Meiltä kyllä kysyttiin, halutaanko juttelemaan, ja sanottiin, että voi ottaa sitten vielä myöhemminkin yhteyttä, jos tahtoo. Jäin siis siihen käsitykseen, että apua olisi kohtuullisen yksinkertaisesti saanut. Itse vaan olin niin tyhmä ja jääräpää, että aluksi ajattelin, että no biggie, kyllähän tästä selvitään, eteenpäin vaan, ja tajusin sen henkisen raskauden toipumisessa vasta melkoisella viiveellä. Sitten en taas enää oikein osannutkaan hakea apua, olisi ehdottomasti pitänyt, mutta tämä oli tosiaan omaa syytä. Olin itse asiassa jo syksyllä myöntänyt, että tarvitsen apua kun uudet epäonnistuneet yritykset tuntui niin pahalta, ja ajattelin, etten enää kyllä syksyn pimeällä pärjää yksin, mutta sitten olinkin taas uudestaan raskaana, ja sen voimin pääsin eteenpäin :) Kyllä se aika teilläkin vielä koittaa, vaikka tuossa tilanteessa tuntuu, että aika matelee.
Lapsenalkunsa menettäneet
- Ketjun aloittaja Mangusti
- Aloituspäivämäärä
Tervetuloa palstalle näin virallisesti, BabyPerhonen! Itsekin uskaltauduin kirjautumaan virallisesti, kun kuulin tässä raskaudessa sydänäänet kotidopplerilla :)
Suvetar2015, muistankin sut tuolta Mies muualla raskausaikana -ketjusta. Olen pahoillani menetyksestäsi! Kuinka oot jaksellut miehesi ulkomaankomennuksen aikana? Varmasti tuplasti raskaampaa, kun ei toinen ole koko ajan vierellä. Oma mieheni lähti jo 900 kilometrin päähän töihin myös. Vähän ikävä on ollut, mutta onneksi on muu perhe lähellä nyt muuton jälkeen ja touhua on riittänyt.
Ymmärrän, miltä tuntuu epäusko raskautta kohtaan ja myös sen sellaisen reputtamisen tunteen, jota helposti tuntee keskenmenon jälkeen. Minun on yhä vaikea uskoa nykyistä raskauttani. Se tunne ei ole vaihtunut mihinkään. Muiden voi myös olla vaikea ymmärtää alkuraskauden keskenmenon jättämiä tunteita, koska lapsenalku oli vielä vähemmän konkreettinen heille. Omat ystäväni kyllä tukivat mua surussani, mutta heidän oli vaikea osallistua tai samaistua, koska kellään heistä ei ole lapsia ja kaikki oli uutta myös heille. Usein tuntui lisäksi siltä, että olen huijannut kaikkia, että aprillia, aprillia, en mää ollut koskaan raskaana, kunhan vähän vedin kaikkia nenästä. Tuntui suorastaan valehtelijalta, vaikka olin ihan oikeasti ollut raskaana huolimatta sen lyhyestä kestosta. Tunsin lisäksi oloni vähän sellaiseksi reputtajaksi, mihin tunteeseen uskoisin sunkin, Suvetar2015, viittaavan tolla fiiliksellä, että keskenmeno taisi jotenkin osoittaa sen, ettei susta olis äidiksi. Elin jossain raskausalemmuuskompleksissa heti keskenmenon jälkeen. Sitä fiilistä vahvisti se, ettei tarttenu enää neuvoloihin vaivautua, se, ettei lasketun ajan nettiryhmissä olisi enää ollut mitään paikkaa, missä käydä läpi keskenmenoa, ja se, miten törmäsin sellaiseen varhain tapahtuneitten keskenmenojen vähättelyyn. Jo sana biokemiallinen raskaus saa mut lingvistinä irvistään. Kuinka mokomaan sanaan liittyykin niin paljon teknisyyden korostamista ja lokerointia oikeisiin ja vääriin raskauksiin ja samalla vallankäyttöä. Niinpä aattelin, että pystyn vaikuttamaan näistä kolmesta asiasta, jotka vaikutti ainakin omaan alemmuudentunteeseen, yhteen, eli pistin pystyyn ketjun menetyksen kokeneille omaan lasketun ajan ryhmääni.
