottavainen koko ajan.


Nyt toukokuisissa on ollut paljon keskenmenoja, ja joka kerta kurkkua kuristaa lukea niistä. Suren teidän puolestanne, vaikkei se mitään merkitsekään, enkä sillä tavalla pysty auttamaan.
Tuntekaa tunteitanne, antakaa niiden tulla ja mennä, käsitelkää niitä tavallanne ja surkaa.

Lapsi on ihme, pitäisi muistaa se joka päivä. :Heartred
 
Meillä minä olin se jarru, en koskaan ajatellut edes että haluaisin jossain vaiheessa lapsia. Sitten yhtäkkiä se iski eikä minun tarvinnut kuin sanoa siitä miehelle, heti toimeksi vain. Aluksi meillä meni kolme kuukautta ja raskauduin, olin niin onneni kukkuloilla, raskausaika oli energistä aikaa ja oli mahtavaa kun sai keskittyä omaan hyvään oloon.
Minä tahdoin pitää asian salassa mutta lopulta kymppiviikolla kerrottiin vanhemmillemme ja kaikki lähes itkivät onnesta, olihan se aikaa.

Käynnistyi viikko 11+0 ja aamuinen vessassakäynti kertoi että vuotoa on alkanut tulemaan, kun neuvola aukesi soitin hoitajalleni joka lupasi ottaa minut päivällä vastaan että voitaisiin kuunnella sydänäänet ettei minun tarvitsisi olla huolissaan viikkoa kun ultraan olisi meno silloin. Menin neuvolaan heti kun töistä kerkesin parin tunnin tauolle. Ei kuulunut ääniä ei ja hoitajani soitti sairaalaan löytyisikö sieltä yhtään lääkäriä joka osaisi ultrata.
Menin ultraan jossa todettiin keskenmenon alkaneen. Minun käskettiin mennä kotiin ja sanottiin että tulla osastolle jos kivut ovat sietämättömät.

Yrittäjänä ei paljon kotiin lähdetty vaan sinnikkäästi takaisin töihin itkua nieleskellen tekemään viimeiset asiakkaat. Ajoin kotiin ja kerroin miehelle vasta kotona, siitä se toipuminen alkaa kuvittelin. Sain seuraavaksi päiväksi itselleni työkaverin tuuraamaan ja sitten olikin edessä viikonloppu.

Ensimmäinen aamu tuntui lohduttomalta, en olisi halunnut avata silmiä. Söin ja mässäsin, tuijotin eri ohjelmia ettei tarvitsisi ajatella, itkin ja tuijotin ruutua. Sitten kun mietin niin mietin sitä ajatuksella. Lauantai aamusta kivut yltyivät mutta pääsin niistä yli hengittämällä, sunnuntai aamuna kivut voimistuivat edelleen, ne olikin jo supistuksia. Kahden aikaan päivällä mieheni soitti ambulanssin kun en kyennyt enää muuta kuin huutamaan lattialla kivusta.

Minut kuljetettiin terveyskeskukseen ja siellä todettiin että ei aukea paikat ei ja kuljetus jatkui isompaan sairalaan. Yön aikana sain lääkkeet tyhjennykseen ja aamulla ultran kautta minut päästettiin taksikyydillä kotiin. Olo oli loppujenlopuksi hyvä, kun tiesi että nyt fyysinen osuus oli kutakuinkin ohi.

Eihän se murehtiminen auta ja tiedän että sillä tapahtumalla oli minulle useampi opetus. En kertaakaan miettinyt miksi minä, tiesin kyllä että miksipä en.

Aika auttoi ja auttaa, uusi raskaus ei auttanut ainakaan minua sillä ei oikein mitään voi käyttää tällaisessa asiassa "korvaavana" asiana. Raskauduin keskenmenosta neljän kuukauden päästä.

