Kariesbakteeri. Olen NIIN samaa mieltä teidän kans La Mama ja herne, täälläkään ei bakteeria lapseen ehdoin tahdoin tartuteta. Itse olen saanut vierailla hammaslääkärillä elämäni aikana enemmän kuin tarpeeksi, ja niin pitkään kuin pystyn omaa lasta moiselta riemulta varjelemaan, aion sen todellakin tehdä. Tosin, tuossa asiassa on varmaan tietämyskin ollut vähän toista 70-80-luvulla, en usko että omat vanhempani ovat minua kariekselle tahallaan altistaneet.
Hormonihuuruisia ajatuksia äitiydestä
- Ketjun aloittaja Murmeliini90
- Aloituspäivämäärä
Toinen mikä sai minut hieman takaraivossani kakomaan oli kun perhetutuilla vauva makaili mahallaan karvamatolla, joka oli aivan piukassa koirankarvaa ym. muuta likaa ja äiti vain sanoi vauvan alkaessa känistä, että varmaan nälkä, käveli keittiöön, otti nakin ja heitti sen siihen matolle vauvan eteen. Siinä se vauva sitten tyytyväisenä nakerteri sitä paskaista nakkia ja aina välillä vähän yskäisi, kun tuli koirankarvoja suuhun.
Kamala! Ko. aitihan kohtelee vauvaa niin kuin koiraa! Ruokailu tapahtuu ruokailutilanteessa - ei lattialla mahallaan.
Ja muutenkin olen aika tormakka tuon sotkemisen suhteen. Olen ollut vierailulla sellaisessa kodissa, jossa lapsen on ihan vapaasti annettu piirtaa tussilla seinille ja vanhemmat ovat vain todenneet, ettei se mitaan haittaa, me maalataan nuo seinat sitten kun lapsi menee kouluun. 
Toki omakin lapsi voi piirtaa seinille, mutta se onkin sitten eka ja vika kerta kun niin tekee...
Toki omakin lapsi voi piirtaa seinille, mutta se onkin sitten eka ja vika kerta kun niin tekee...
Joo mä en kans ymmärrä tota, että lapset saa piirrellä seinille. Kerran olin yhdessä taidenäyttelyssä valvojana ja sinne tuli eräs nainen joka sanoi, että jos lapset piirtää seinille niin pitää vaan olla silleen ''Voi miten kaunista, osaat piirtää tosi hyvin'' Kehua yms. Sitten niistä kuulema kans tuleeki hyviä piirtäjiä. Just.. 
Murmeliini90
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Otanpa esiin asian, joka tuolla toisaalla nosti jo vähän päätään. Suurimmalla osalla meistä tää oli ensimmäinen lapsi. Kohta tulee perhesuunnittelukäynti neuvolassa, onko teidän perheissä puhuttu jo jatkosta?
Mulla on toisesta lapsesta vähän sekava olo, me suunniteltiin kyllä jo etukäteen, että kaks hankitaan ja noin parin vuoden ikäerolla, nyt tytön syntymän jälkeen puoliso on alkanut puhuun ja suostutteleen, että tehtäis samaan syssyyn se toinenkin, aluksi olis rankkaa, mut sit periaatteessa pääsis helpommalla, kun ois seuraa toisilleen ja lähes samassa kehitysvaiheessa.. Mä en enää pelkää raskautta/synnytystä, mut silti mietin, oisko musta siihen niin pienellä toipumisvälillä? Ja alitajunnassa ajatus, että se ois jotenkin tytöltä pois, jos heti hommais pikkusisaruksen ja sit ois kädet täynnä työtä. Myös psyykettäni mietin, kaks lasta mahdollistaisi sen, että voisin jäädä kotiäidiksi, nyt pitäis heti palata työhön äippäloman jälkeen.. Mutta kun nyt on välillä tullut jo pieniä turhautumisen hetkiä ja miettii, että kaikki hankaluudet on oikeesti vasta edessäpäin. No hommiin me ei joka tapauksessa tässä vielä hetkeen päästä ennenku oon parantunu ja tuo täysimetys toimii jonkinlaisena ehkäisykeinona. Mut vähän on sekava mieli. Kaikki nuo hormonitkin.. Käskin miehen olla hiljaa marraskuun ja sit oon kypsytelly asiaa ja meillä on realistisempi käsityskin perhe-elämästä. Oon kyllä kovasti etsinyt tietoa plussista ja miinuksista tuohon pieneen ikäeroon.. Mut sen oon huomannu, että kun ite oon 6 vuotta veljeäni vanhempi, meillä ei oo koskaan ollu oikein mitään yhteistä, nyt vasta aletaan oikeesti tulla toimeen, kun hänkin jo käytännössä aikuinen ja itsenäistynyt. Miehen sisarukset on 10,12 ja 20 vuotta vanhemmat, joten ovat olleet hoitamassa, mutteivät mitenkään kaverina.. Toisille sopii, toisille ei.