Tsemppiä kaikille ketjuilijoille! Toivottavasti säät kääntyvät plussan puolelle teillä :)
Suvetar2015, muistankin sut tuolta Mies muualla raskausaikana -ketjusta. Olen pahoillani menetyksestäsi! Kuinka oot jaksellut miehesi ulkomaankomennuksen aikana? Varmasti tuplasti raskaampaa, kun ei toinen ole koko ajan vierellä. Oma mieheni lähti jo 900 kilometrin päähän töihin myös. Vähän ikävä on ollut, mutta onneksi on muu perhe lähellä nyt muuton jälkeen ja touhua on riittänyt.
Ymmärrän, miltä tuntuu epäusko raskautta kohtaan ja myös sen sellaisen reputtamisen tunteen, jota helposti tuntee keskenmenon jälkeen. Minun on yhä vaikea uskoa nykyistä raskauttani. Se tunne ei ole vaihtunut mihinkään. Muiden voi myös olla vaikea ymmärtää alkuraskauden keskenmenon jättämiä tunteita, koska lapsenalku oli vielä vähemmän konkreettinen heille. Omat ystäväni kyllä tukivat mua surussani, mutta heidän oli vaikea osallistua tai samaistua, koska kellään heistä ei ole lapsia ja kaikki oli uutta myös heille. Usein tuntui lisäksi siltä, että olen huijannut kaikkia, että aprillia, aprillia, en mää ollut koskaan raskaana, kunhan vähän vedin kaikkia nenästä. Tuntui suorastaan valehtelijalta, vaikka olin ihan oikeasti ollut raskaana huolimatta sen lyhyestä kestosta. Tunsin lisäksi oloni vähän sellaiseksi reputtajaksi, mihin tunteeseen uskoisin sunkin, Suvetar2015, viittaavan tolla fiiliksellä, että keskenmeno taisi jotenkin osoittaa sen, ettei susta olis äidiksi. Elin jossain raskausalemmuuskompleksissa heti keskenmenon jälkeen. Sitä fiilistä vahvisti se, ettei tarttenu enää neuvoloihin vaivautua, se, ettei lasketun ajan nettiryhmissä olisi enää ollut mitään paikkaa, missä käydä läpi keskenmenoa, ja se, miten törmäsin sellaiseen varhain tapahtuneitten keskenmenojen vähättelyyn. Jo sana biokemiallinen raskaus saa mut lingvistinä irvistään. Kuinka mokomaan sanaan liittyykin niin paljon teknisyyden korostamista ja lokerointia oikeisiin ja vääriin raskauksiin ja samalla vallankäyttöä. Niinpä aattelin, että pystyn vaikuttamaan näistä kolmesta asiasta, jotka vaikutti ainakin omaan alemmuudentunteeseen, yhteen, eli pistin pystyyn ketjun menetyksen kokeneille omaan lasketun ajan ryhmääni.
Tsemppiä kaikille ketjuilijoille! Toivottavasti säät kääntyvät plussan puolelle teillä :)
Mangusti, ekaksi onnittelut uudesta raskaudesta :) Toivon paljon onnea teille.
Ja kuvasit osuvasti samoja tunteita kuin minäkin koin keskenmenon jälkeen: se järjetön tunne, että olisi huijannut ja valehdellut ihmisille! Hyvä huomata, ettei oo ollut aatoksiensa kanssa yksin..
Meillähän meni niin, että mies oli koulutuksessa ulkomaankomennukseensa liittyen toisella paikkakunnalla, kun sain tietää keskenmenosta. Hän pääsi sitten seuraavana päivänä _peräti_ puoleksitoista vuorokaudeksi kotiin, ennätti käydä kanssani sairaalassa, mutta lähti koiulutukseen takaisin ennen kotona tehtävää tyhjennystä. Sen jälkeen nähtiin vkon kuluttua reilu kolme päivää, kunnes hän lähti muulle maille.. Ja nyt siis takana pian viiden vkon ero ja edessä kolme vkoa ennen ekaa lomaa. Tässä ei siis ollut kyse siitä, että mies ei olisi halunnut olla silloin enempää kotona, hänellä ei vain ollut vaihtoehtoja.