Voimia kaikille keskenmenon kokeneille, menetys on aina todellinen :Heartred
 
Voihan vitsit, kun ymmärrän niin hyvin ajatuksianne! Ja, Mamsi, hekottelin niin makeasti kertomuksellesi, kuinka mies ei voinut estää toista maha-asukkia saamasta alkuaan :) Kamalat temput mieheltäsi, mutta tulipahan silti tulosta! Ja todellakin tajuan taikauskoisuuttasi myös. Sama vaiva mullakin :wink

Mukavaa, etten ole ollut yksin karmeitten, katkerien ajatusteni kanssa. Hetken jo pelkäsin, että ei sentäs, jospa olen sittenkin ollut ainoa ilkeä ja katkera ihminen, jonka on tehnyt mieli tölviä raskaana olevia... Sen olen kuitenkin huomannut, että kiellettyjä tunteita on ihan ok tuntea eikä se tee minusta huonoa ihmistä. Yritin pitkään elämässäni kieltää itseäni tuntemasta pahaksi luokiteltuja tunteita, kuten vihaa tai katkeruutta. Sen voin myös sanoa, ettei tukahduttaminen tee pitkän päälle hyvää. Monesti ahdistus vaan suuntautuu muualle kuin asiaan itseensä. Esimerkiksi oma pettymys siitä, ettei minusta tullut äitiä, kohdistui raivona kaikkiin odottajiin. Tai kun viitisen vuotta sitten selvisi, että ensimmäinen virallinen poikaystäväni, jonka kanssa ehdin seurustella neljä vuotta, oli pettänyt minua yhdeksän kuukautta thaimaalaisen naisen kanssa, ahdistuin ja suutuin kaikista thaikkuvaimoista kadulla, "thaihieromoista" ja jopa kaikista elintarvikkeista, joissa luki Thaimaa. (Ainoa asia, jota tässä episodissa kadun, on se, että tuhosin silloisen poikaystäväni ja hänen thairakastajansa välit lopullisesti. Nauraisin varmasti partaani joka päivä, jos entinen poikaystäväni olisi kärrännyt naikkosensa Suomeen, ja olisi nyt lirissä mustasukkaisen, väkivaltaisen, kielitaidottoman ja matalasti koulutetun thairakastajansa kanssa. Näihin syihin se heidänkin suhde kyllä taisi lopulta kaatua.) Sanomani oli kuitenkin se, että kriisi nostaa esille paljon erilaisia tunteita, joista iso osa on ns. kiellettyjä tunteita. Uskon, että niistä tunteista pääsee yli vain sallimalla itselleen tuntea ne ennen, kuin ne kasvavat hallitsemattomiksi.

Palatakseni raskausasioihin koko alkuraskauteni on mennyt pelon varjossa. En vieläkään uskalla ihan täysin hellittää, vaikka murheita kannattaa murehtia vasta sitten, kun ne oikeasti tapahtuvat. Muuten tulee murehdituksi aivan liikaa. Uskomatonta omassa varhaisessa keskenmenossa oli se, miten paljon supistukset sattuivat, vaikka keskenmeno tapahtui niin aikaisin! Muistan miettineeni, että jessus, myöhäisemmät keskenmenot sattuvat varmaan huomattavasti enemmän.

Niin kuin Mamsillakin sydämeeni sattuu lukea toukokuulaisten keskenmenoista. Vaikkei mitään ole tehtävissä, niin murehdin silti kohtaloitanne, vaikken kovin aktiivinen kommentoija olekaan. Jos näistä paskoista tilanteista pitää jotain hyvää löytää, niin se on varmaan se, ettei keskenmenosta joudu vahingossa 40 vuodeksi vankilaan, niin kuin El Salvadorissa on raportoitu tapahtuneen liian usein. Meinasin jo kirjoittaa, että laiha lohtu, mutta sitten ajattelin, että ei jumalauta, 40 vuotta linnaa yhestä keskenmenosta! (Sori nää ääliöt lopetukset, elän mustan huumorin kautta.)
 
Joo ei munkaan mielestä mikään laiha lohtu :D eikä kukaan kysele "miksi tapoit lapsesi". Brrh kun puistattaa koko asia!
 
