Väkeä on pikkuhiljaa tippunut pois, ja itseäni kalvaa ajatus siitä, ettei ryhmässä ole omaa ketjua keskenmenon kokeneille. Aivan kuin keskenmenon jälkeen ei enää täyttäisi toukokuulaisen vaatimuksia ja pitäisi vain kerätä kimpsunsa ja kampsunsa ja häipyä tältä raskaushormonien höyrryttämältä foorumilta. Omasta mielestäni täällä on kuitenkin tilaa kaikille, jotka toivovat/toivoivat saavansa oman lapsen syliin toukokuuksi. Minua kiinnostaa, mitä lapsenalkunsa menettäneille toukokuulaisille kuuluu ja miten he voivat. Toki kaikkia ei kiinnosta kirjoitella silloin, kun haluaisi mieluummin kuolla peiton alle, mutta olisi hienoa kuulla edes myöhemmin, miten ihmiset ovat jakselleet ja kuinka he suhtautuvat tulevaan. Ja tietysti, onko tärpännyt uudestaan, se kun on todennäköisempää keskenmenonjälkeisinä kuukausina!
Koin itse varhaisen keskenmenon (rv 5 tai 6) tänä vuonna ja seurailin silloin lasketun ajan ryhmääni. En koskaan kirjautunut, mutta tunsin keskenmenon jälkeen itseni lähinnä säälittäväksi tunkeilijaksi, jonka pitäisi nyt vaan pitäytyä siellä km-palstoilla eikä tirkistellä sellaisten foorumeita, jotka ovat "oikeasti" raskaana. No joo, ehkä tässä on jotain omia traumoja taustalla, mutta minusta on hurjan ikävää, että raskaiden uutisten jälkeen ihmiselle ei ole oikeastaan enää mitään täällä toukokuulaisten ryhmässä. Toukokuulaisistakin moni on keskenmenoja ja muuta ikävää läpi käynyt elämässään ja osaa varmasti ottaa kantaa ja auttaa omalta osaltaan.
Ajattelin myös, että ketjussa voisi vatvoa tunteitansa edellisistä keskenmenoista ja muusta ikävästä ja kertoa, miten itse niistä selviytyi, jos joku siitä voimaa tai perspektiiviä saisi. Oma varhainen keskenmenoni oli sikäli helppo, etteivät sen fyysiset jälkiseuraamukset olleet mitenkään vakavia. Tunsin kovasti surua ja panikoin, voinko saada koskaan lapsia. Toisaalta se oli todiste siitä, että pystyn raskautumaan mieheni kanssa. Myös miehelleni selvisi pettymyksen kautta, kuinka paljon hänkin tahtoo todellisuudessa saada "pikkuihmisiä" perheeseemme. Päätöksemme hankkia lapsia vahvistui ja halusimme heti yrittää uudestaan. Ehkä jopa kovempi pala itselleni oli kuitenkin lapsenhankkimisepisodi puolentoista vuoden takaa. Olimme silloin päättäneet, että jätämme ehkäisyn pois, ja lapsi tulee, jos on tullakseen. Mieheni pyörsi myöhemmin kuitenkin päätöksensä ja ehdotti, että mietimme vielä vuoden tai kaksi. Tunsin, että maailmani romahtaa, ja heräsin öisin monta viikkoa itkemään. Olen aina halunnut olla äiti ja olin jo niin lähellä edes mahdollisuutta yrittää raskautua. Olin hirveän vihainen ja surullinen, niin kuin myös keskenmenon jälkeen. Että mua vitutti nähdä kaikki saatanan pallomahat kaupungilla! Teki mieli mennä puukottaan valkohohtoisella puukolla jokaista vatsaan tai ainaki kaapia silmät haarukalla ulos. (Olen tosiaan aika sinut pimeän puoleni kanssa ^^) Eihän se raivo tietenkään odottavista äideistä johtunut, mutta heidän näkemisensä tuntui kamalalta suolan hieromiselta avohaavaan. Pikkuhiljaa se paha olo on sulanut pois. En halua syyllistää itseäni siitä, miten minun teki mieli käydä jokaista pallomahaa läppäsemässä naamaan. Pidän reaktiotani ja tunteitani normaaleina ja uskon, että varmasti moni haluaa nyt läppäistä minuakin naamaan, kun vihdoin esikoistani odotan. Ymmärrän sen täysin ja sympatiani ovat varmasti heidän puolellaan.