Siispä emme ehtineet hirveästi käsitellä asiaa yhdessä, ja se on vähän painanut minua. Mutta muuten olen selviytynyt ihmeen hyvin. Olen saanut paljon tukea lähipiiriltä ja onneksi saan käydä terapiassa purkamassa ajatuksia.
Tekemäni ovulaatiotestin mukaan ekalla lomalla voisi ehkä hyvällä tuurilla olla otolliset ajat... Mies toivoo kovasti uutta raskautta ja itsestäkin tuntuu, että aidosti haluan sitä jo yrittää. Jännittää jo nyt!
Vielä keskusteluavusta: sitä ei meillä päin missään vaiheessa tarjottu tai otettu esiin. Mielestäni se mahdollisuus pitäisi tuoda esiin eikä niin, että keskenmenon saanut joutuu itse kyselemään sitä sitten, jos alkaa tuntua pahalta. Kuinka moni masnnukseen vajoava jaksaa ruveta soittelemaan ja kysymään apua?
Ja kuvasit osuvasti samoja tunteita kuin minäkin koin keskenmenon jälkeen: se järjetön tunne, että olisi huijannut ja valehdellut ihmisille! Hyvä huomata, ettei oo ollut aatoksiensa kanssa yksin..
Meillähän meni niin, että mies oli koulutuksessa ulkomaankomennukseensa liittyen toisella paikkakunnalla, kun sain tietää keskenmenosta. Hän pääsi sitten seuraavana päivänä _peräti_ puoleksitoista vuorokaudeksi kotiin, ennätti käydä kanssani sairaalassa, mutta lähti koiulutukseen takaisin ennen kotona tehtävää tyhjennystä. Sen jälkeen nähtiin vkon kuluttua reilu kolme päivää, kunnes hän lähti muulle maille.. Ja nyt siis takana pian viiden vkon ero ja edessä kolme vkoa ennen ekaa lomaa. Tässä ei siis ollut kyse siitä, että mies ei olisi halunnut olla silloin enempää kotona, hänellä ei vain ollut vaihtoehtoja.
Siispä emme ehtineet hirveästi käsitellä asiaa yhdessä, ja se on vähän painanut minua. Mutta muuten olen selviytynyt ihmeen hyvin. Olen saanut paljon tukea lähipiiriltä ja onneksi saan käydä terapiassa purkamassa ajatuksia.
Tekemäni ovulaatiotestin mukaan ekalla lomalla voisi ehkä hyvällä tuurilla olla otolliset ajat... Mies toivoo kovasti uutta raskautta ja itsestäkin tuntuu, että aidosti haluan sitä jo yrittää. Jännittää jo nyt!
Vielä keskusteluavusta: sitä ei meillä päin missään vaiheessa tarjottu tai otettu esiin. Mielestäni se mahdollisuus pitäisi tuoda esiin eikä niin, että keskenmenon saanut joutuu itse kyselemään sitä sitten, jos alkaa tuntua pahalta. Kuinka moni masnnukseen vajoava jaksaa ruveta soittelemaan ja kysymään apua?
Kiitos Mangusti :) Nyt tässä raskaudessa selvisi puolivahingossa että mun sydänvialla on saattanut olla osaa aiempiin keskenmenoihin, kardiologi suositteli foolihappolisää 2kk ennen raskauden alkua (kiitos tiedosta tässä vaiheessa) sen olinkin onneksi aloittanut jo ekan keskenmenon jälkeen kun selvitin ihan kaiken aiheeseen liittyvän (ja olin vähän hysteerinen jopa, myönnän). Vaikka keskenmenot onkin ihan normaalia ja niitä voi sattua kaikille, niin mulle ainakin "syyllisen" löytäminen oli iso helpotus, terveydenhuollon asenne että näitä sattuu ja turha sitä on pohtia, on mun mielestä ainakin tosi ikävä, kun eihän sitä nyt ihan oikeesti voi olla miettimättä.. tietenkin jos vika on mun sydämessä niin sehän sit meinaa et syy on kuin onkin mussa itessäni, mutta ainakin voin nyt tehdä asialle jotain, se avuttomuus syö niin pahasti.. Ja tosiaan itse pääsin neuvolapsykologille kiireisellä lähetteellä kun hajosin puhelimessa aika pahasti kun jouduin perumaan sen tarpeettoman neuvola-ajan, siellä onneksi toisessa päässä huomattiin tarttua tähän ja asia pistettiin eteenpäin enemmän niin että sopisko sulle jos menisit juttelemaan psykologille eikä niin että ota itse yhteyttä jos tuntuu. Enpä olis kyllä itse sitä askelta saanut koskaan otettua. Kättärillä iskettiin kyllä jonkun tukiryhmän yhteystiedot käteen mutta siinäpä se..