Tulipa vuodatusta.. Oon vaan vähän hämmentynyt, kun eka mies oli sillei, ettei haittaa vaik tää jäis ainooks, tai ainakin pari vuotta ennenku seuraava, nyt hän sit suunnittelee jollain 1-1,5 v ikäerolla.. Sinänsä komppaan, mut mut..
Mulla on toisesta lapsesta vähän sekava olo, me suunniteltiin kyllä jo etukäteen, että kaks hankitaan ja noin parin vuoden ikäerolla, nyt tytön syntymän jälkeen puoliso on alkanut puhuun ja suostutteleen, että tehtäis samaan syssyyn se toinenkin, aluksi olis rankkaa, mut sit periaatteessa pääsis helpommalla, kun ois seuraa toisilleen ja lähes samassa kehitysvaiheessa.. Mä en enää pelkää raskautta/synnytystä, mut silti mietin, oisko musta siihen niin pienellä toipumisvälillä? Ja alitajunnassa ajatus, että se ois jotenkin tytöltä pois, jos heti hommais pikkusisaruksen ja sit ois kädet täynnä työtä. Myös psyykettäni mietin, kaks lasta mahdollistaisi sen, että voisin jäädä kotiäidiksi, nyt pitäis heti palata työhön äippäloman jälkeen.. Mutta kun nyt on välillä tullut jo pieniä turhautumisen hetkiä ja miettii, että kaikki hankaluudet on oikeesti vasta edessäpäin. No hommiin me ei joka tapauksessa tässä vielä hetkeen päästä ennenku oon parantunu ja tuo täysimetys toimii jonkinlaisena ehkäisykeinona. Mut vähän on sekava mieli. Kaikki nuo hormonitkin.. Käskin miehen olla hiljaa marraskuun ja sit oon kypsytelly asiaa ja meillä on realistisempi käsityskin perhe-elämästä. Oon kyllä kovasti etsinyt tietoa plussista ja miinuksista tuohon pieneen ikäeroon.. Mut sen oon huomannu, että kun ite oon 6 vuotta veljeäni vanhempi, meillä ei oo koskaan ollu oikein mitään yhteistä, nyt vasta aletaan oikeesti tulla toimeen, kun hänkin jo käytännössä aikuinen ja itsenäistynyt. Miehen sisarukset on 10,12 ja 20 vuotta vanhemmat, joten ovat olleet hoitamassa, mutteivät mitenkään kaverina.. Toisille sopii, toisille ei.
Tulipa vuodatusta.. Oon vaan vähän hämmentynyt, kun eka mies oli sillei, ettei haittaa vaik tää jäis ainooks, tai ainakin pari vuotta ennenku seuraava, nyt hän sit suunnittelee jollain 1-1,5 v ikäerolla.. Sinänsä komppaan, mut mut..
Kyumin
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Meillä ei oo muuta puhuttu ku että ei todellakaan vielä toista, ite oon sitä mieltä etten taija halutakkaan. Yhen kans on kuitenki niin helppo liikkua, yhen saa melko varmasti äkkiä hoitoon jos tarvis ja rahansäästöstä puhumattakaan.. Oishan se pojalle mukavampi ku ois leikkikaveri, mutta se että kestääkö mun kroppa ja pää toista raskautta...
Mies oli aikasemmin vähän kahen vaiheilla ja minä aattelin että joo tottakai toinen. Se oli ennen vikaa kolmannesta se.
