Mä olen jostain syystä aina ajatellut, että musta tulisi joskus äiti. Varsinainen vauvakuume heräsi kuitenkin hetkellä, jolloin todistin omin silmin erään äidin kokemaa äidinrakkautta. Se oli niin hehkuvaa, suurta ja ihmeellistä... Sillä hetkellä tiesin, että haluan itsekin kokea sellaista rakkautta.
Toki päätökseen yrittää saada esikoinen liittyy monia asioita, joita täälläkin on mainittu: Kokisin jääväni jostain tärkeästä ja erityisestä paitsi, jos jäisin lapsettomaksi. Lapset avaavat uuden elämänalueen, ja lapsen kehityksen seuraaminen ja lapselle uusien asioiden opettaminen ja näyttäminen olisi palkitsevaa. Pitkällä aikavälillä ajatus aikuisista lapsista tuntuu tosi mukavalta.
Haluan myös kokea vanhemmuuden puolisoni kanssa - se olisi meille yhteinen erityinen kokemus. Olen varma, että meistä tulisi hauska perhe! Ja minäkin olen utelias sen suhteen, millainen meidän geenien yhdistelmä olisi. Tunnistan myös tuon ajatuksen sukupolvien ketjusta, joka alkaa ajan hämärästä ja jatkuu meidän kautta.
Kuitenkin ajattelen, että halu saada lapsi on jotain tunnepohjaista ja ei-rationaalista. Vaikka järkisyitä on, ne ehkä pikemminkin vain vahvistavat tunnepohjaista päätöstä tai ns. oikeuttavat sen. Koen halun saada lapsi hyvin voimakkaana. Silloin, kun puoliso ei vielä ollut valmis, tunsin sen välillä epätoivoisena ja jotenkin todella fyysisenä ja kipeänä sisälläni. Varmaan se on sitten biologian sanelemaa?
Kauniisti kirjoitat lapsitoiveesta ja siitä, miksi haluaisit myös oman lapsen. Tuosta äidinrakkaudesta juttelin ystäväni kanssa jo melkein 10 vuotta sitten, hänellä oli silloin pieni vauva (nyt jo koululainen). Puhuin hänelle siitä, miten vanhempien velvollisuus on rakastaa lapsiaan, olivatpa nämä millaisia tahana, koska lapset on syntyneet maailmaan tahtomattaan, vanhempiensa tahdosta. Vaikka kyse olisi ns. vahinkoraskaudesta, on lapsen syntymä joka tapauksessa seurausta vanhempien teoista ja toisaalta tekemättä jättämisestä (disclamer: jätetään nyt rikoksen ja väkivallan seurauksena syntyneet lapset tämän velvollisuuden ulkopuolelle). Lapset sen sijaan eivät ole vanhemmilleen mitään velkaa samasta syystä: he ovat syyttömiä ja viattomia siihen, että ovat syntyneet.
Ystäväni sanoi mulle näin: "Maana, toi on totta ja mä rakastan omaa vauvaani niin paljon, että mun sydän särkyy. Mutta mä kerron sulle, että kukaan tässä maailmassa ei rakasta sua niin paljon kuin se sun vauva rakastaa sua." Mun mielestä se oli tosi kauniisti sanottu, ja nykyään toivon, että saan vielä tuon rakkauden itsekin kokea. <3 Ja mitä rakkauteen ylipäänsä tulee, niin rakkauttahan ei ole olemassa vain yhtä laatua eli en arvota tässä nyt vanhempien tapoja rakastaa lapsiaan.
Kiitos kauniista sanoista,
@Elliania, ne valaa muhun uskoa ja luottamusta tulevaan. <3 Mitä oon ihmisten kans yleensäkin keskustellut ja mitä oon esim. lehdistä haastatteluita ja artikkeleita lukenut, niin musta tuntuu, että "meidän sukupolvi" (oon siis 1980-luvulla syntyny) on ensimmäisiä, jotka tunnistaa ja tiedostaa ylisukupolvisia traumoja ja haluaa katkaista niitä jos mahdollista. Luulen, että se liittyy ihan siihen, miten elintaso ja elämänlaatu on Suomessa parantunut ja sitä myötä aika ja energia enää mun lapsuudessa kulunut kokonaan selviytymiseen jokapäiväisestä elämästä, eikä mun ole tarvinnut elää esim. sodan traumatisoimien vanhempien tai isovanhempien kanssa. Näin on ollut mahdollista saada etäisyyttä oman suvun jatkumoon ja tarkastella sitä kriittisesti sekä peilata omaa paikkaansa siinä edeltäviin ja mahdollisesti tuleviin sukupolviin. Mä toivon, että voin tulevaisuudessa tarjota omalle lapselle asioita, mitä mun vanhemmat ei saanu omilta vanhemmiltaan enkä mä omiltani. Jos joskus niin pitkälle päästään, että olen raskaana, aion neuvolassa ottaa puheeksi oman historiani ja sen, mitä tukea ja apua vanhemmuuteen siihen nähden on tarjolla. <3
Myös sun tarina ja pohdinta oli kaunista ja sydäntä lämmittävää luettavaa. Uskon, että tavoitan tunnelmasi varsin hyvin. Tuo, miten lapsen kaipuu iskee yhtäkkiä hetkissä kesken arkisen elämän ja sitä toivoo, että voisi jakaa tämän kaiken oman lapsen kanssa. <3 Olet ollut turvallinen aikuinen elämäsi aikana monelle lapselle, ja mä voin täältä turvattoman lapsuuden kokeneena kertoa, että olisin kaltaistasi turvallista aikuista itsekin kaivannut. En ehkä lapsena osannut sitä toivoa, mutta nuorena aikuisena ja nyt varhaiskeski-ikäisenä, kun katson elämääni taakse päin, olen ymmärtänyt, miten tärkeää olisi, että jokaisella lapsella olisi edes yksi turvallinen aikuinen elämässään. <3 Oot antanut monelle lapselle uskoa itseensä ja nähdyksi tulemisen kokemuksen, se on tosi arvokasta. Toivon, että sinäkin saat vielä kokea vanhemmuuden ja olla turvallinen aikuinen myös omalle lapsellesi. Ja että sun lapselle on sun lisäksi muita turvallisia aikuisia, joille hän on tärkeä.