No kas, minahan tipuin, tai tiputtauduin, pois taalta toukokuisista km:n jalkeen. Olin kaynyt varhaisultrassa yksityisella viikolla 6+2, jossa (muka?) nakyi syke. Menkkojen mukaan mun olisi pitanyt olla pidemmalla, mutta koska mulla on pcos, niin kierrot on epasaannolliset ja ajateltiin, etta sen takia viikot ei tasmaa. Itse en myoskaan nahnyt sita oletettua syketta, oon kuitenkin ex-duunissani nahnyt ultrakuvaa luultavasti enemman kuin keskivertotallaaja, mutta ajattelin, etta kylla se hoitsu osaa hommansa ja tietaa paremmin, joten en silloin ajatellut asiaa sen enempaa.
Pienta tuhrua mulla oli jo kerran-pari ennen varhaisultraa, ja sita jatkui silloin talloin. Kerkisin kayda ekassa neuvolassa viikolla 8+, jossa katilo vakuutteli etta se on ihan normaalia ja vauva on varmasti kunnossa. Muutamaa paivaa myohemmin vuoto alkoi olla jokapaivaista, joten omalaakari lahetti mut sairaalalle ultraan, ja siella todettiin keskeytynyt keskenmeno. Heidan mielestaan sikio vastasi viikkoja 5+6 eli vahemman kuin varhaisultrassa, mutta tietysti kun puhutaan milleista ja laitteet on eri, niin helposti tullee pienta heittoa..
En tehnyt muuta kuin itkin ja nukuin koko viikonlopun, maanantaina ultrattiin uudelleen varmistukseksi ja sain cytotecit mukaan. Ajattelin ottaa ne seuraavana aamuna, mutta koska vuoto alkoi yltya itsestaankin, niin jatin ne lopulta ottamatta. Tiistaina alkoi jo tulla reilusti verta ja hyytymia ja oli kipuja, keskiviikkona kivut oli kovimmat, joten menin kuumaan kylpyyn. Ylos noustessa jalkojen juureen tippui valtava verihyytyma, ja sen jalkeen ponnistamalla tuli itse sikiopussi ihan ehjana. Istuin sitten verisena ammeessa sikio kadellani vaikka kuinka pitkaan ja itkin, kunnes mies tuli ja laittoi sen pois.
Taman jalkeen pahempia kipuja ei enaa ollut ja jalkivuotoa kesti muutaman paivan, en muista ihan tarkkaan. Olin todella maassa, ja mies ei valitettavasti osannut lohduttaa, paastipa jopa suustaan "forget about it" ja "get over it" -tyyppisia lausahduksia, jotka tietenkin sai mut aivan raivoihini. Koin, etta mun piti esittaa reipasta enka saanut surra, vaikka sisalta olin aivan hajalla. Samalla viikolla(!) kun itse sain km:n, kolme kaveriani sai vauvan, mika tuntui suorastaan vittuilulta.
