Haaveena esikoinen

[Kali]

Mulla taas alkaa kumpuamaan ne ajatukset että en sano nyt meitä mua ja miestä, koska mies varmaan voisi saada lapsia jos olisi jonkun muun kanssa, mutta mua itseäni ei ole tarkoitettu saamaan lapsia. Tuntuu taas siltä että mua ei ole tarkoitettu äidiksi... Kaipa ne nuo ajatukset vahvistuu vaan siitä kun vuosi tuli täyteen yritystä vuoden vaihteessa ja sen vuoden tuloksena ainoastaan 2 keskenmenoa ja 3 kemiallista. 5 epäonnistunutta raskautta siis vain... Ja se että kolmannen keskenmenneen laskettu aika olisi tämän kuun 27 päivä. Vaikka toki se oli kemiallinen tosin juuri ja juuri vain kun juuri ennen kuudetta viikkoa päättyi. Että lasketaan vielä kemialliseksi siis.... Niin siitä kerkesi yli viikon melkein 2 olla ns. innoissaan. Ja se oli vielä kun toivoa tämän raskaus yrityksen suhteen oli. Kun tämä tapahtui toukokuun lopulla...

En tiedä taas kyllä miettinyt pitäisikö heittää hanskat tiskiin, luovuttaa kokonaan ei edes alkaa sillä mentaliteetilla että tulee jos on tullakseen vaan suoraan palata käyttämään ehkäisyä. No jaa tuntuu vaan epätoivoiselta ja yrittämisestäkään ei jaksanut kiinnostua tässä kierrossa ja jo kp12 että pitäisi alkaa yrittämään talletella jos haluaa edes yrittää tässä kierrossa. Pitäisi tehdä se päätös pian että luovutetaanko vai yritetäänkö koska epäilen että huomenna tai viimeistään ylihuomenna huippu clearbluen laitteeseen tulossa.

 

[hiiru]

Voi @Kali mulla ihan sydäntä riipii lukea näitä sinun viestejä kun välittyy tuo tuska jota tunnet. Olette joutuneet kokemaan ihan helllvetin raskaan vuoden joten en ihmettele lainkaan, että fiilikset on tuollaiset.

Halusin vaan sanoa, että minusta enemmänkin tuntuu että luonto todella on yrittänyt kovasti tehdä sinusta äitiä vaikkei se olekaan vielä onnistunut. Ja ajatuksesi siitä, ettei sinua olisi tarkoitettu äidiksi, ei varmasti pidä lainkaan paikkaansa - ne mielen möröt haluaa nyt vaan uskotella sulle niin kaiken kokemanne jälkeen.

Voin vain kuvitella, että motivaatio ja innostus yrittämiseen voi olla totaalisen alhaalla. Tietenkin kannattaa kuunnella omaa jaksamista, onko jatkaminen tässä kohtaa hyvä ratkaisu vai kokeiletteko kenties myöhemmin uudelleen. Mitä tahansa päätätte, toivon että se tuo teille rauhaa ja jaksamista

 

[Kali]

Voi @Kali mulla ihan sydäntä riipii lukea näitä sinun viestejä kun välittyy tuo tuska jota tunnet. Olette joutuneet kokemaan ihan helllvetin raskaan vuoden joten en ihmettele lainkaan, että fiilikset on tuollaiset.

Halusin vaan sanoa, että minusta enemmänkin tuntuu että luonto todella on yrittänyt kovasti tehdä sinusta äitiä vaikkei se olekaan vielä onnistunut. Ja ajatuksesi siitä, ettei sinua olisi tarkoitettu äidiksi, ei varmasti pidä lainkaan paikkaansa - ne mielen möröt haluaa nyt vaan uskotella sulle niin kaiken kokemanne jälkeen.

Voin vain kuvitella, että motivaatio ja innostus yrittämiseen voi olla totaalisen alhaalla. Tietenkin kannattaa kuunnella omaa jaksamista, onko jatkaminen tässä kohtaa hyvä ratkaisu vai kokeiletteko kenties myöhemmin uudelleen. Mitä tahansa päätätte, toivon että se tuo teille rauhaa ja jaksamista

Helpompi vaan ajatella että on tarkoitus että kun 2 keskenmenoa ja 3 kemiallista että ei ole tarkoitettu saamaan ainakaan mun lapsia, että luonto estää sen. Mies ehkä on tarkoitettu saamaan lapsia... Olenkin ajatellutkin että jonkun muun kanssa hän varmaan olisi jo saanut lapsia jos olisi vain jättänyt mut.

Mutta mä olen vähän ehdoton vaan tämän yrittämisen suhteen että se on joko tai. Joko jatketaan siis tai sitten luovutetaan kokonaan. Eikä tässä kyllä iän puolesta ole hirveästi aikaa lopettaa hetkeksikään, ensi kuussa täytän jo 33. Kun jo nytkin niin vaikeaa että ei se helpommaksi mulla kyllä muutu. Mies sitä mieltä että yritetään nyt jos yritetään. Samaa mieltä siis mun kanssa, senkin suhteen että ei se helpommaksi tämä yrittäminen ainakaan muutu kun ikää tulee vaan lisää koko ajan tietty... En tiedä, tekisi mieli kyllä luovuttaa varsinkin juuri nyt. Eikä tämä ennen tässä vaiheessa kiertoa ole ollut normaali tunnetila, yleensä tässä vaiheessa ovulaation tienoilla kp13 ollut edes vähän innoissaan ja/tai toiveikas. Nyt kyllä helvetin synkissä vesissä menty koko kierto....

