Erityisherkät vanhemmat

[Freya88]

Moikka kaikki!
Ajattelin kysyä teiltä asiaa, jota itse olen viime aikoina miettinyt. Kaipaatteko te sellaista tunnetasolla kohtaavaa keskustelua? Ja miten koette sen, jos keskustelukumppani ei vastaakaan siihen tunteeseen?

Esimerkki: Puhutte jollekin jostain vanhemmuuden raskaasta puolesta. Toinen keskustelukumppani vastaa, että ”tiedän, mistä puhut, se on todella raskasta!” tvs. Ja toinen vastaa ”jaa, kaikenlaisia vaiheitahan lasten kanssa on, ” tvs. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Toinen ilmaisee ymmärtävänsä sinun kokemuksesi ja kokeneensa itse samaa, jolloin saa vertaistukea ja sellaista jaetun kokemuksen oloa. Toisen kanssa tulee sellainen olo, että toinen ei jaa sitä kokemusta ja voi tulla olo, että miksi minä edes yritän puhua hänelle näistä. Tai jopa sellainen olo, että oma kokemus mitätöidään. Tässä kirjoitettuna kommenteista on vaikea saada välittymään se, minkälaista kommunikointia tarkoitan.

Kaipaatteko tuollaista tunnetason kohtaamista? Itse huomaan kaipaavani sitä tällä hetkellä. Minulla on kaveri, joka on melko samassa elämäntilanteessa kuin minä, mutta jos yritän puhua jostain, johon kaipaisin samaistumista, niin häneltä saan sellaisen vastauksen, etten tiedä, kokeeko hän asiaa ollenkaan samalla tavalla.

Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Voi kyllä. Minulla on tasan yksi ihminen (vanhempi tätini, 60v) jolle voin puhua oikeastaan mistä vain ja aina olen saanut vastakaikua sekä ymmärrystä asiasta kuin asiasta vaikka hän ei ole pikkulapsiarkea elänyt enää vuosikymmeniin. Tietenkään en kehtaa hänelle joka kerta soittaa silloin kun kaipaisin juttuseuraa ja se harmittaa koska muut ihmiseni eivät ymmärrä lainkaan mistä puhun saati että saisin heiltä mitään vastakaikua. Edes oma äitini ei osaa samaistua, voivottelee vain että sellaista se elämä nyt on

 

[VäriSointu]

Voi kyllä. Minulla on tasan yksi ihminen (vanhempi tätini, 60v) jolle voin puhua oikeastaan mistä vain ja aina olen saanut vastakaikua sekä ymmärrystä asiasta kuin asiasta vaikka hän ei ole pikkulapsiarkea elänyt enää vuosikymmeniin. Tietenkään en kehtaa hänelle joka kerta soittaa silloin kun kaipaisin juttuseuraa ja se harmittaa koska muut ihmiseni eivät ymmärrä lainkaan mistä puhun saati että saisin heiltä mitään vastakaikua. Edes oma äitini ei osaa samaistua, voivottelee vain että sellaista se elämä nyt on

Kiitos kun vastasit! Jotenkin sitä nimenomaan kaipaa juuri sitä vastakaikua. Eikä tarkoitus mielestäni ole valittaa siitä, että elämä on sellaista kun on (ja että elämä olisi vääränlaista tai että valitsisi toisin, jos pääsisi valitsemaan), vaan sitä kaipaa sellaista jaetun kokemuksen tuntua, jonka saatua jaksaa taas arjen koettelemuksia. Se tunne, että muutkin kokee samaa, että oma arki ja tunteet on ihan tavallisia ja on tavallista kokea negatiivisiakin tunteita arjessa. Näin ainakin itselläni.

Jotenkin olen vasta viime aikoina alkanut analysoimaan ja tajuamaan sitä, miksi joidenkin tapaamisten jälkeen olo on sellainen, että taas jaksaa eteenpäin ja joidenkin jälkeen on sellainen, että saiko siitä tapaamisesta mitään. Osittain mielestäni on kyse tästä asiasta.

 

[Freya88]

Kiitos kun vastasit! Jotenkin sitä nimenomaan kaipaa juuri sitä vastakaikua. Eikä tarkoitus mielestäni ole valittaa siitä, että elämä on sellaista kun on (ja että elämä olisi vääränlaista tai että valitsisi toisin, jos pääsisi valitsemaan), vaan sitä kaipaa sellaista jaetun kokemuksen tuntua, jonka saatua jaksaa taas arjen koettelemuksia. Se tunne, että muutkin kokee samaa, että oma arki ja tunteet on ihan tavallisia ja on tavallista kokea negatiivisiakin tunteita arjessa. Näin ainakin itselläni.

Jotenkin olen vasta viime aikoina alkanut analysoimaan ja tajuamaan sitä, miksi joidenkin tapaamisten jälkeen olo on sellainen, että taas jaksaa eteenpäin ja joidenkin jälkeen on sellainen, että saiko siitä tapaamisesta mitään. Osittain mielestäni on kyse tästä asiasta.