Mitaan jalkitarkastusta ei ollut, muutaman viikon paasta piti vain tehda raskaustesti ja varmistaa, etta se oli nega. Sitten vain odottelin menkkoja, joita ei kuulunut, ja ajattelin kropan vain olevan sekaisin, plus se pcos.. Olin tosi surkeana siksikin, etta ekaa plussaa tehtiin 1,5 vuotta, ja pelkasin etta toiseen menisi yhta kauan. :banghead:
Ajattelin, etta teen minka pystyn uuden raskauden eteen ja aloin tikutella ovista. Harmi vaan etten lukenut ohjeita kunnolla, enka odottanut tulosta tarpeeksi pitkaan, joten enhan sita sit bongannut! Sitten kun tajusin odotella tarpeeksi niin ilmestyi lopulta se plussakin yhtena paivana. Ja toisena. Ja kolmantena. Aloin ihmetella etta miten voi ovisplussa kestaa monta paivaa, ja hetken mielijohteesta kastoin raskaustestin samaan naytteeseen, ja siihenkin tuli plussa. Kuusi viikkoa km:n jalkeen olin uudelleen raskaana! Digikin naytti jo 2-3 viikkoa. 
Aluksi olin aivan kauhuissani, pelkasin uutta keskenmenoa ihan hillittomasti. Neuvolasta sain lahetteen varhaisultraan, koska mulla ei tosiaan ehtinyt tulla niita menkkoja, etta olis saanut laskettua viikkoja. Sairaalalla eivat pitaneet turhaa kiiretta, joten ultraan paastiin vasta viime tiistaina, ja viikot oli jo 11+4. Siella jo ihan pienen ihmisen nakoinen tyyppi kollotteli ja satki ihan vimmatusti, ja nyt nain sen sykkeenkin ihan itse. Itkuhan siina paasi. :arghh:
Tasta raskaudesta ei oo vielakaan kerrottu kuin harvoille ja valituille, kun edellisesta kerroin suunnilleen kaikille. En vielakaan uskalla iloita taysin, vaikka 12 viikon rajapyykki on jo ylitetty. Keskenmenosta toipumiseen uusi raskaus on kuitenkin ollut paras laake, voin vain kuvitella kuinka syvissa vesissa olisin uinut koko syksyn ja talven ilman tata.
Vielakin mietin, etta olikohan se edellinen sittenkaan hengissa edes silloin ekassa ultrassa, vaikka eihan sita saa koskaan tietaa. Syytan myos itseani, koska join kerran ihan hirveat perskannit seka putosin hevosen selasta ennen kuin tiesin olevani raskaana.
Sorry kilometripostaus, ja tsemppia kaikille kohtalotovereille!
Pienta tuhrua mulla oli jo kerran-pari ennen varhaisultraa, ja sita jatkui silloin talloin. Kerkisin kayda ekassa neuvolassa viikolla 8+, jossa katilo vakuutteli etta se on ihan normaalia ja vauva on varmasti kunnossa. Muutamaa paivaa myohemmin vuoto alkoi olla jokapaivaista, joten omalaakari lahetti mut sairaalalle ultraan, ja siella todettiin keskeytynyt keskenmeno. Heidan mielestaan sikio vastasi viikkoja 5+6 eli vahemman kuin varhaisultrassa, mutta tietysti kun puhutaan milleista ja laitteet on eri, niin helposti tullee pienta heittoa..
En tehnyt muuta kuin itkin ja nukuin koko viikonlopun, maanantaina ultrattiin uudelleen varmistukseksi ja sain cytotecit mukaan. Ajattelin ottaa ne seuraavana aamuna, mutta koska vuoto alkoi yltya itsestaankin, niin jatin ne lopulta ottamatta. Tiistaina alkoi jo tulla reilusti verta ja hyytymia ja oli kipuja, keskiviikkona kivut oli kovimmat, joten menin kuumaan kylpyyn. Ylos noustessa jalkojen juureen tippui valtava verihyytyma, ja sen jalkeen ponnistamalla tuli itse sikiopussi ihan ehjana. Istuin sitten verisena ammeessa sikio kadellani vaikka kuinka pitkaan ja itkin, kunnes mies tuli ja laittoi sen pois.