 

[Heipsy]

@Kali tuttuja tunteita. Mä oon välillä kanssa pohtinut, voisko puoliso olla jo vanhempi jos ei olis mun kanssa, voisko elämä olla hänelle helpompaa ja parempaa jonkun muun kanssa ja että varmaan jos lapsi joskus saadaan, se varmaan on kuuro-sokea koska ei meijän elämä voi mennä vaan helpomman kautta lapsettomuus ei valitettavasti oo meijän eka kriisi parisuhteessa ja nyt kun eletään tätä lapsettomuuutta, en voi uskoa että me ei joskus elettäis keskellä kriisejä. Mutta silti jostain sisällä ääni kuiskaa, että mitä jos? Jos kaikki meneekin hyvin? Jos ollaan pärjätty näin hyvin tähän asti ja yhessä, mitä jos ollaankin loppu elämä yhessä? Me ollaan puolisomme kanssa valittu toisemme kipeissäkin hetkissä, joten en voi olla ajattelematta, etteikö meitä olisi luotu yhteen ja oltais sit näinollen parhaita toisillemme joten jos kali näitä tunteita tulee, että toinen pärjäisi ilman sua paremmin, niin mieti miten paljon ootte jo joutuneet kohtaamaan yhessä ja ootte hienosti selvinneet siitä! Kaikki ei kestäis tollasta yhessä mitä te ootte joutuneet kokemaan. Nyt vaan koitatte pohtia mikä on seuraava konkreettinen steppi, mitä kohden mennä. Esim meillä se on uusien hoitojen alotus, on ollut ensikäynnin odotus, odotus millon voidaan hakeutua selvittelyihin tai sit jotain ihan muuta mikä ei ees liity tähän aiheeseen. Aika menee nopeemmin kun on jotain mitä oottaa ja teille voi tulla vielä yllätyksiä matkaan. Mutta ei kannata kirvestä kaivoon heittää vielä

 

[Kali]

@Kali tuttuja tunteita. Mä oon välillä kanssa pohtinut, voisko puoliso olla jo vanhempi jos ei olis mun kanssa, voisko elämä olla hänelle helpompaa ja parempaa jonkun muun kanssa ja että varmaan jos lapsi joskus saadaan, se varmaan on kuuro-sokea koska ei meijän elämä voi mennä vaan helpomman kautta lapsettomuus ei valitettavasti oo meijän eka kriisi parisuhteessa ja nyt kun eletään tätä lapsettomuuutta, en voi uskoa että me ei joskus elettäis keskellä kriisejä. Mutta silti jostain sisällä ääni kuiskaa, että mitä jos? Jos kaikki meneekin hyvin? Jos ollaan pärjätty näin hyvin tähän asti ja yhessä, mitä jos ollaankin loppu elämä yhessä? Me ollaan puolisomme kanssa valittu toisemme kipeissäkin hetkissä, joten en voi olla ajattelematta, etteikö meitä olisi luotu yhteen ja oltais sit näinollen parhaita toisillemme joten jos kali näitä tunteita tulee, että toinen pärjäisi ilman sua paremmin, niin mieti miten paljon ootte jo joutuneet kohtaamaan yhessä ja ootte hienosti selvinneet siitä! Kaikki ei kestäis tollasta yhessä mitä te ootte joutuneet kokemaan. Nyt vaan koitatte pohtia mikä on seuraava konkreettinen steppi, mitä kohden mennä. Esim meillä se on uusien hoitojen alotus, on ollut ensikäynnin odotus, odotus millon voidaan hakeutua selvittelyihin tai sit jotain ihan muuta mikä ei ees liity tähän aiheeseen. Aika menee nopeemmin kun on jotain mitä oottaa ja teille voi tulla vielä yllätyksiä matkaan. Mutta ei kannata kirvestä kaivoon heittää vielä

Onhan tuo ihan totta, että moni ei tätäkään mitä me koettu yhdessä olisi kestänyt niin että ovat vielä yhdessä kaiken paskan jälkeenkin. Nyt itse lähinnä odotan vain kun seuraavan kerran raskaaksi tulisin niin pääsisi kolmen keskenmenon takia tutkimuksiin edes. En lähinnä edes jännitä meneekö kesken koska se on kyllä nyt lähes 100% varma juttu että menee kesken, vaan sitä jännitän seuraavassa raskaudessa että kunhan kerkeisi se sinne 6+0 viikoille että tosissaan niiden vuoksi päästäisiin lisätutkimuksiin.

Varmaan aika karun kuuloista yrittää edes raskautta siinä uskossa että seuraavakin menee kesken, mutta se on mitä on.

 

[Pohjolanemma]

Kyllä tää ihmisen mieli on ihmeellinen. Koko ajan miettii, että jospa jotain on tapahtunut, vaikka mitään tuntemuksia ei ole ja todennäköisyys raskaaksi tulolle on todella pieni. Nyt kp 25 ja dpo 14 tai 9, jos sitä ovulaatiota siis edes tapahtui. Tein vielä sunnuntaina yhden varhaisen testin, mikä oli tietysti myös negatiivinen ja nyt oon vakaasti päättänyt, että seuraavan testin teen aikaisintaan lauantaina, jos menkat ei ala ennen sitä. Tosi hankalaa,kun ei edes tiedä oman luonnollisen kierron pituutta. Nyt onkin ensisijaisesti tavoitteena saada se selville, joten siksikin tässä niitä menkkoja odottelen. Positiivista on kuitenkin se, että todennäköisesti vaihdevuosien ei pitäisi vielä vähään aikaan alkaa, kun omalla äidillä ja tädillä ne on alkanut vasta lähes kuusikymppisenä (58v. ja 59v.).