Omat sisarukset ollu 5 ja 7 vuotta vanhempia, miehellä taitaa vähinki ikäero olla kymmenisen vuotta. Tietenkihän se helpottais ku ois sitten leikkiseuraa yms mutta.. Ei. En mää vaan halua :D Jos vois niin kävisin varmasti vetämässä piuhat kiinni samontein, nyt joutuu oottaan vielä about 8 vuotta.
Mies oli aikasemmin vähän kahen vaiheilla ja minä aattelin että joo tottakai toinen. Se oli ennen vikaa kolmannesta se.
Omat sisarukset ollu 5 ja 7 vuotta vanhempia, miehellä taitaa vähinki ikäero olla kymmenisen vuotta. Tietenkihän se helpottais ku ois sitten leikkiseuraa yms mutta.. Ei. En mää vaan halua :D Jos vois niin kävisin varmasti vetämässä piuhat kiinni samontein, nyt joutuu oottaan vielä about 8 vuotta.
Meilläkin mies haluisi toisen ja mä taas (toistaiseksi) ajattelen, että yksi lapsi riittää kyllä. En tällä hetkellää koe, että jaksaisin kahden lapsen äitinä olemista kun tuntuu, että yhdessäkin on jo aivan hirmuisesti hommaa. Joo-o, onhan se varmaan mukava, jos olisi sisaruksia, mutta joku estää ajattelemasta edes toisen lapsen hankkimista. Voihan se olla että mieli joskus muuttuu ja iskeee hirmuinen vauvakuume..
Mun pitää varmasti palata tähän aiheeseen vielä, kun tämä ensimmäinen saadaan masusta ulos, mutta alustavasti ollaan miehen kanssa pohdittu, että toinen saisi tulla nopeastikin, jos on tullakseen. Ei mekään tässä enää nuoremmaksi muututa enkä tällä ekallakaan kierroksella tullut mitenkään välittömästi raskaaksi.
Mutta toki katsotaan nyt ensin tämä lähitulevaisuudessa tapahtuva synnytys :) Voihan se olla, että jos vaikka alatiesynnytys ei onnistu ja homma päätyykin sektioon, lääkärit saattavat suositella vähän pidempää toipumisaikaa ennen uutta yritystä. Tai jos kokemus on kovin traumaattinen, niin tiedä sitäkään, jos mieli muuttuukin totaalisesti tulevien lasten osalta...
Mutta toki katsotaan nyt ensin tämä lähitulevaisuudessa tapahtuva synnytys :) Voihan se olla, että jos vaikka alatiesynnytys ei onnistu ja homma päätyykin sektioon, lääkärit saattavat suositella vähän pidempää toipumisaikaa ennen uutta yritystä. Tai jos kokemus on kovin traumaattinen, niin tiedä sitäkään, jos mieli muuttuukin totaalisesti tulevien lasten osalta...
Murmeliini90
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Mulla on tätä "hedelmällistä ikää" parhaimmillaan lähes parikyt vuotta jäljellä, mut ollaan järkeilty, et jos saa lapset heivattua kotoa nelikymppisenä (siis kun ite ollaan, ei lapset), niin ois viä aikaa ja voimia omaan elämään keskittyä. Meillä on jo työt ja elämä mallillaan, mieluiten haluttiin lapset tässä vaiheessa, kun jaksaa vielä täysillä. Ellei sit innostu iltatähteä tekeen. 
Vaik nyt tuntuu, et yhdenkin kans kaikki on täydellistä, niin kuulemma vauvakuume ei rajoitu yhteen kertaan ja kummasti ne kivut unohtuu, kun alkaa taas kuumeileen. Pointti on siinä, että tehdäkö se seuraava ennenku mulle tulee uus vauvakuume..! Mitä oon kuullu, niin suurin osa ei kadu sitä, että on tehny pienellä ikäerolla.. Meillä se vauvan teko oli aika helppoa, tokasta kierrosta lähti, vaikka tjottaillen mentiin, joten ei voi laskee sen varaan, että siinä saattaa kestää. Esikoisen kohdalla laskettiin.. Tää oli sinänsä iisi raskaus ja synnytys, mutku kaikki on erilaisia. Entä jos mulla on vauva hoidettavana ja ekat kolme kuukautta vietänkin pää pöntössä? Tai joudun vuodelepoon tai pitkäks aikaa sairaalaan? Tai entäs jos nyt lopettaisin vaan jossittelun. Ü
no joo. Ehkä mä oon sanottavani sanonu tästä teemasta.