Taman jalkeen pahempia kipuja ei enaa ollut ja jalkivuotoa kesti muutaman paivan, en muista ihan tarkkaan. Olin todella maassa, ja mies ei valitettavasti osannut lohduttaa, paastipa jopa suustaan "forget about it" ja "get over it" -tyyppisia lausahduksia, jotka tietenkin sai mut aivan raivoihini. Koin, etta mun piti esittaa reipasta enka saanut surra, vaikka sisalta olin aivan hajalla. Samalla viikolla(!) kun itse sain km:n, kolme kaveriani sai vauvan, mika tuntui suorastaan vittuilulta.
Mitaan jalkitarkastusta ei ollut, muutaman viikon paasta piti vain tehda raskaustesti ja varmistaa, etta se oli nega. Sitten vain odottelin menkkoja, joita ei kuulunut, ja ajattelin kropan vain olevan sekaisin, plus se pcos.. Olin tosi surkeana siksikin, etta ekaa plussaa tehtiin 1,5 vuotta, ja pelkasin etta toiseen menisi yhta kauan. :banghead:
Ajattelin, etta teen minka pystyn uuden raskauden eteen ja aloin tikutella ovista. Harmi vaan etten lukenut ohjeita kunnolla, enka odottanut tulosta tarpeeksi pitkaan, joten enhan sita sit bongannut!
Sitten kun tajusin odotella tarpeeksi niin ilmestyi lopulta se plussakin yhtena paivana. Ja toisena. Ja kolmantena. Aloin ihmetella etta miten voi ovisplussa kestaa monta paivaa, ja hetken mielijohteesta kastoin raskaustestin samaan naytteeseen, ja siihenkin tuli plussa. Kuusi viikkoa km:n jalkeen olin uudelleen raskaana! Digikin naytti jo 2-3 viikkoa. Aluksi olin aivan kauhuissani, pelkasin uutta keskenmenoa ihan hillittomasti. Neuvolasta sain lahetteen varhaisultraan, koska mulla ei tosiaan ehtinyt tulla niita menkkoja, etta olis saanut laskettua viikkoja. Sairaalalla eivat pitaneet turhaa kiiretta, joten ultraan paastiin vasta viime tiistaina, ja viikot oli jo 11+4. Siella jo ihan pienen ihmisen nakoinen tyyppi kollotteli ja satki ihan vimmatusti, ja nyt nain sen sykkeenkin ihan itse. Itkuhan siina paasi. :arghh:
Tasta raskaudesta ei oo vielakaan kerrottu kuin harvoille ja valituille, kun edellisesta kerroin suunnilleen kaikille. En vielakaan uskalla iloita taysin, vaikka 12 viikon rajapyykki on jo ylitetty. Keskenmenosta toipumiseen uusi raskaus on kuitenkin ollut paras laake, voin vain kuvitella kuinka syvissa vesissa olisin uinut koko syksyn ja talven ilman tata.
Vielakin mietin, etta olikohan se edellinen sittenkaan hengissa edes silloin ekassa ultrassa, vaikka eihan sita saa koskaan tietaa. Syytan myos itseani, koska join kerran ihan hirveat perskannit seka putosin hevosen selasta ennen kuin tiesin olevani raskaana.
Sorry kilometripostaus, ja tsemppia kaikille kohtalotovereille!
Hellis
Piirimestaruustason postaaja
Keskenmenot ovat kyllä aivan äärimmäisen repiviä kokemuksia! Henkisen kivun määrä on täysin verrattavissa myöhemmin tapahtuvien ja alkuraskauden keskenmenojen välillä. Siellä kuitenkin on lähtenyt alkuun ihmiselämä ja se ilon määrä on niin valtava, kun tikku näyttää plussaa, että menetys on aina suuri, vaikka se olisikin tällainen kemiallinen raskaus. Äitiys alkaa plussatestistä.