Muoks. Toki siis vaihdevuodet alkaneet aiemmin, mutta menkat loppuneet.

 

[Kali]

Olen kyllä aivan lopen kyllästynyt kun ihmiset (perhe siis) puhuu mulle mun siskon raskaudesta, kyselee milloin se hänen laskettu aikansa on, kumpi sieltä on tulossa aivan innoissaan. Ja lisäyksenä mun siskohan ei esim meidän isälle tai isoäidille vastaa jotka tätä tekevät että puhuvat innoissaan kun sisko saa esikoisen parin kolmen kuukauden päästä. En siis edes tiedä tarkalleen itse milloin ja kumpi sieltä on tulossa edes. Niin todella mahtavaa kuunnella tollaista intoilua, toki yritän ymmärtää että kun sisko ei heille syystä tai toisesta vastaa että siksi varmaan kyselevät multa kaikkea. Mutta toisaalta haluaisin vähän ymmärrystä että en todellakaan halua kuulla mitään hänestä, hänen raskaudestaan tai tulevasta lapsestaan. Olen kyllä sanonut moneen otteeseen että en halua kuulla hänestä tai mistään häneen liittyvästä mitään, mutta unohtavat sen koko ajan.

Muutenkin kaipaisin jotain ymmärrystä heiltä, että kun meillä mulla ja miehellä tämä esikoisen saanti vaikeaa jos edes koskaan tullaan saamaan että en todellakaan halua tuollaista intoilua kuulla varsinkaan ihmisestä joka on ollut kaikkea muuta kuin kannustava, päin vastoin syyttänyt mua mun keskenmenoista. Eikä mitään sympatiaa häneltä (siskolta) ole missään vaiheessa tullut meitä tai mua kohtaan. Niin en todellakaan osaa olla millään tasolla onnellinen että he saavat esikoisen. Ehkä asia olisi eri jos olisi hän ollut mut tukena minkään keskenmenon kanssa, mutta ei... Ehkä olen paha ihminen tämän takia, mutta en vaan kykene kuulemaan tuosta asiasta tai hänestä lainkaan. Muutenkin vaikeaa nyt kun ovulaatiota ei kuulu ja ei voida edes tietää onko mitään mahdollisuuksia tästä kierrosta onnistua. Toki enhän mä muuta kuin seuraavaa keskenmenoa juuri nyt odota kun tulen raskaaksi vielä ehkä....

 

[Zebra]

Olen kyllä aivan lopen kyllästynyt kun ihmiset (perhe siis) puhuu mulle mun siskon raskaudesta, kyselee milloin se hänen laskettu aikansa on, kumpi sieltä on tulossa aivan innoissaan. Ja lisäyksenä mun siskohan ei esim meidän isälle tai isoäidille vastaa jotka tätä tekevät että puhuvat innoissaan kun sisko saa esikoisen parin kolmen kuukauden päästä. En siis edes tiedä tarkalleen itse milloin ja kumpi sieltä on tulossa edes. Niin todella mahtavaa kuunnella tollaista intoilua, toki yritän ymmärtää että kun sisko ei heille syystä tai toisesta vastaa että siksi varmaan kyselevät multa kaikkea. Mutta toisaalta haluaisin vähän ymmärrystä että en todellakaan halua kuulla mitään hänestä, hänen raskaudestaan tai tulevasta lapsestaan. Olen kyllä sanonut moneen otteeseen että en halua kuulla hänestä tai mistään häneen liittyvästä mitään, mutta unohtavat sen koko ajan.

Muutenkin kaipaisin jotain ymmärrystä heiltä, että kun meillä mulla ja miehellä tämä esikoisen saanti vaikeaa jos edes koskaan tullaan saamaan että en todellakaan halua tuollaista intoilua kuulla varsinkaan ihmisestä joka on ollut kaikkea muuta kuin kannustava, päin vastoin syyttänyt mua mun keskenmenoista. Eikä mitään sympatiaa häneltä (siskolta) ole missään vaiheessa tullut meitä tai mua kohtaan. Niin en todellakaan osaa olla millään tasolla onnellinen että he saavat esikoisen. Ehkä asia olisi eri jos olisi hän ollut mut tukena minkään keskenmenon kanssa, mutta ei... Ehkä olen paha ihminen tämän takia, mutta en vaan kykene kuulemaan tuosta asiasta tai hänestä lainkaan. Muutenkin vaikeaa nyt kun ovulaatiota ei kuulu ja ei voida edes tietää onko mitään mahdollisuuksia tästä kierrosta onnistua. Toki enhän mä muuta kuin seuraavaa keskenmenoa juuri nyt odota kun tulen raskaaksi vielä ehkä....

Ompa rasittavaa. Mutta siis ymmärsinkö nyt oikein, että siskosi ei ole tekemisissä isänsä ja isoäitinsä kanssa ollenkaan vai eikö hän vain kerro näille näitä asioita mitä kyselevät? Ikävää, että sun läheiset ei kunnioita sun toivetta olla puhumasta asiasta.

 

[Sinertävää]

@Kali
Joo, täällä kirjoittelee toinen katkera akka!

Seuraavalla kerralla sanot sun siskolle että sun keskenmenot olivat sen vika. Itse olen vähän sitä mieltä ettei kukaan ole velkaa rasittaville sukulaisille ja heistä voi ottaa hajurakoa, jos jatkuvasti rajoja rikotaan.

