Triina, Joo, isovanhemmat ovat hoitamassa! :) Ja täytyy sanoa, että vastoin kaikkia odotuksiani (hermot menee kaikilta, ahdistaakohan olla porukoiden kanssa samoissa neliöissä, tuleekohan mitä neuvoja, etc.) niin minulla on kyllä todella viisaat vanhemmat, täytyy sanoa. Heille on itsestäänselvää, että me olemme vanhempia ja me päätämme - olemme kuulemma hyviä vanhempia. Stressasin etukäteen, miten menee, mutta nyt olen vain niin kiitollinen, että he ovat auttamassa ja tytöllä on lisää ihmisiä rakastamassa. Niinhän se on, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. :)
Ziina, Kyllä töihinpaluu varmasti sujuu hyvin sitten, kun sen aika tulee. :) Kun tietää, että se aika tulee, siihen voi henkisesti jo valmistautua etukäteen. Minulla on esimerkiksi työpöydälläni tytön kuva ja kännykässä videoita, joita katselen, ja tulen aina hyvälle tuulelle. Ja se hetki, kun itse tulee kotiin ja tytön kasvot alkavat loistaa ja jalat sätkiä onnesta, on jotain aivan uskomatonta! Sen avulla jaksaa taas seuraavan päivän. :)
Kyllä töissäkäyvän vanhemman voi aina vallata syyllisyys siitä, ettei ole lapsensa luona. Ystäväni on kasvattanut seitsemän lasta (!) ja kun kysyin häntä antamaan minulle yhden neuvon, hän sanoi, että älä koskaan soimaa itseäsi ratkaisuista, joita olet tehnyt, tai epäile olevasi hyvä äiti. Sille tielle jos lähtee, se ei vie onneen, vaan ajattele aina, että teit parhaasi - vaikka lapsesi saisi minkälaisen trauman, teit parhaasi siinä elämäntilanteessa, ja se riittää. Tätä ajatusta olen siis viljellyt mielessäni päivittäin, jos yhtään tuntuu siltä. :)
Ziina, Kyllä töihinpaluu varmasti sujuu hyvin sitten, kun sen aika tulee. :) Kun tietää, että se aika tulee, siihen voi henkisesti jo valmistautua etukäteen. Minulla on esimerkiksi työpöydälläni tytön kuva ja kännykässä videoita, joita katselen, ja tulen aina hyvälle tuulelle. Ja se hetki, kun itse tulee kotiin ja tytön kasvot alkavat loistaa ja jalat sätkiä onnesta, on jotain aivan uskomatonta! Sen avulla jaksaa taas seuraavan päivän. :)
Kyllä töissäkäyvän vanhemman voi aina vallata syyllisyys siitä, ettei ole lapsensa luona. Ystäväni on kasvattanut seitsemän lasta (!) ja kun kysyin häntä antamaan minulle yhden neuvon, hän sanoi, että älä koskaan soimaa itseäsi ratkaisuista, joita olet tehnyt, tai epäile olevasi hyvä äiti. Sille tielle jos lähtee, se ei vie onneen, vaan ajattele aina, että teit parhaasi - vaikka lapsesi saisi minkälaisen trauman, teit parhaasi siinä elämäntilanteessa, ja se riittää. Tätä ajatusta olen siis viljellyt mielessäni päivittäin, jos yhtään tuntuu siltä. :)