Heippa! Liityn tähän keskusteluun tästä lähtien.. Eilen sain siis kuulla, että masussa oleva ei kasva ei hengitä. Ultran jälkeen th rupesi soittelemaan lääkäreille, heillä ei ollut sillä hetkellä kuin vain YKSI lääkäri koko synnytysosaston sekä äitipolin puolella.. Eli minulle ei siis tietenkään lääkäriä saatu, koska eihän minun tapaus ole akuutti. Noh sitten minut ohjattiin naistentautien osastolle, Ilmoittauduin neuvontaan ja heti arvasivatkin mistä olen tulossa ja otti minut hyvin vastaan sain pinon lappuja täytettäväksi jotka myöhemmin he kävivät odotusaulasta ne hakemassa. Loppujen lopuksi odotin 2 TUNTIA, itkua pidätellen ennenkuin pääsin lääkärille. Siellä itse kesti noin 10-15min sisätutkimus, uusi ultra, nopea selitys mitä tulee tapahtumaan, lääkkeet kouraan ja jos ei vuoto ala yms niin soita maanantaina..Näitä "kiellettyjä" tunteita on myös pyörinyt päässäni. Eilen tosin kun sairaalasta lähdin kotiin en matkasta enää muista mitään, kotona päivä meni itkien ja itkien. Loppuillasta ei sitten enää mikään pysynyt sisällä ei edes vesi. Liekö johtui niin suuresta surusta. Tänään aamulla puol 9 laitettu kotona 4kpl cytotec pillereitä alapäähän sekä otettu muutama panacodi samanaikaisesti. Vuotoa ei kuulu eikä näy, ei ole vielä minkään näkösiä merkkejä että sieltä joku tulisi ulos. Itse haluisin tämän vaiheen mahdollisimman nopeasti ohi jotta voin keskittyä sen jälkeen vain henkiseen hyvinvointiini... mikä ei ole parasta luokkaa tällä hetkellä. Lääkärin sanat: sinulla oli vain huonoa tuuria ei lohduta jotenkin ei sitte yhtään. Olisin myös halunnut että vuoto olisi alkanut niin, että mieheni on paikalla hän lähtee noin tunnin päästä jo töihin.. Onneksi hyvät ystäväni tulee tähän silloin mutta olisi se helpompi olla silti niin, että mies olisi paikalla.. Kirjoituskin luultavasti hyvin sekavaa, kirjoittelen myöhemmin lisää..
 
Snipu. Ei ole kiellettyjä tunteita, tunne vain täysillä ne kaikki mitä tulee vastaan :Heartred
Annettiinko sulle kipulääkettä mukaan lisää noiden panacodien lisäksi ollenkaan tai onko sulla kotona varmuudenvuoksi?
Toivottavasti nyt kaikki menee loppuun asti hyvin mikä voi vain mennä!
 
Kiitos, samaa toivon myös että kaikki nyt menisi hyvin. Ainoastaan panacodia antoi 8kpl yhteensä matkaan kipulääkkeenä, sanoivat että Buranaa sitte lisäks.. Vuotoa vieläkin täällä odotellessa, nyt alkanut hieman vatsaa koskea mutta ei mitään sen kummallisempaa. Noita panacodeja en ole ottanut aamusen jälkeen lisää, kohta varmaan täytyy yksi varmuuden vuoksi napata ei auta enää siinä vaiheessa kun kivut kovat 1-2h niissäkin vaikutus aika.
 
Mulle annettiin keväällä vain panadolia ja buranaa, mikä tuntui vähän vitsiltä, kun ei nuo tepsi mulla aina edes päänsärkyihin. No eipä se sitten haitannut, kun ei supistukset kunnolla ikinä alkaneet, eikä näin ollen kivutkaan. Vielä varoituksen sana omasta kokemuksesta: jos tuntuu että vuoto on liian runsasta ja rupee pyörryttämään, lähtekää heti sairaalaan!! Minut jouduttiin lopulta kyytimään kahden ambulanssin voimin verensiirtoon, kun odotettiin huonon ohjeistuksen vuoksi liian kauan. Fyysistä ja henkistä toipumista kaikille!!
 