 

[Kali]

Siis sisko on väleissä heidän kanssaan, mutta ongelmana ilmeisesti mitä he ovat mulle sanoneet että vastailee ehkä hyvä jos kerran kuussa. Ja juu olen katkaissut tavallaan välit jo siskooni, en häneen mitään yhteyksiä yritä edes pitää koska aina syyttelyä kuinka mä teen väärin. Viimeisimpänä oli kun en hänen tukenaan ollut alkuraskaudessa, emme siis koko syksynä marraskuuhun mennessä olleet missään yhteyksissä. Ja tämä oli marraskuun lopulla kun olin itse raskaana, josta sitten hän suuttui että senkö takia nyt otan yhteyttä kun olen raskaana. Kaiken jotenkin vääristää että mä tein esim senkin väärin. Olisin toki ollut hänen tukenaan jos hän olisi ollut mun tukena mun keskenmenojen jälkeen. Ja kehtasi vielä isälle mm suuttua kuinka rasittavaa hänelle on kuulla negatiivisia asioita kun isäni kertoi siskolleni mun viimeisimmästä keskenmenosta, asiasta siis joka ei siskooni liittynyt mitenkään.

Niin en todellakaan nykyään millainen hän on halua olla missään tekemisissä siskoni kanssa. Ei hän aina ihan näin pahasti itsekeskeinen ym ollut, surullista onkin kun vielä pari vuotta sitten olimme läheisempiä..

 

[Pohjolanemma]

Täällä sitä taas vaan omanapaillaan...
Selvisin tästäkin aamusta testaamatta! Vitsi, miten on kuumottanu testata koko viikon. Olin "vakaasti päättänyt, että testaan vasta aikaisintaan lauantaina", mutta nyt annoin itselleni luvan, että saan testata jo huomenna. KP on nyt 27, tosin edelliset menkat oli vasta ekat minipillereiden lopettamisen jälkeen. Mitään tuntemuksia ei oo menkoista, eikä mistään muustakaan. Ovulaatio oli mahdollisesti 6.1. tai 11.1. Olen alkanut pitää tuota jälkimmäistä todennäköisempänä, joten siinä tapauksessa nyt ois dpo11. Tuon mahdollisen ovulaation jälkeen viikon verran vihloi alavatsaa vasemmalta puolelta, mutta liekö ollut vaan vilkkaan mielikuvituksen tuotetta.

 

[Syssymyssy]

Tää on vähän erikoinen kysymys, mutta erityisesti just muille esikoisesta haaveileville; miksi haluatte lapsen?

Pohjustan vähän: mä oon ollut tän ajatuksen äärellä nyt taas muutaman päivän, ja en osaa vastata tähän itsekään. Mulla ei ole lähipiirissä lapsia, oon ollut lapsenvahtina kerran yli 10 vuotta sitten, oon pitänyt yhtä vauvaa sylissä kerran 10 vuoden aikana. Mulle lapset on siis todella vieras asia, enkä erityisemmin edes pidä lapsista. Kaikesta tästä huolimatta mulla on joku alkukantainen tarve saada oma lapsi. Ehkä se on vain joku biologian muhun koodaama juttu?

Tunteeko kukaan samoin, tai pääsikö edes kukaan kiinni tähän, mitä kelailen?

 

[Kali]

Tää on vähän erikoinen kysymys, mutta erityisesti just muille esikoisesta haaveileville; miksi haluatte lapsen?

Pohjustan vähän: mä oon ollut tän ajatuksen äärellä nyt taas muutaman päivän, ja en osaa vastata tähän itsekään. Mulla ei ole lähipiirissä lapsia, oon ollut lapsenvahtina kerran yli 10 vuotta sitten, oon pitänyt yhtä vauvaa sylissä kerran 10 vuoden aikana. Mulle lapset on siis todella vieras asia, enkä erityisemmin edes pidä lapsista. Kaikesta tästä huolimatta mulla on joku alkukantainen tarve saada oma lapsi. Ehkä se on vain joku biologian muhun koodaama juttu?

Tunteeko kukaan samoin, tai pääsikö edes kukaan kiinni tähän, mitä kelailen?

Mullakaan ei kellään lähipiirissä ole lapsia paitsi no kohta siskolla mutta en häntä enään laske mun lähipiiriin. Okei miehen siskolla on lapsia mutta en häntäkään miehen siskoa lähipiiriin laske koska mies ja hän eivät ole oikeastaan tekemisissä.. Mutta en ole itse koskaan pitänyt edes vauvaa sylissä tai mitään. Miehen siskolla kun lapsia niin yksi niistä kohta vuoden ikäinen vauva mutta en ole koskaan häntäkään tätä vauvaa siis pitänyt sylissä. Nähnyt olen kyllä sen vauvan. Mutta en osaa sanoa joku alitajuinen juttu varmaan että haluan lapsia tai edes yhden lapsen. En esim sanotaan vielä 4 vuotta sitten olisi voinut kuvitellakkaan että haluan lapsia/lapsen... Jokin siinä vajaa 4 vuotta sitten muuttui. Toki suhteet oli umpisurkeita että se oli vain ajatuksen tasolla se lapsihaave kunnes nykyisen kumppanini tapasin toukokuussa tulee 2 vuotta täyteen kun hänet tapasin.

Niin jos totta puhutaan en tiedä tarkalleen ollenkaan mistä tämä lapsihaave kumpuaa...