Joo, että tällasia löpinöitä tällä kertaa :) Saa avautua pimeistä tunteistaan.
Koin itse varhaisen keskenmenon (rv 5 tai 6) tänä vuonna ja seurailin silloin lasketun ajan ryhmääni. En koskaan kirjautunut, mutta tunsin keskenmenon jälkeen itseni lähinnä säälittäväksi tunkeilijaksi, jonka pitäisi nyt vaan pitäytyä siellä km-palstoilla eikä tirkistellä sellaisten foorumeita, jotka ovat "oikeasti" raskaana. No joo, ehkä tässä on jotain omia traumoja taustalla, mutta minusta on hurjan ikävää, että raskaiden uutisten jälkeen ihmiselle ei ole oikeastaan enää mitään täällä toukokuulaisten ryhmässä. Toukokuulaisistakin moni on keskenmenoja ja muuta ikävää läpi käynyt elämässään ja osaa varmasti ottaa kantaa ja auttaa omalta osaltaan.
Ajattelin myös, että ketjussa voisi vatvoa tunteitansa edellisistä keskenmenoista ja muusta ikävästä ja kertoa, miten itse niistä selviytyi, jos joku siitä voimaa tai perspektiiviä saisi. Oma varhainen keskenmenoni oli sikäli helppo, etteivät sen fyysiset jälkiseuraamukset olleet mitenkään vakavia. Tunsin kovasti surua ja panikoin, voinko saada koskaan lapsia. Toisaalta se oli todiste siitä, että pystyn raskautumaan mieheni kanssa. Myös miehelleni selvisi pettymyksen kautta, kuinka paljon hänkin tahtoo todellisuudessa saada "pikkuihmisiä" perheeseemme. Päätöksemme hankkia lapsia vahvistui ja halusimme heti yrittää uudestaan. Ehkä jopa kovempi pala itselleni oli kuitenkin lapsenhankkimisepisodi puolentoista vuoden takaa. Olimme silloin päättäneet, että jätämme ehkäisyn pois, ja lapsi tulee, jos on tullakseen. Mieheni pyörsi myöhemmin kuitenkin päätöksensä ja ehdotti, että mietimme vielä vuoden tai kaksi. Tunsin, että maailmani romahtaa, ja heräsin öisin monta viikkoa itkemään. Olen aina halunnut olla äiti ja olin jo niin lähellä edes mahdollisuutta yrittää raskautua. Olin hirveän vihainen ja surullinen, niin kuin myös keskenmenon jälkeen. Että mua vitutti nähdä kaikki saatanan pallomahat kaupungilla! Teki mieli mennä puukottaan valkohohtoisella puukolla jokaista vatsaan tai ainaki kaapia silmät haarukalla ulos. (Olen tosiaan aika sinut pimeän puoleni kanssa ^^) Eihän se raivo tietenkään odottavista äideistä johtunut, mutta heidän näkemisensä tuntui kamalalta suolan hieromiselta avohaavaan. Pikkuhiljaa se paha olo on sulanut pois. En halua syyllistää itseäni siitä, miten minun teki mieli käydä jokaista pallomahaa läppäsemässä naamaan. Pidän reaktiotani ja tunteitani normaaleina ja uskon, että varmasti moni haluaa nyt läppäistä minuakin naamaan, kun vihdoin esikoistani odotan. Ymmärrän sen täysin ja sympatiani ovat varmasti heidän puolellaan.
Joo, että tällasia löpinöitä tällä kertaa :) Saa avautua pimeistä tunteistaan.