No nyt on äitin pikkupoikaa ulkoilutettu ekaa kertaa matkarattailla, nenunpää vilkkui haalariin puetusta pojasta, kun se kuikuili (räntä)sadetta ylös nostetun selkänojan avulla! Hienosti meni reissu sinänsä, Joona oli kai niin ihmeissään, että ihan hiljaa istua tönötti ja ihmetteli, eikä haitannut pisaratkaan. Söpöinen punaposkinen pikkumies kuoriutuikin sitten kotona! Toi on aika jees tollanen 10min reissu, kun käytiin kummitätiään juna-asemalla vastassa. Tosin hölmöä, että selkänoja oli oikeesti aika ylhäällä, eikä toi poika nyt mikään lyhyt tappi oo (moni 9kk kaverin muksu on ton pituisia!) ja silti se jalkapeitto tuli niin ylös, että ei sitä voinut laittaa kiinni, tai ei ois pikkumies mitään sieltä nähnyt! Matkarattaat ei kyllä edelleenkään istu mun askeliin, 165cm (vai jopa 160? :O) ystäväni tosin hehkutti niiden ketteryyttä ja sanoi, että hän kyllä mieluummin työntelee niitä kuin noita meidän oikeita vaunuja. Mutta edelleen taidan laittaa harkintaan toisten matkarattaiden hankinnan ihan kotikäyttöönkin, jos vaan löytyy vähän fiksumman "malliset" että niitä pystyy työntelemäänkin tuskastumatta :) Eli jos joku tietää, mikä olis hyvä (ja n. 100e hintaluokkaa) matkaratasmalli (ei ihan sateenvarjomallinen kuitenkaan), niin saa vinkata! :) Kaupassahan sen tietty saa sit myös selvitettyä, mutta tietäis vähän, mitä hakee...
Mullekin muuten (Pranemetri) selvis, ettei se mies katu-uskottavuuttaan noita vaunuja "kieltäydy" lykkimästä, vaan on kuulemma sama vika sillä noissakin, että jalat ottaa kiinni... Noh, harvoinpa se niitä lykkiikään. Täytyy sit kyl kattoa, et pitääkö kuitenkin hankkia vielä niinku ihan oikeet rattaat, jos hoitopaikkasysteemeiden tai jonkun muun takia (tulevaisuudessa) tarvii miehen niitä enempi työnnellä.
Ja ihanaa, että Pranan perheen napanuoran katkaisu omiin makkareihin siirryttäessä meni hyvin! :) Iso poika se Valo!
Kuinkas maarisen perheen kaupunkireissu meni? Ja ennenkaikkea, mitä tuumasi pikkuneiti ravintolaruokailusta? Missä kävitte? Oliko Venlalla muuta evästä ku tissimaito? Oliko teillä kaukalo vai vaunut matkassa, vai missä neiti istuskeli? Meillä olis eka ravintolareissu lauantaina eessä, ku siirrettiin messupäivä lauantaille, niin mieskin ja Joonan kummisetä perheineen lähtee reissuun matkaan. Messuilun jälkeen sitten yhdessä syömään, ja tää meidän natiainen ja kavereiden 9kk mukelo aiheuttaa ihan uudenlaista harkintaa tohon ravintolakäyntiin... Etenkin kun Joona on vähän sellanen kärsimätön luonne, ja kavereiden Lukas-poika ei enää millään suostuis olemaan aloillaan, kun kävelee ja juoksee jo ihan tohkeissaan!
Oi ihana Amppu, niin huokui symppaukset tekstistäsi! Meillä isi tekee tota yövuoroa tosiaan ihan vakiona, on tehnyt jo vuosia ennen tota nykyistä paikkaansakin, ja siis jo ennen yhteisen ajanlaskumme alkua ;) Eikä loppua oo sillain näkyvissä, kun eipä paljoo varastolla kannata muita vuoroja rahallisesti tehdä, ja valmistuessaan lentokonemekaanikoksi saattaa mennä hetki, ennenku oman alan duuneja löytyy. Mies kestää fyysisesti yllättävän hyvin ton yö-rytmin, vaan itsekään en usko, että kroppa voi ikinä sellaiseen tottua... Enempi mua tosin huolestuttaa toi 8h töitä + 8h opiskelua tahti, kun siihen ei paljon jää aikaa lepoon... Musta oli jotenkin ihana oikeesti lukea tota sun viestiä, kun kaikki aina kuullessaan tästä on huolissaan, et miten MÄ jaksan tätä etenkin nyt vauvan kanssa ja raskaana ollessa, mutta kyllähän mä nyt selviän! Mä saan lapsen helposti muualle hoitoon, mutta mies ei saa lisätunteja vuorokauteensa lepoa varten... Ja on mieskin vetänyt noi opintonsa mahdollisimman pienillä läsnäoloilla, että saisi välillä olla kotonakin ja viikonloppuna jaksais ehkä vähän muutakin kuin nukkua.