 

[Pikkuviikuna]

@Syssymyssy Hyvä kysymys! Ymmärrän fiilikset ja musta tuntuu että yrityksen pidentyessä on alkanut vähän sumentua että mikäs se oli se projekti mihin tässä lähdettiin välillä oon miettinyt sitä, että eipä sitä tiedä millaista vanhemmuus on tai millainen lapsi sieltä tulee, kaikki muotoutuu ajan myötä. Siinä mielessä ehkä hyväkin jos ei ole kovin tarkkoja odotuksia. En osaa sanoa tarkkaan että miksi haluan lapsen, mutta sen tiiän että katuisin jos en olisi sille antanut mahdollisuutta. Kyllä se varmaan on sellainen uusi iso elämän osa-alue jolle haluaa antaa mahdollisuuden että mitä se voi tarjota

 

[Maana Mannila]

@Kali voi miten ihan sydämestä riipaisee lukea tarinaasi. En oikein tiedä, mitä sanoa, niin en sano muuta kuin että tunnen empatiaan sua kohtaan ja että kaikenlaiset tunteet ja ajatukset on sallittuja ja luonnollisia sun ja teidän kokemusten jälkeen. Aikamoisen mankelin läpi oot menny ja vielä siskon raskaus + tökeröt sukulaiset siihen päälle, niin ei ihme, jos alkaa vähän ruuvi kiristää. Hyvä, että osaat itse pitää rajasi ja et anna siskon kävellä sun yli. Toivottavasti muut sukulaiset myös osaltaan ymmärtää alkaa kunnioittaa sun rajoja ja kohdella sua humaanisti ja lempeästi.

@Syssymyssy kiinnostavaa pohdintaa ja hyviä ajatuksia. Mun tarina menee lyhykäisyydessään niin, että 37-vuotiaana havahduin, kun mun viimeinen isovanhempi kuoli yllättäen. Mä en ollut koskaan ajatellut edes, että haluanko lapsia, mutta isovanhemman kuolema herätti elämän rajallisuuteen ja toisaalta sen jatkuvuuteen. Aloin miettiä, että jos mä en ”tee” lasta, mun sukulinja sammuu, kun mä kuolen. Mun mielestä se tuntui tosi surulliselta ja lopulliselta, vaikkei sillä olisikaan mitään väliä mulle sen jälkeen, kun olisin kuollut.

Sit pohdiskelin omaa suhdetta omiin isovanhempiini, ja musta tuntuis tosi surulliselta, jos mun vanhemmilla ei olisi mahdollisuutta olla isovanhempia ja jos mä en ”tee” lasta, en saa itse kokea sitä, millaista on, kun on itse samaan aikaan lapsi ja vanhempi. Tulin siihen tulokseen, että jos mahdollista, haluaisin kokea äitiyden ja sen, miltä tuntuisi, että tässä maailmassa olis yksi ihminen, joka on mun tekemä. Halusin olla helmi sukupolvien nauhassa ja siirtää eteenpäin sukuni hyviä perinteitä ja tapoja.

Oman vanhemmuuden kautta toivon saavani korjaavan kokemuksen siihen nähden, miten menin omassa lapsuudessani ja nuoruudessani rikki. Haluaisin katkaista ne perinteet ja ylisukupolviset traumat, joita mun vanhemmat mulle aiheutti. Jos lapsen saan, tulen varmasti aiheuttamaan hänelle traumoja, mutta ne vois olla sitten jotain eri traumoja kuin ne, mitä itse sain.

Ja vielä kun ymmärsin, ettei täydellistä hetkeä tule vaan aina asiat vois olla paremmin, katsoin kalenteria ja laskin, että yrittäminen pitää aloittaa heti. Tällä hetkellä 6 yrityskiertoa ja 0 raskautta, joten hedelmöityksen ihmettä edelleen odotellaan.

Pitkä viesti, toivottavasti jaksoit lukea loppuun. Mutta tällaisia keloja täällä, ja tosiaan 38 nyt olen.

 

[Viheriöi]

Tää on vähän erikoinen kysymys, mutta erityisesti just muille esikoisesta haaveileville; miksi haluatte lapsen?

Pohjustan vähän: mä oon ollut tän ajatuksen äärellä nyt taas muutaman päivän, ja en osaa vastata tähän itsekään. Mulla ei ole lähipiirissä lapsia, oon ollut lapsenvahtina kerran yli 10 vuotta sitten, oon pitänyt yhtä vauvaa sylissä kerran 10 vuoden aikana. Mulle lapset on siis todella vieras asia, enkä erityisemmin edes pidä lapsista. Kaikesta tästä huolimatta mulla on joku alkukantainen tarve saada oma lapsi. Ehkä se on vain joku biologian muhun koodaama juttu?

Tunteeko kukaan samoin, tai pääsikö edes kukaan kiinni tähän, mitä kelailen?

Hyvä kysymys! Pohdittiin tuota itsekin noin puoli vuotta ennen kuin alettiin yrittää.

Oltiin kylläkin molemmat jo aiemmin ajateltu, että haluttaisi joskus lapsia ja minä varsinkin pidän lapsista. Mutta olipa vaan silti pelottavaa tehdä se lopullinen päätös, että nyt olisi se ”joskus”. Paljon mietittiin, mistä sitä voi edes varmaksi tietää, haluaako lapsia. Eihän mitään muuta näin isoa päätöstä elämässä joudu tekemään näin vähäisillä tiedoilla siitä, mihin oikeastaan sitoutuu.

Lopulta ajatus alkoi kirkastua sitä kautta, että tuntuisi palkitsevalta seurata pienen ihmisen kasvua ja kehitystä. Tutustua siihen pieneen ihmiseen ja kokea rakkautta ja merkityksellisyyttä. Ja olisihan se hauska nähdä, millainen siitä pienestä tulee, kun isketään meidän geenit yhteen. Ajattelin myös eteenpäin, että vaikka meidän elämä on ihan mukavaa näin kahdestaankin, haluaisinko elää samanlaista elämää vielä 10, 20 tai 30 vuoden päästä. Eli vähän samoja tuntemuksia kuin Pikkuviikunalla, että tämä on sellainen uusi elömänalue, jonka haluaisi kokea.