Vaik nyt tuntuu, et yhdenkin kans kaikki on täydellistä, niin kuulemma vauvakuume ei rajoitu yhteen kertaan ja kummasti ne kivut unohtuu, kun alkaa taas kuumeileen. Pointti on siinä, että tehdäkö se seuraava ennenku mulle tulee uus vauvakuume..! Mitä oon kuullu, niin suurin osa ei kadu sitä, että on tehny pienellä ikäerolla.. Meillä se vauvan teko oli aika helppoa, tokasta kierrosta lähti, vaikka tjottaillen mentiin, joten ei voi laskee sen varaan, että siinä saattaa kestää. Esikoisen kohdalla laskettiin.. Tää oli sinänsä iisi raskaus ja synnytys, mutku kaikki on erilaisia. Entä jos mulla on vauva hoidettavana ja ekat kolme kuukautta vietänkin pää pöntössä? Tai joudun vuodelepoon tai pitkäks aikaa sairaalaan? Tai entäs jos nyt lopettaisin vaan jossittelun. Üno joo. Ehkä mä oon sanottavani sanonu tästä teemasta.
Muokattu viimeksi:
hildamaija
Vauhtiin päässyt keskustelija
Siis tää on ihan kamalaa mutta mulla on jo melkein nyt taas vauvakuume, kiitos siitä kuuluu varmaankin hyvälle raskausajalle ja helpolle synnytykselle....onneks kuitenkin on vauva sylissä :)
Eivaan, mulla on aina ollut ajatuksena kolme lasta, ja nyt tuntuu että 2vuotta ja 3kk oli just hyvä näiden kahden ekan välille. Esikoinen on jo melko omatoiminen, vaikka onkin uhmaiässä mikä tuo tiettyä haastetta arkeen, hehe. Mutta osaa kuitenkin jo tehdä juttuja ja puhua ja leikkiä itsekseen, eikä mun tartte koko ajan kytätä lyökö päänsä pöydänkulmaan tai pysyykö tyyliin pystyssä. Meillä lähti molemmat tytöt aika nopeesti aluilleen, muttei sekään oo sanottua aina. Tokan kanssa kyllä laskettiin tarkasti mahdolliset päivät kun haluttiin pelata varman päälle ettei ikäerosta tulis niin kamalan suuri. Käytännön juttujen kanssa on aika kätevää myös pieni ikäero: kaikki vauvatarvikkeet oli vielä tallella ja käytettävissä. Itse ehdin olla vuoden töissä tässä välillä, ja sekin oli oikeasti aika kiva "oma" tauko, nyt jaksaa taas mielellään olla kotona seuraavan vuoden!Itse en olis halunnut tosi tiiviisti tehdä vauvoja, oli mukava antaa kropan palautua kaikessa rauhassa se puolitoista vuotta ja sai myös keskittyä esikoisen pariin ekaan vuoteen.Ja jos kolmas on tullakseen niin luulen että ikäero saa olla sama tai ihan vähän suurempi, max kolme vuotta ihan vaan sen takia ettei täälläkään enää parikymppisiä olla
Eivaan, mulla on aina ollut ajatuksena kolme lasta, ja nyt tuntuu että 2vuotta ja 3kk oli just hyvä näiden kahden ekan välille. Esikoinen on jo melko omatoiminen, vaikka onkin uhmaiässä mikä tuo tiettyä haastetta arkeen, hehe. Mutta osaa kuitenkin jo tehdä juttuja ja puhua ja leikkiä itsekseen, eikä mun tartte koko ajan kytätä lyökö päänsä pöydänkulmaan tai pysyykö tyyliin pystyssä. Meillä lähti molemmat tytöt aika nopeesti aluilleen, muttei sekään oo sanottua aina. Tokan kanssa kyllä laskettiin tarkasti mahdolliset päivät kun haluttiin pelata varman päälle ettei ikäerosta tulis niin kamalan suuri. Käytännön juttujen kanssa on aika kätevää myös pieni ikäero: kaikki vauvatarvikkeet oli vielä tallella ja käytettävissä. Itse ehdin olla vuoden töissä tässä välillä, ja sekin oli oikeasti aika kiva "oma" tauko, nyt jaksaa taas mielellään olla kotona seuraavan vuoden!Itse en olis halunnut tosi tiiviisti tehdä vauvoja, oli mukava antaa kropan palautua kaikessa rauhassa se puolitoista vuotta ja sai myös keskittyä esikoisen pariin ekaan vuoteen.Ja jos kolmas on tullakseen niin luulen että ikäero saa olla sama tai ihan vähän suurempi, max kolme vuotta ihan vaan sen takia ettei täälläkään enää parikymppisiä olla
En oikein tiedä mihin ketjuun olisin tämän kirjoitellut mutta kaipa tämä parhaiten tänne sopii. Pahoittelut jos on väärässä paikassa.