Juuri se että pääsee ja pystyy puhumaan myös niistä negatiivisista tunteista, nekin kuuluvat elämään ja niitä on jokaisella. Se helpottaa kummasti kun kuulee että myös jollakin toisella menee välillä hermot tai elämä potkii joskus päähän eikä kaikki ole ruusuilla tanssimista. Se tunne kun et olekaan yksin ja ainoa ihminen maailmassa jolla on huono päivä, se piristää.

On ihmisiä joista saa mahdottomasti energiaa kun heidän kanssaan on viettänyt aikaa, maailmakin näyttää valoisammalta. Ja sitten on taas heitä jotka tuntuvat imevän ihan kaiken energian ja kyläilyn jälkeen olet aivan puhki.

 

[VäriSointu]

Juuri se että pääsee ja pystyy puhumaan myös niistä negatiivisista tunteista, nekin kuuluvat elämään ja niitä on jokaisella. Se helpottaa kummasti kun kuulee että myös jollakin toisella menee välillä hermot tai elämä potkii joskus päähän eikä kaikki ole ruusuilla tanssimista. Se tunne kun et olekaan yksin ja ainoa ihminen maailmassa jolla on huono päivä, se piristää.

On ihmisiä joista saa mahdottomasti energiaa kun heidän kanssaan on viettänyt aikaa, maailmakin näyttää valoisammalta. Ja sitten on taas heitä jotka tuntuvat imevän ihan kaiken energian ja kyläilyn jälkeen olet aivan puhki.

Ja itse koen, että on myös kolmas ihmisryhmä. Sellaiset, joiden kanssa on ihan mukavaa, mutta joiden kanssa ei ihan kohdata. Tämä kaverini kuuluu tuohon kategoriaan. Hän on oikein hyväntahtoinen ihminen, jonka luona käyn ihan mielelläni, mutta silti ei vain ihan kohdata henkisesti. En oikein osaa sanoa, mistä se johtuu. Ovatko jotkut ihmiset sitten jotenkin sulkeutuneempia, etteivät he näytä todellisia tunteitaan helposti. Ollaan tunnettu jo vuosia, mutta ei olla koskaan oltu kovin tiiviissä yhteydessä.

 

[Freya88]

Ja itse koen, että on myös kolmas ihmisryhmä. Sellaiset, joiden kanssa on ihan mukavaa, mutta joiden kanssa ei ihan kohdata. Tämä kaverini kuuluu tuohon kategoriaan. Hän on oikein hyväntahtoinen ihminen, jonka luona käyn ihan mielelläni, mutta silti ei vain ihan kohdata henkisesti. En oikein osaa sanoa, mistä se johtuu. Ovatko jotkut ihmiset sitten jotenkin sulkeutuneempia, etteivät he näytä todellisia tunteitaan helposti. Ollaan tunnettu jo vuosia, mutta ei olla koskaan oltu kovin tiiviissä yhteydessä.

Tunnistan! Tällainen löytyy myös omasta kaveripiiristä, mukava ihminen jonka kanssa viihtyy mutta meillä ei vain kolahda ajatukset samalla tavalla yhteen. Jotenkin vaivautunut olo hänen seurassaan vaikka toimeen tullaankin, juttu ei vain luista yhtä luontevasti niin kuin jonkun toisen kanssa.

 

[pilvikirsikka]

Minäkin tiedän mistä te puhutte! Ja voin myös allekirjoittaa nuo erilaiset ihmistyypit kavereissa. Kai sitä itse herkkänä ihmisenä lukee sitä vastapuolta niin tarkasti ja vastapuoli saattaakin olla "tavallinen", niin tulee henkinen ristiriita. Vaikea selittää, mutta te tiedätte

 

[VäriSointu]

Minäkin tiedän mistä te puhutte! Ja voin myös allekirjoittaa nuo erilaiset ihmistyypit kavereissa. Kai sitä itse herkkänä ihmisenä lukee sitä vastapuolta niin tarkasti ja vastapuoli saattaakin olla "tavallinen", niin tulee henkinen ristiriita. Vaikea selittää, mutta te tiedätte

Joo, tiedän! Jotenkin kun itse koko ajan olen tuntosarvet pystyssä toisen suhteen ja sit tuntuu siltä, ettei hän anna mitään, mitä tunnustella.

 

[Vargynja]

Moikka kaikki!
Ajattelin kysyä teiltä asiaa, jota itse olen viime aikoina miettinyt. Kaipaatteko te sellaista tunnetasolla kohtaavaa keskustelua? Ja miten koette sen, jos keskustelukumppani ei vastaakaan siihen tunteeseen?

