Ihanaa,paluu 90 luvun alkuun, kun itse sain esikon -92.Hän oli vuoden kun mulla alkoi olla tylsää yhden kanssa,ja jätinkö mä pillerit veks vai oliko mulla edes ollut,en muista edes,mutta kokolailla heti natsas ja 1v11kk tuli niille ikäeroksi. Kolmas oli muistaakseni vähän semmoinen tarkoittamaton..meil oli jo todella vaikeaa silloin ja lopultahan tarina meni niin että kun mä olin lähdössä synnyttämään,niin lapsen isä tuumas ttä meehän siekin purkaa laskia,hän alkaa kans tyhjää rekkaa.Siel se oli tulkkinsa kanssa reisus jonka mukaan karkas ko muksu oli 6kk.
Tuli vaan mieleen et miten itsel nuo ekat lapset...
Mä en edes silloin nuorena ymmärtänyt olla huolissani jostain jaksamisesta.Siitä jaksamisesta ollaan koohkattu ehkä ny 2000-luvulla enemmän.Toki mun pää on ollut suurperheorientoitunu aina kun isällä oli 11 sisarusta ja tottunu suvun kaa olemaan jossa oli 5 tätii 6 setää ja "sata" serkkuu :)
Mun oma äiti vaan ei ollut sit yhtään suurperheorientoitunut,hänellä vain minä ja 11v nuorempi pikkusiskoni.Ja aina kieltänyt minuu laittamasta lapsii.
Nyt kun tää yhdeksännen odotus tässä alkoi juurikin, niin minä sille tirvasen kyllä päin näköö jos nillittää jotain,että jos me jumankaude 4v yritettii, todellaki kuopuksen jälkee me ollaa sisarukselle lupa tulla ku kuopus oli 4kk, eli todellakin 4v sitte,niin mä en todellakaan suostu ajattelee yhtään huonoo ajatusta tästä lapsesta,jota ootettu ku kuuta nousevaa! Oltii hoidoissa ja kaikkee.
Äiti huolii mun jaksamisesta ja joo,onhan se nyt ollut kortilla kun ikä tekee omat juttusa, pelkää että kuolen muutenkin veritulppaan ja tottakai mä tiedostan itsekin että voihan tässä käydä niin että mennään vauvan kaa molemmatkin,mutta en minä sellasestakaan aio surustella.Otetaan lääketieteellisesti apu vastaan mitä saa, ja henkimaailma hoitaa loput.Olen pyytänyt turvallista raskautta meille :)
Tämmöinen avautuminen näemmä aamuun.
Huomenta vaan!