Äitiys on kyllä ehdottomasti parasta mitä olen elämässäni kokenut ja pieni poikamme paras lahja mitä luoja minulle on suonut ja jonka olemme mieheni kanssa saaneet aikaiseksi. Kuitenkin tuntuu että osaanko olla riittävän hyvä äiti ja miten pärjään tuon pienen ihmeen kanssa. Oma äitini ja muut lähipiiriimme kuuluvat ihmiset ovat kyllä sanoneet että olen luonteva ja hyvä äiti pikkuiselle mutta pelkään onko se riittävää. Nyt jo useampana iltana minut on vallannut pelko siitä että pikkuinen otetaan minulta pois ja pelkään että hänestä löytyy jokin sairaus tai minulle tai miehelleni sattuu jotain. Luultavasti tämä on ihan normaalia hormoonihäröilyä mutta pelko on silti vahvasti läsnä. Päivisin pääsee välillä itku jos en touhuile jotain jolla saan ajatukseni muualle.
Äitiys on kyllä ehdottomasti parasta mitä olen elämässäni kokenut ja pieni poikamme paras lahja mitä luoja minulle on suonut ja jonka olemme mieheni kanssa saaneet aikaiseksi. Kuitenkin tuntuu että osaanko olla riittävän hyvä äiti ja miten pärjään tuon pienen ihmeen kanssa. Oma äitini ja muut lähipiiriimme kuuluvat ihmiset ovat kyllä sanoneet että olen luonteva ja hyvä äiti pikkuiselle mutta pelkään onko se riittävää. Nyt jo useampana iltana minut on vallannut pelko siitä että pikkuinen otetaan minulta pois ja pelkään että hänestä löytyy jokin sairaus tai minulle tai miehelleni sattuu jotain. Luultavasti tämä on ihan normaalia hormoonihäröilyä mutta pelko on silti vahvasti läsnä. Päivisin pääsee välillä itku jos en touhuile jotain jolla saan ajatukseni muualle.
hildamaija
Vauhtiin päässyt keskustelija
Mulla on ihan samanlaisia ajatuksia ja huoli ja pelko siitä että jotain kamalaa tapahtuu, luulen että se on tosi tosi normaalia kun elämään tulee niinkin iso mullistus kuin lapsi ja itsestään tulee äiti!
Tunteita tulee äitiyden mukana niin paljon, aika suuria pakahduttavia tunteita joita itse koen välillä olevan vaikea käsitellä. Saatan alkaa itkemään liikutuksesta vain katsellessani vauvaa, jotenkin se on vaan niin suuri ihme:)
Huoli ja pelko ei häviä mihinkään mutta niiden kanssa pitää vaan olla sujut :) Mä pelkään tällähetkellä usein esim.että kaadun vauva sylissä ja lyön sen pään pöydänkulmaan, tai että tiputan vahingossa tai että auto ajaa meidän päälle suojatiellä. Tai että mies kuolee pyöräilessään työmatkalla, tai että itse kuolen johonki sairauteen ja lapset jää äidittömiksi. Paha pelkojen viljelijä on myös esikoinen joka on aika huimapää ja kiipeilyvaiheessa: pelkään päivittäin että neiti tempaisee ja juoksee autotielle, tippuu tai kaatuu pahasti tai tukehtuu joko ruokaan tai juostessaan tyyliin lusikka suussa. Huh. Aika synkkiä ajatuksia siis välillä(!!!!), ei tosin päivittäin, mutta kuitenkin näitä käy mielessä. Usein.