@Viheriöi kuulostaa tutulta nuo sinunkin kelat siitä, miten "sitten joskus" -aikamääreen muuttuminen "nyt" tuntuu pelottavalta ja lopulliselta. Jossain kohtaa ei voi enää peruuttaa vaan sitten mennään takapuoli edellä puuhun eikä tulla alas, vaikka miten hirvittäisi. Omankin puolison kanssa puhuttu sitä (tai lähinnä mä), että millaista meidän elämä on vaikka 20 vuoden tai 30 vuoden kuluttua tai sit, kun ollaan oikeasti vanhoja. Mä haluaisin, että silloin olisi joku, joka jatkaa siitä, mihin mä jään. Tuntuu niin lopulliselta, jos sit kun mä kuolen, ei ole enää ketään. Miehen molemmilla sisaruksilla on lapsia, ja oon heidän perheitä seurannut ja heidän dynamiikkaa miehen vanhempien kanssa nyt, kun ovat itsekin vanhempia. Haluan kokea jotain samanlaista ja päästä siihen outoon vanhempien salaseuraan. Lisäksi kaipaan elämääni jotain muutakin kuin sitä, mitä näen edessäni seuraavat vuosikymmenet, jos jään lapsettomaksi. Voihan se olla, että silti jään, mutta en halua sulkea sitä ovea ilman, että edes yritän.
En tiedä muista, mutta sit mulla on vielä sekin, että oon nyt 38-vuotiaana ollut jo yli 20 vuotta tauotta työelämässä. Alanvaihtajana olen uuden uran alussa, mutta haluan elämääni muutakin sisältöä kuin työn. Tällä hetkellä työ ei kovasti kiinnosta tai motivoi ja en halua tehdä työtä vain työn takia. Elättääkseni perhettäni sen sijaan voisin hyvinkin löytää uusia motivaation lähteitä. Että pikkutauko työelämästä tekisi kyllä sekin poikaa. Kirsikka Simberg sanoi joskus jossain podcastissa, että sen jälkeen, kun sai lapsia, hän tietää, että hänel on joka päivä klo 17 alkaen kalenteri kiinni työasioilta ja aikaa perheelle. Ite paahdan helposti ihan liian pitkää päivää, kun ei oikein ole mitään syytä lopettaakaan – tai ei malta, koska on just joku kiinnostava homma meneillään.
Ja viel
@Syssymyssy, uskon vahvasti, että kyseessä on myös tuo biologian meihin koodaama juttu, joka sytyttää halun jatkaa sukua. Vaikka ihminen ei olekaan täysin viettiensä orja ja voi tehdä myös rationaalisia päätöksiä, ei me lopulta niin kauehan pitkälle ole lähimmistä sukulaisistamme, simpansseista, kehitytty. Ainakin kohdullisilla asia tulee esiin ennemmin tai myöhemmin, koska aika loppuu niin kovin nuorena. Huolimatta siitä, mitä itse aiemmin kirjoitin, en ole yhtään varma siitä, haluanko lasta. Pelottaa myös se, miten jaksan lapsiperhearkea ja elämää niin, että olen vastuussa muistakin kuin itsestäni. Mitä, jos lapsen saaminen alkaa kaduttaa? No sitten sen kanssa on vain elettävä. Jotenkin ehkä se, mitä itsekin kirjoitit, että vähillä tiedoilla joutuu tekemään riskiratkaisun tietämättä yhtään, mitä saa – valitsi kummin tahansa. Mulla ainakin tällä hetkellä tuntuu, että mua kaduttaisi enemmän, jos en edes yrittäisi kuin se, että onnistun saamaan lapsen ja vihaan elämääni sen jälkeen.
Kun kemikaalikuorma on kasvanut ja hedelmällisyys heikentynyt, tulee raja vastaan myös kiveksillisillä entistä aikaisemmin. Munasolujen ja siittiöiden tuotanto on heikentynyt, ja ollaan hedelmällisyydessä vain murto-osa siitä, mitä meidän isovanhemmat oli (tästä on maininta Emma Taulon podcastissa Yksin tehty lapsi).