Paljon kaikenlaista muutakin ehdittiin miettiä puoleen ja toiseen, mutta tuossa ehkä ne tärkeimmät, jotka käänsi vaa’an yrittämisen puolelle.

 

[Elliania]

@Syssymyssy Ihana kysymys, jota on tullut monta vuotta pyöriteltyä

Vauvasta vaariin on ollut lähipiirissä kaiken ikäisiä ihmisiä, ja joka ikä tuntuu ihanalta omalla tavallaan. Eli kokemusta löytyy. En ehkä kaipaa niinkään sitä, että saan vauvan syliin (vaikka kyllä sitäkin), mutta enemmän kaikkia niitä hetkiä, joita oman lapsen kanssa voisi perheenä kokea.

Kuulostaa ehkä hassulta, mutta odotan sitä, että saan lukea pienokaiselle iltasatuja. Kirjojakin on jo odottamassa, vaikken muutoin mitään lapselle valmiiksi haluakaan hankkia, jos ei tosiaan koskaan onnistumaan. Esimerkiksi Michael Enden Momon haluan päästä lukemaan lapselleni, jos joskus vain saan. Välillä kansallispuistojen katveesta reissupakusta herätessä mietin, että millaistahan olisi käydä korkealla majakassa katsomassa maisemia oman pikkuisen kanssa. Iloitsisiko hänkin näiden peurojen näkemisestä näillä kiikareilla?

Olisi kiva päästä opettamaan lapselle, miten lähestyä kunnioittavasti luonnoneläimiä niitä häiritsemättä, niinkuin minulle on opetettu. Kaipaan opettaa omalle lapselle miten tehdään nuotio. Kaipaan sitä hetkeä, kun aikuinen lapsi tulee käymään meillä kotona opintojensa lomassa. Toivon, että oltaisiin aivan tavallinen riittävän hyvä perhe, sellaiset vanhemmat, joille tekee mieli soittaa vielä nelikymppisenäkin aina silloin tällöin. Kaipaan sitä, että oma lapsi soittaisi meille, kun kaipaa vanhempiaan. Haluaisin olla se, joka sanoo säännöllisesti ”olet rakas, kaikki tulee olemaan hyvin, ei mitään hätää”.

Tänään lapsenkaipuu iski, kun kävelin lammen äärellä ja kuulin lehtopöllön huhuilevan lähimetsässä. Mietin, että miten ihanaa jos saisin kuulla sen oman lapseni kanssa. Eilen autoin vastaantulevaa lasta kantamaan pyörän portaikon yli, kun hänelle se oli yksin niin painava. Purskahdin yksin ollessani itkuun ja mietin, että miten voi olla vain niin suuri määrä rakkautta annettavana, mutta ei kanavaa sille. Tuntuu, että sydämeni vuotaa yli tätä rakkautta. Ja välillä itken sitä kaipuuta ulos kuin mikäkin rääpäle, kun katson vain itseäni peilistä. Mietin, että miten voi olla, ettei kehoni pysty tähän.

Olen elämäni aikana ollut turvallinen aikuinen monelle lapselle. Minulle on avautunut elämäni aikana niin moni pieni sydän, ettei sitä voi laittaa sanoiksi ja selittää. Joskus on tuntunut sydäntä murskaavalta nähdä jos jotakuta ihmisentainta ei ole sellaisenaan, kaikkineen, arvostettu. Kaipaan lasta jakamaan tämän maailman, meidän täällä olon, meidän kanssa. Kaipaan, että yksi lisää ihminen tällä maapallolla näkee sen kaiken kauniin, jota me vaalitaan kaiken tämän maailmanmyllerryksen keskellä. Kaipaan sitä, että saan viettää aikaa oman laumani kanssa, ja ehkä se on vaan niin sisäänkirjoitettu jonnekin syvälle, että sitä koodia ei saa millään pois purettua.

 

[Elliania]

@Maana Mannila Kaunista, syvällistä pohdintaa. Halusin vain kirjoittaa, että se, että olet selkeästi pysähtynyt tämän aiheen äärelle on jo paljon ja viestii sellaisesta sisäisestä traumakokemusten käsittelyn myötä tapahtuneesta kasvusta, että uskon sinun tunnistavan trauman synnyn uhan jo ennen aikojaan On täysin mahdollista, että tulet olemaan hyvä, turvallinen vanhempi pienellesi.

 

[Syyskukka]

Mä olen jostain syystä aina ajatellut, että musta tulisi joskus äiti. Varsinainen vauvakuume heräsi kuitenkin hetkellä, jolloin todistin omin silmin erään äidin kokemaa äidinrakkautta. Se oli niin hehkuvaa, suurta ja ihmeellistä... Sillä hetkellä tiesin, että haluan itsekin kokea sellaista rakkautta.

Toki päätökseen yrittää saada esikoinen liittyy monia asioita, joita täälläkin on mainittu: Kokisin jääväni jostain tärkeästä ja erityisestä paitsi, jos jäisin lapsettomaksi. Lapset avaavat uuden elämänalueen, ja lapsen kehityksen seuraaminen ja lapselle uusien asioiden opettaminen ja näyttäminen olisi palkitsevaa. Pitkällä aikavälillä ajatus aikuisista lapsista tuntuu tosi mukavalta.