Tää meidän sairaalareissukin, vaikkei mistään vakavasta olekkaan onneksi kyse, laittaa asioita taas oikeaan arvojärjestykseen ja varmasti nautitaan kotiarjesta ja terveestä vauvasta taas pikkuisen enemmän kunhan kotiin päästään, vaikkei se arkikaan aina mitään herkkua ole.
Luulen siis että ainoa asia mikä huoleen auttaa on olla onnellinen ja nauttia perheestään. Oma äitini sanoo aina että lasten mukana tuleva huoli ei ikinä katoa, niin se varmaan sit menee.
Noonis, sinä olet paras äiti lapsellesi ja teille tulee ihan varmana mahtava elämä yhdessä! :)
Sent from my iPhone using Vau Foorumi
Tunteita tulee äitiyden mukana niin paljon, aika suuria pakahduttavia tunteita joita itse koen välillä olevan vaikea käsitellä. Saatan alkaa itkemään liikutuksesta vain katsellessani vauvaa, jotenkin se on vaan niin suuri ihme:)
Huoli ja pelko ei häviä mihinkään mutta niiden kanssa pitää vaan olla sujut :) Mä pelkään tällähetkellä usein esim.että kaadun vauva sylissä ja lyön sen pään pöydänkulmaan, tai että tiputan vahingossa tai että auto ajaa meidän päälle suojatiellä. Tai että mies kuolee pyöräilessään työmatkalla, tai että itse kuolen johonki sairauteen ja lapset jää äidittömiksi. Paha pelkojen viljelijä on myös esikoinen joka on aika huimapää ja kiipeilyvaiheessa: pelkään päivittäin että neiti tempaisee ja juoksee autotielle, tippuu tai kaatuu pahasti tai tukehtuu joko ruokaan tai juostessaan tyyliin lusikka suussa. Huh. Aika synkkiä ajatuksia siis välillä(!!!!), ei tosin päivittäin, mutta kuitenkin näitä käy mielessä. Usein.
Tää meidän sairaalareissukin, vaikkei mistään vakavasta olekkaan onneksi kyse, laittaa asioita taas oikeaan arvojärjestykseen ja varmasti nautitaan kotiarjesta ja terveestä vauvasta taas pikkuisen enemmän kunhan kotiin päästään, vaikkei se arkikaan aina mitään herkkua ole.
Luulen siis että ainoa asia mikä huoleen auttaa on olla onnellinen ja nauttia perheestään. Oma äitini sanoo aina että lasten mukana tuleva huoli ei ikinä katoa, niin se varmaan sit menee.
Noonis, sinä olet paras äiti lapsellesi ja teille tulee ihan varmana mahtava elämä yhdessä! :)
Sent from my iPhone using Vau Foorumi
Mä poden huonoa omatuntoa siitä että toivon jatkuvasti että poika nukahtaisi.. Aamiaisen jälkeen hän tapittaa tässä vieressä tyytyväisenä ja mun pitäisi jaksaa seurustella hänen kanssaan.. Kuitenkin toivon että hän nukahtaisi niin pääsisin itse aamupesulle ja syömään oikean aamiaisen, ja pesemään pullot ym,ja tekemään muita kotitöitä. Pakko opetella nyt tuon kantoliinan käyttö!! Poika parka 
Jasmin, joo eiköhän se kuulu asiaan ja varsinkin vissiin ensimmäisen lapsen kanssa. Itsellä vielä lisästressiä aiheuttaa nyt se että eilen lääkärikäynnillä mainitsin vauvan nopeasta hengityksestä ja siitä että oli aamulla hikoillut bodyn märäksi. Lääkäri kuunteli sydämen ja keuhkot ja kehotti tarkkailemaan jos tämä jatkuu. Viime yö meni sitten vähän pieleen kun poika tuhisi nopeaan tahtiin koko yön, oli kiukkuinen eikä suostunut nukkumaan kuin sylissä ja halusi vain syödä mutta nukahti aina rinnalle. Aamulla soitin neuvolaan josta neuvottiin soittamaan