Ja lisään nyt vielä, että älkää suotta pelätkö jatkon kannalta, vaikka komplikaatioita tulisikin (vähän tällainen worst-case-scenario -varautuminen, vaikka todella toivon, että tyhjennykset menee teillä paremmin!). Minulla siis keväällä kaksi lääkkellistä tyhjennysyritystä, kaksi kaavintaa ja kohtutulehdus. Tämän jälkeen olin tietystihyvin hyvin huolissani, että kohtua on kiusattu liikaa, ei se palaudu, en tule koskaan raskaaksi. Niin vaan gyne totesi kuitenkin kolmisen kuukautta tuon kaiken jälkeen kohdun olevan aivan kuin uusi ja siitä kierrosta raskauduinkin sitten taas uudestaan. Nykyhoidot ovat hellävaraisia, eikä niistä jää jälkiä vaikka joutuisi pidemmän kaavan mukaan menemään!
 
Outoa Snipu ettei vuoto ala... sanoiko ne lääkärissä yhtään milloin pitäisi? Mulla ainakin ne lääkkeet vaikutti tosi nopeasti lopulta kun piti saada tyhjentymään.
 
Lääkärit sanoivat että VOI alkaa parin tunnin päästä lääkkeen otosta, nyt mennyt 11 h eikä mitään. Sanoi myös, että jos vuoto ei ala niin soita maanantaina. Aikalailla kaikki mitä mulle ohjeistettiin oli tuossa. Mitä lukenut muiden kokemuksia niin hyvin vaihtelevasti kaikilla alkanut vuoto juuri parista tunnista- 15 tuntiin. Noh ei tässä auta kun odottaa taidan kyllä silti soittaa huomenna jo tuonne naistentautienpuolelle jos ei vuoto ala.
 
Mä sain tuossa tilanteessa seuraavana päivänä kinuttua jo varatun ajan sitä seuraavalle aamulle (eli sulla ma), et ei tarvinnu sit jonotteleen mennä. Nihkeätä oli kyllä välillä puhelinpalvelu naistenklinikalla. Toivottavasti vuoto joko alkaa tai pääset uudestaan lääkäriin, tiedän kuinka kamalaa se odottelu on, jos mitään ei tapahdu :sad001
 
Toivotaan :) äsken vessassa käydessä tuli ulos 1/4 cytotec tabletista ei ole siis ilmeisesti sulanut edes kunnolla tämän 12 h aikana :eek:
 
Mun eka keskenmeno tyhjennettiin kanssa aikoinaan lääkkeellisesti. Tosin ne lääkkeet otettiin suun kautta. Siinä meni toista päivää ennen kuin alkoi tapahtumaan. Minulla oli jo vuotoa ennestään. Vaikka raskaus oli keskeytynyt viikolla 8 ( luulin olevani jo 11), niin kun kovat kivut alkoi, tuli myös lapsivettä jonkin verran ulos.
 
Mulla ei alakautta laitetut cytotecit sulanut ollenkaan, samanlaisina lääkäri ronkki ne ulos pari päivää myöhemmin. En sitten tiedä mikä siinä oli, mutta voipi olla et sulla käy samanlailla, jos ei nyt ollu yhtään sulanut. Eli älä huolestu, jos vuoto ei ala, voi hyvin johtua tuosta.
 
Soitin tänään ja käskivät huomenna mennä käymään ja käskivät olla ravinnotta eli voipi olla hyvin mahdollista jos näkevät tarpeelliseksi niin pääsisin kaavintaan. Toisaalta hirvittää ajatus, mutta toisaalta se olisi aika varmasti kerralla ohi..
 
Kaavinta on pieni toimenpide, ekalla kerralla herätessäni ihmettelin miksi toimenpide peruuntuikin, kunnes mulle kerrottiin, että oli tehty jo :D Toipuminen on nopeaa ja kotiin pääsee samana päivänä. Varsinaisesta nukutuksesta ei ole kyse, vaan annetaan nukahtamislääkettä, eli herää melkein heti operaation jälkeen, eikä ole yhtä tokkurainen olo kuin kunnon nukutuksen jälkeen.
 
Takaisin
Top