Haluan myös kokea vanhemmuuden puolisoni kanssa - se olisi meille yhteinen erityinen kokemus. Olen varma, että meistä tulisi hauska perhe! Ja minäkin olen utelias sen suhteen, millainen meidän geenien yhdistelmä olisi. Tunnistan myös tuon ajatuksen sukupolvien ketjusta, joka alkaa ajan hämärästä ja jatkuu meidän kautta.

Kuitenkin ajattelen, että halu saada lapsi on jotain tunnepohjaista ja ei-rationaalista. Vaikka järkisyitä on, ne ehkä pikemminkin vain vahvistavat tunnepohjaista päätöstä tai ns. oikeuttavat sen. Koen halun saada lapsi hyvin voimakkaana. Silloin, kun puoliso ei vielä ollut valmis, tunsin sen välillä epätoivoisena ja jotenkin todella fyysisenä ja kipeänä sisälläni. Varmaan se on sitten biologian sanelemaa?

 

[Maana Mannila]

Mä olen jostain syystä aina ajatellut, että musta tulisi joskus äiti. Varsinainen vauvakuume heräsi kuitenkin hetkellä, jolloin todistin omin silmin erään äidin kokemaa äidinrakkautta. Se oli niin hehkuvaa, suurta ja ihmeellistä... Sillä hetkellä tiesin, että haluan itsekin kokea sellaista rakkautta.

Toki päätökseen yrittää saada esikoinen liittyy monia asioita, joita täälläkin on mainittu: Kokisin jääväni jostain tärkeästä ja erityisestä paitsi, jos jäisin lapsettomaksi. Lapset avaavat uuden elämänalueen, ja lapsen kehityksen seuraaminen ja lapselle uusien asioiden opettaminen ja näyttäminen olisi palkitsevaa. Pitkällä aikavälillä ajatus aikuisista lapsista tuntuu tosi mukavalta.

Haluan myös kokea vanhemmuuden puolisoni kanssa - se olisi meille yhteinen erityinen kokemus. Olen varma, että meistä tulisi hauska perhe! Ja minäkin olen utelias sen suhteen, millainen meidän geenien yhdistelmä olisi. Tunnistan myös tuon ajatuksen sukupolvien ketjusta, joka alkaa ajan hämärästä ja jatkuu meidän kautta.

Kuitenkin ajattelen, että halu saada lapsi on jotain tunnepohjaista ja ei-rationaalista. Vaikka järkisyitä on, ne ehkä pikemminkin vain vahvistavat tunnepohjaista päätöstä tai ns. oikeuttavat sen. Koen halun saada lapsi hyvin voimakkaana. Silloin, kun puoliso ei vielä ollut valmis, tunsin sen välillä epätoivoisena ja jotenkin todella fyysisenä ja kipeänä sisälläni. Varmaan se on sitten biologian sanelemaa?

Kauniisti kirjoitat lapsitoiveesta ja siitä, miksi haluaisit myös oman lapsen. Tuosta äidinrakkaudesta juttelin ystäväni kanssa jo melkein 10 vuotta sitten, hänellä oli silloin pieni vauva (nyt jo koululainen). Puhuin hänelle siitä, miten vanhempien velvollisuus on rakastaa lapsiaan, olivatpa nämä millaisia tahana, koska lapset on syntyneet maailmaan tahtomattaan, vanhempiensa tahdosta. Vaikka kyse olisi ns. vahinkoraskaudesta, on lapsen syntymä joka tapauksessa seurausta vanhempien teoista ja toisaalta tekemättä jättämisestä (disclamer: jätetään nyt rikoksen ja väkivallan seurauksena syntyneet lapset tämän velvollisuuden ulkopuolelle). Lapset sen sijaan eivät ole vanhemmilleen mitään velkaa samasta syystä: he ovat syyttömiä ja viattomia siihen, että ovat syntyneet.

Ystäväni sanoi mulle näin: "Maana, toi on totta ja mä rakastan omaa vauvaani niin paljon, että mun sydän särkyy. Mutta mä kerron sulle, että kukaan tässä maailmassa ei rakasta sua niin paljon kuin se sun vauva rakastaa sua." Mun mielestä se oli tosi kauniisti sanottu, ja nykyään toivon, että saan vielä tuon rakkauden itsekin kokea. <3 Ja mitä rakkauteen ylipäänsä tulee, niin rakkauttahan ei ole olemassa vain yhtä laatua eli en arvota tässä nyt vanhempien tapoja rakastaa lapsiaan.

Kiitos kauniista sanoista, @Elliania, ne valaa muhun uskoa ja luottamusta tulevaan. <3 Mitä oon ihmisten kans yleensäkin keskustellut ja mitä oon esim. lehdistä haastatteluita ja artikkeleita lukenut, niin musta tuntuu, että "meidän sukupolvi" (oon siis 1980-luvulla syntyny) on ensimmäisiä, jotka tunnistaa ja tiedostaa ylisukupolvisia traumoja ja haluaa katkaista niitä jos mahdollista. Luulen, että se liittyy ihan siihen, miten elintaso ja elämänlaatu on Suomessa parantunut ja sitä myötä aika ja energia enää mun lapsuudessa kulunut kokonaan selviytymiseen jokapäiväisestä elämästä, eikä mun ole tarvinnut elää esim. sodan traumatisoimien vanhempien tai isovanhempien kanssa. Näin on ollut mahdollista saada etäisyyttä oman suvun jatkumoon ja tarkastella sitä kriittisesti sekä peilata omaa paikkaansa siinä edeltäviin ja mahdollisesti tuleviin sukupolviin. Mä toivon, että voin tulevaisuudessa tarjota omalle lapselle asioita, mitä mun vanhemmat ei saanu omilta vanhemmiltaan enkä mä omiltani. Jos joskus niin pitkälle päästään, että olen raskaana, aion neuvolassa ottaa puheeksi oman historiani ja sen, mitä tukea ja apua vanhemmuuteen siihen nähden on tarjolla. <3

