Kultahippi
Näppärä viestien naputtelija
Kiitos kokemuksen jakamisesta@Kultahippi mulla kans oli neulakammo, mutta hyvin sain piikit pistettyä. Osa koski, mutta sen tietää et se on hetkellistä. Jotenkin se halu saada lapsi on vaan niin vahva, että se saa tekemään myös asioita suht helposti joita pelkää. Otin ite semmosen taisteluasenteen, et tää on vaa pakko tehdä. Tuntuu tässä hoitoprosessa muutenkin, että se henkinen suru ja tuska monen vuoden ajalta tuntuu paljon isommalta kuin fyysiset hetkelliset kivut ja on niin kiitollinen, että saa apua.
Oon tässä pohtinut muutenkin, että jos mennään useempi vuos taaksepäin ja kävi vasta varovaisesti mielessä perheen perustaminen, niin pelkäsin ihan hirveesti ajatusta synnytyksestä ja siitä kivusta. On kyllä ajatukset ihan _pikkusen_ tuosta muuttunut, että nyt ajattelen aika karkeesti jo et ihan sama vaikka repeäisin kahtia, jos ees sinne synnyttämään pääsis. Olin rehellisesti hieman hoitovastainen alkutaipaleella, mutta kyllä on ajatukset ja ihminen muuttuneet. Tuntuu oikeesti, että on muuttunut ihmisenä ja jotenkin elämää kohtaa on nöyrempi ja ollaan aika avoimia tästä oltu, niin tää on syventänyt jännästi ihmissuhteita, vaikka on sitä ennenkin ongelmista puhuttu.
Lähti vähän rönsyämään ajatukset. Tunnetteko muut tämmösiä ajatuksia tai ettö oisitte muuttuneet prosessin aikana?
Ja siis samalla hassusti tiedostan kyllä vahvasti sen, että se pistäminen ei tule lopulta olemaan ongelma juurikin sen taistelutahdon takia mikä on tässä parin vuoden aikana muodostunut. Näin etukäteen se vaan jännittää, koska on ihan uusi kokemus
Mutta siis todellakin tunnistan samoja ajatuksia! En myöskään ollut ajatellut että ryhdyttäisiin mihinkään hoitoihin, mutta ne ajatukset lensi aika nopeesti romukoppaan. Yrityksen (ja hoitojen) alussa olin asiasta myös aika vaitonainen eikä tuntunut mukavalta puhua siitä ihmisille. Mutta jotenkin tässä muutaman kuukauden sisällä oon vapautunut puhumaan läheisille täysin avoimesti hoidoista ja omista tunteista, ja se on kyllä yllättänyt ehkä eniten