Toisaalta, tää on ollut meidän arkea. Alettuamme seurustella oli ihanasti just kesäloma, eli mulla ei koulua ja kesä menikin siinä treffaillessa ja ihanassa arjessa. Syksyllä sitten mä siirryin takas viikoiks asustelee Lohjalle ja tein siellä töitä, joiden takia olin välillä viikonloppujakin kiinni, ja me nähtiin sitten vaan viikonloppuisin. Yks koulun lukuvuosi kestettiin sitä, sitten päätettiin etsiä yhteinen asunto ja muutettiinkin tähän sen reilu pari vuotta sitten. Eli toisaalta ei ahdista, koska nytkin tuntui niin luksukselta, kun nähtiin yleensä jopa päivittäin, vaikkakin ihan vaan parista tunnista joihinkin minuutteihin, mutta nähtiinpä kuitenkin! Loma-ajathan oli sitten aivan ihania yhdessä oloa, ja arjen koittaessa pääs tietty aina itku, mutta nopeasti molemmat siihen sopeutuu. Eli emme "tiedä paremmasta", ja sillä ajatuksella tässä eletään, että töitä ei tehdä loppuelämää, mutta hautaan asti yhdessä ollaan. Tämän pitemmän kaavan sepustuksen jälkeen vielä halit sinne pohojanmaalle, koitan pitää huolta myös tosta ukon jaksamisesta, ettei tarvii leskeksi jäädä ennenaikaisesti! :)
Elegian painontiputuksille iiiiiiiiisoja aaltoja! WAU!
Ja tosiaan, pura tänne vaan niitä tuntoja, koska ahdistus tossa teidänkin tilanteessa on niin normaalia! Ei liene kovin harvoja ne kerrat, kun oon ite ahdistunut ihan samalla tavalla, kun odottanut yhteistä viikonloppua ja sit (rahanahne) mies ilmoittaakin, että meneekin viikonlopuksi töihin. Viimeks siitä tossa pääsiäisen alla täällä avauduinkin, kun oltiin tehty suunnitelmia syömään menemisestä ja se hoitajakin oli sovittu, ja sitten mies feidaskin koko homman töiden takia. Mulla se toimi, että myös miehelle siitä sanoin, vaikka hänen työntekonsa on ainoa tae sille, että ei ihan joka penniä tarvitse laskea ja elää vielä pahemmin kädestä suuhun. Rahaa tää parisuhde ja yhteistalous tietysti tarvitsee, mutta sellaisella meiningillä ei kyllä kauaa olis sitä parisuhdettakaan, johon rahaa tuoda.
Ja sitten toi miehen vonkaus siihen päälle, niin voin uskoa, kuinka "halvalta" susta voikaan tuntua... Vihjaapa miehelle, että parasta esileikkiä olis perheen yhteinen kävely, salaa lapsilta vaihdetut merkitsevät katseet ja pyllyn nipistykset, yhdessä kokkaus ja lasten unille laitto. Aikuisille sauna ja vaikka viinipullo, siinä varmaan selänpesuun mennessä ehtii avattu viini happanemaan pulloonsa, kun rentoutunut mieli alkaa jo haluta jotain ihan muuta ;)
Ainiin, piti vielä tuskastella, että maissi taitaa nyt ihan oikeesti olla Joonalle sellanen no-no. Ostettiin eilen sitten puurojauhetta, Muksun banaanipuuroa tais olla. Katoin kuvasta, että se ois riisimallinen ja nopeesti vaan vilasin, että ei ois noita kotimaisia viljoja, jotka saattaa pienen masua kipristää. Nooh, tarkemmin pakettia syynäiltyäni kotona sitten huomasin, että maissiahan siinä nyt on! Kerran apinalle maissia koitin antaa, ei ensinnäkään tykännyt siitä mausta, ja lopulta sai ihan hirveitä kipu-huutokohtauksia sinä päivänä ja seuraavana oli taas ihan ok. Aattelin, että saattoi olla vaan sattumaa, mutta nyt sitten tänä aamuna tehtyäni kuitenkin Joonalle tota puuroa (vaikka se ei silti montaa lusikallista syönyt), niin tänään ollut myös vähän itkuinen ja känkkäränkkä... Eli pitäiskö mun nyt vaan uskoa, että toi maissi ei Joonalle nyt sit sovi (ois kyllä hassua, kun ees se monelle kränää aiheuttanut porkkana ei oo tuottanut mitään ongelmia, ja maissi pitäis olla noita miedoimpia!), vai uskaltaisinko kokeilla vielä huomenna tai viikonloppuna? Yöks en uskaltanut jauheesta tehdä velliä, ettei vaan yöllä ala itkeä.. Toisaalta se heräs itkemään viime yönäkin ekan kerran jo 1.30, eikä oo siihen aikaan syönyt sitten ekan-tokan kuukauden! Ja ei meinannut rauhottua edes pullon jälkeen, ja toinen itku tuli viiden jälkeen... Se alkaa olee siis "epänormaalia" meillä, kun yleensä nukkuu kuitenkin paremmin! Eli saattais se merkata niitä hampaita tännekin, koska on taas tosi ahkerasti noita ikeniään jyystänyt ja hinkannut kaikella ja lusikkaakin pureskelee... (hih, tuli vaan mieleen, että Joonapa tänään söi sosetta ihan ite! Päivällä annoin sille lusikan leikittäväks, ku lämmitin sille ruokaa, ja se törkki sen suuhun. Myöhemmin hedelmäsosetta syödessä mä sit annoin sille sinne soseeseen dipatun lusikan, ja se antaumuksella sitä nuoleskeli ja imeskeli ;))