Ensimmäisen keskenmenoni pystyin ohittamaan jotenkuten kevyesti sillä ajatuksella, että ne nyt oikeasti ovat yleisiä ja oli vain huonoa tuuria matkassa. Toki sekin oli omalla tavallaan raastavaa, sillä yritystä oli yli vuosi takana, mutta silti jaksoi pysyä positiivisena. Tätä seurasi ovistikutusten jakso ja todellinen yritysrupeama, jota kesti yhdeksän kuukautta. Voi sitä onnea, voi sitä riemua, kun tikku näytti plussaa! Sitten alkoi vuoto. Seurasi täysi romahtaminen ja työkyvyttömyys. Viikon itkin, enkä kyennyt mihinkään. Tätä ei enää voinut yleisyyden ja huonon tuurin piikkiin laittaa tai en minä ainakaan mielestäni ansainnut näin huonoa onnea ja suurta surua. Tästä kuitenkin lähti rattaat pyörimään, sillä ensiavun lääkäri suositteli lapsettomuuslääkäriä, jolle hakeuduin. Hän oli aivan loistava, valoi minuun uskoa ja tutki minut läpikotaisin. Mitään vikaa ei löytynyt! Tästä lähti paraneminen käyntiin, sillä olin täydellisessä stressitilassa ja itsesyytöksissä, sillä tottakai oletin kaiken syyn olevan minussa ja minun olevan huono alusta ihmisten aluille. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen pystyin rentoutumaan ja vain olemaan. Ovistikut jäivät, sillä lääkäri kielsi ne minulta turhana stressin aiheuttajana. Kolmen kuukauden kuluttua tutkimuksista tikkuun pamahti plussa ja tuo plussa on tänään aktiivinen potkija masussa. Vasta nyt kuitenkin pystyn uskomaan raskauteen, sillä tunnen vauvan liikkeet. Ennen ensimmäistä ultraa (vaikka olinkin ollut jo kahdessa alkuraskauden ultrassa) olin täysin varma ettei mahassa ole ketään ja kun tyyppi ilmeistyi ruutuun kiemurtelemaan, niin itkin niin rajusti etten nähnyt puoliakaan siitä mitä ultrassa tapahtui!
Onneksi onnellisiakin loppuja on meille, jotka joutuvat kokemaan menetyksen tuskaa tämän suuren asian kanssa.
Ensimmäisen keskenmenoni pystyin ohittamaan jotenkuten kevyesti sillä ajatuksella, että ne nyt oikeasti ovat yleisiä ja oli vain huonoa tuuria matkassa. Toki sekin oli omalla tavallaan raastavaa, sillä yritystä oli yli vuosi takana, mutta silti jaksoi pysyä positiivisena. Tätä seurasi ovistikutusten jakso ja todellinen yritysrupeama, jota kesti yhdeksän kuukautta. Voi sitä onnea, voi sitä riemua, kun tikku näytti plussaa! Sitten alkoi vuoto. Seurasi täysi romahtaminen ja työkyvyttömyys. Viikon itkin, enkä kyennyt mihinkään. Tätä ei enää voinut yleisyyden ja huonon tuurin piikkiin laittaa tai en minä ainakaan mielestäni ansainnut näin huonoa onnea ja suurta surua. Tästä kuitenkin lähti rattaat pyörimään, sillä ensiavun lääkäri suositteli lapsettomuuslääkäriä, jolle hakeuduin. Hän oli aivan loistava, valoi minuun uskoa ja tutki minut läpikotaisin. Mitään vikaa ei löytynyt! Tästä lähti paraneminen käyntiin, sillä olin täydellisessä stressitilassa ja itsesyytöksissä, sillä tottakai oletin kaiken syyn olevan minussa ja minun olevan huono alusta ihmisten aluille. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen pystyin rentoutumaan ja vain olemaan. Ovistikut jäivät, sillä lääkäri kielsi ne minulta turhana stressin aiheuttajana. Kolmen kuukauden kuluttua tutkimuksista tikkuun pamahti plussa ja tuo plussa on tänään aktiivinen potkija masussa. Vasta nyt kuitenkin pystyn uskomaan raskauteen, sillä tunnen vauvan liikkeet. Ennen ensimmäistä ultraa (vaikka olinkin ollut jo kahdessa alkuraskauden ultrassa) olin täysin varma ettei mahassa ole ketään ja kun tyyppi ilmeistyi ruutuun kiemurtelemaan, niin itkin niin rajusti etten nähnyt puoliakaan siitä mitä ultrassa tapahtui!
Onneksi onnellisiakin loppuja on meille, jotka joutuvat kokemaan menetyksen tuskaa tämän suuren asian kanssa.