terveysasemalle. Saatiin aika päivystykseen. Siellä ei lääkäri huomannut mitään poikkeavaa mutta mainitsi että eilinen lääkäri oli kirjannut pojan tietoihin että oli kuullut jonkun sivuäänen sydämestä. Saatiin lähete Jorviin mutta ei nyt ainakaan vielä olla menty kun poika nyt entisellään. Pelko sydänviasta on kuitenkin mielessä. Onneksi mies on ihana ja tukee vaikka päässäni keksinkin jos jonkinlaisia pelkoja. Ajattelin että jos vaan pystyn odotan maanantain neuvolaa jossa viisas, viisas terveydenhoitaja
Noonis, varmasti olisi parasta menna tarkempiin tutkimuksiin kerran teille sellainen mahdollisuus on annettu, vaikka se ei mitaan olisikaan. Ihan vaan vaikka oman mielenrauhan vuoksi. :)
Ihan ihmeellista on tama vauva-aika. Niin paljon tunteita. Minusta pahin on sellainen "kun mikaan ei riita"-tunne. Se, kun tuntee antaneensa kaikkensa ja vauva senkun vaan itkee tai kitisee tuntikaupalla kello 3 aamuyolla kaikesta tissittelysta, seurustelusta ja puhtaista vaipoista huolimatta... Tai se kun itse on suihkussa ja "kaiken piti olla hyvin", mutta vauva saakin yhtakkia ihan kamalat tissiraivarit kokovartalokouristuksineen...
Ja sitten kun se joskus sattuukin ihan sattumalta nukkumaan 4-5 tuntia putkeen niin tulee paniikki, etta onko se edes hengissa ja stressi siita, etta se EI itke...
Ja kaikesta huolimatta sita rakastaa ihan mielettomasti.
Ihan ihmeellista on tama vauva-aika. Niin paljon tunteita. Minusta pahin on sellainen "kun mikaan ei riita"-tunne. Se, kun tuntee antaneensa kaikkensa ja vauva senkun vaan itkee tai kitisee tuntikaupalla kello 3 aamuyolla kaikesta tissittelysta, seurustelusta ja puhtaista vaipoista huolimatta... Tai se kun itse on suihkussa ja "kaiken piti olla hyvin", mutta vauva saakin yhtakkia ihan kamalat tissiraivarit kokovartalokouristuksineen...
Ja sitten kun se joskus sattuukin ihan sattumalta nukkumaan 4-5 tuntia putkeen niin tulee paniikki, etta onko se edes hengissa ja stressi siita, etta se EI itke...
Ja kaikesta huolimatta sita rakastaa ihan mielettomasti.
Minä poden välillä huonoa omatuntoa, kun imettäessä viihdytän itseäni räpläämällä tablettia.. Yöllä imettäessä se on loistava keino pysyä hämärässä vähän virkeämpänä, kun en halua nukahtaa tyttö sylissä. Myös päivällä on tabletti kädessä, ja sitten tulee toisinaan tosi karu fiilis että olenpa minäkin äiti, neiti syö ja katselee ja äiti vaan lukee keskustelupalstoja..
Mutta kun tuo neiti pötköttää sylissä ja tuhisee ja pienellä naamalla käy sen miljoona ilmettä, sitä voisi katsella vaikka kuinka pitkään ja tippa linssissä ihmettelee edelleen, millaisen pienen ihmeen olemme saaneet aikaan.
Sydän pakahtuu rakkaudesta.. Etukäteen ei ollut kyllä aavistustakaan näistä tunteista mitä tuo pieni ihminen toi tullessaan!! ♥
Mutta kun tuo neiti pötköttää sylissä ja tuhisee ja pienellä naamalla käy sen miljoona ilmettä, sitä voisi katsella vaikka kuinka pitkään ja tippa linssissä ihmettelee edelleen, millaisen pienen ihmeen olemme saaneet aikaan.
Sydän pakahtuu rakkaudesta.. Etukäteen ei ollut kyllä aavistustakaan näistä tunteista mitä tuo pieni ihminen toi tullessaan!! ♥