Myös sun tarina ja pohdinta oli kaunista ja sydäntä lämmittävää luettavaa. Uskon, että tavoitan tunnelmasi varsin hyvin. Tuo, miten lapsen kaipuu iskee yhtäkkiä hetkissä kesken arkisen elämän ja sitä toivoo, että voisi jakaa tämän kaiken oman lapsen kanssa. <3 Olet ollut turvallinen aikuinen elämäsi aikana monelle lapselle, ja mä voin täältä turvattoman lapsuuden kokeneena kertoa, että olisin kaltaistasi turvallista aikuista itsekin kaivannut. En ehkä lapsena osannut sitä toivoa, mutta nuorena aikuisena ja nyt varhaiskeski-ikäisenä, kun katson elämääni taakse päin, olen ymmärtänyt, miten tärkeää olisi, että jokaisella lapsella olisi edes yksi turvallinen aikuinen elämässään. <3 Oot antanut monelle lapselle uskoa itseensä ja nähdyksi tulemisen kokemuksen, se on tosi arvokasta. Toivon, että sinäkin saat vielä kokea vanhemmuuden ja olla turvallinen aikuinen myös omalle lapsellesi. Ja että sun lapselle on sun lisäksi muita turvallisia aikuisia, joille hän on tärkeä.

@Viheriöi kuulostaa tutulta nuo sinunkin kelat siitä, miten "sitten joskus" -aikamääreen muuttuminen "nyt" tuntuu pelottavalta ja lopulliselta. Jossain kohtaa ei voi enää peruuttaa vaan sitten mennään takapuoli edellä puuhun eikä tulla alas, vaikka miten hirvittäisi. Omankin puolison kanssa puhuttu sitä (tai lähinnä mä), että millaista meidän elämä on vaikka 20 vuoden tai 30 vuoden kuluttua tai sit, kun ollaan oikeasti vanhoja. Mä haluaisin, että silloin olisi joku, joka jatkaa siitä, mihin mä jään. Tuntuu niin lopulliselta, jos sit kun mä kuolen, ei ole enää ketään. Miehen molemmilla sisaruksilla on lapsia, ja oon heidän perheitä seurannut ja heidän dynamiikkaa miehen vanhempien kanssa nyt, kun ovat itsekin vanhempia. Haluan kokea jotain samanlaista ja päästä siihen outoon vanhempien salaseuraan. Lisäksi kaipaan elämääni jotain muutakin kuin sitä, mitä näen edessäni seuraavat vuosikymmenet, jos jään lapsettomaksi. Voihan se olla, että silti jään, mutta en halua sulkea sitä ovea ilman, että edes yritän.

En tiedä muista, mutta sit mulla on vielä sekin, että oon nyt 38-vuotiaana ollut jo yli 20 vuotta tauotta työelämässä. Alanvaihtajana olen uuden uran alussa, mutta haluan elämääni muutakin sisältöä kuin työn. Tällä hetkellä työ ei kovasti kiinnosta tai motivoi ja en halua tehdä työtä vain työn takia. Elättääkseni perhettäni sen sijaan voisin hyvinkin löytää uusia motivaation lähteitä. Että pikkutauko työelämästä tekisi kyllä sekin poikaa. Kirsikka Simberg sanoi joskus jossain podcastissa, että sen jälkeen, kun sai lapsia, hän tietää, että hänel on joka päivä klo 17 alkaen kalenteri kiinni työasioilta ja aikaa perheelle. Ite paahdan helposti ihan liian pitkää päivää, kun ei oikein ole mitään syytä lopettaakaan – tai ei malta, koska on just joku kiinnostava homma meneillään.

Ja viel @Syssymyssy, uskon vahvasti, että kyseessä on myös tuo biologian meihin koodaama juttu, joka sytyttää halun jatkaa sukua. Vaikka ihminen ei olekaan täysin viettiensä orja ja voi tehdä myös rationaalisia päätöksiä, ei me lopulta niin kauehan pitkälle ole lähimmistä sukulaisistamme, simpansseista, kehitytty. Ainakin kohdullisilla asia tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, koska aika loppuu niin kovin nuorena. Huolimatta siitä, mitä itse aiemmin kirjoitin, en ole yhtään varma siitä, haluanko lasta. Pelottaa myös se, miten jaksan lapsiperhearkea ja elämää niin, että olen vastuussa muistakin kuin itsestäni. Mitä, jos lapsen saaminen alkaa kaduttaa? No sitten sen kanssa on vain elettävä. Jotenkin ehkä se, mitä itsekin kirjoitit, että vähillä tiedoilla joutuu tekemään riskiratkaisun tietämättä yhtään, mitä saa – valitsi kummin tahansa. Mulla ainakin tällä hetkellä tuntuu, että mua kaduttaisi enemmän, jos en edes yrittäisi kuin se, että onnistun saamaan lapsen ja vihaan elämääni sen jälkeen.

Kun kemikaalikuorma on kasvanut ja hedelmällisyys heikentynyt, tulee raja vastaan myös kiveksillisillä entistä aikaisemmin. Munasolujen ja siittiöiden tuotanto on heikentynyt, ja ollaan hedelmällisyydessä vain murto-osa siitä, mitä meidän isovanhemmat oli (tästä on maininta Emma Taulon podcastissa Yksin tehty lapsi).