Esimerkki: Puhutte jollekin jostain vanhemmuuden raskaasta puolesta. Toinen keskustelukumppani vastaa, että ”tiedän, mistä puhut, se on todella raskasta!” tvs. Ja toinen vastaa ”jaa, kaikenlaisia vaiheitahan lasten kanssa on, ” tvs. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Toinen ilmaisee ymmärtävänsä sinun kokemuksesi ja kokeneensa itse samaa, jolloin saa vertaistukea ja sellaista jaetun kokemuksen oloa. Toisen kanssa tulee sellainen olo, että toinen ei jaa sitä kokemusta ja voi tulla olo, että miksi minä edes yritän puhua hänelle näistä. Tai jopa sellainen olo, että oma kokemus mitätöidään. Tässä kirjoitettuna kommenteista on vaikea saada välittymään se, minkälaista kommunikointia tarkoitan.

Kaipaatteko tuollaista tunnetason kohtaamista? Itse huomaan kaipaavani sitä tällä hetkellä. Minulla on kaveri, joka on melko samassa elämäntilanteessa kuin minä, mutta jos yritän puhua jostain, johon kaipaisin samaistumista, niin häneltä saan sellaisen vastauksen, etten tiedä, kokeeko hän asiaa ollenkaan samalla tavalla.

Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Joo, tunnistan! Tuollainen "lapsilla nyt on vaiheita" ei vaan tunnu samalla tavalla kohtaavalta. Ehkä se on tarkoitettu lohduttavaksi, mutta se voi tuntua vähättelevältäkin. Vertaistuellinen ja empaattinen tuntuu paljon lohdullisemmalta. Tai jos toinen ei voi samaistua niin esim. "Kuulostaa raskaalta." tai vaikka vain "Voimia" tuntuu musta mukavammalta vastaukselta. Eli joo, kaipaan juuri tunnetasolla kohtaavaa.

Mulla jälkeenpäin ajatellen tämä sama asia on vaikuttanut ihan psykoterapeutin valintaan. Kun kerroin yhdelle vauvakuumeesta hän vastasi "no teette lapsen sitten myöhemmin" tyylistä. Varmaan oli tarkoitus rohkaista/lohduttaa, mutta ei tuntunut siltä että hän ymmärtäisi. Valitsinkin toisen terapeutin, joka reagoi toisin. (En muista mitä toinen terapeutti sanoi, mutta varmaan jotain tunteen validoivaa.)

 

[Lavendel]

Oi tiedän mitä tarkoitatte! @VäriSointu , kyllä kaipaan myös juuri tuota tunnetason kohtaamista. Itselläni on yksi hyvä ystävä, joka paljastui äskettäin itsekin erityisherkäksi, ja vasta nyt olemme ymmärtäneet miksi tulemme niin hyvin toimeen keskenämme. Keskustelut hänen kanssaan saattavat mennä jopa pelottavan nopeasti kovinkin syvälliselle tasolle ja selkeästi tämä on molemmille hyvin tyydyttävää.

Sen sijaan oma puolisoni on erityisherkkyyden vastakohta ja tämä on aiheuttanutkin aikamoisia yhteenottoja varsinkin nyt pikkulapsiaikaan, kun itsestäni tuntuu väärältä että ”läheisin ihmissuhde” on tietyllä tapaa tunnetasolla kovin etäinen ja joskus ventovieraidenkin kanssa saattaa päästä syvällisemmälle tasolle keskusteluissa.
Joku saattaa miettiä miksi sitten ollaan yhdessä, mutta asiat ei ole niin mustavalkoisia, tämä mies on ensimmäinen joka kokonaisuudessaan tuntuu sellaiselta että hänen kanssaan haluaa elämää jakaa ja rakentaa. Parisuhde on joka tapauksessa elämän vaikein suhde, ja uskon että tässäkin asiassa voimme kasvaa ja oppia toisiltamme.

 

[VäriSointu]

Oi tiedän mitä tarkoitatte! @VäriSointu , kyllä kaipaan myös juuri tuota tunnetason kohtaamista. Itselläni on yksi hyvä ystävä, joka paljastui äskettäin itsekin erityisherkäksi, ja vasta nyt olemme ymmärtäneet miksi tulemme niin hyvin toimeen keskenämme. Keskustelut hänen kanssaan saattavat mennä jopa pelottavan nopeasti kovinkin syvälliselle tasolle ja selkeästi tämä on molemmille hyvin tyydyttävää.

Sen sijaan oma puolisoni on erityisherkkyyden vastakohta ja tämä on aiheuttanutkin aikamoisia yhteenottoja varsinkin nyt pikkulapsiaikaan, kun itsestäni tuntuu väärältä että ”läheisin ihmissuhde” on tietyllä tapaa tunnetasolla kovin etäinen ja joskus ventovieraidenkin kanssa saattaa päästä syvällisemmälle tasolle keskusteluissa.
Joku saattaa miettiä miksi sitten ollaan yhdessä, mutta asiat ei ole niin mustavalkoisia, tämä mies on ensimmäinen joka kokonaisuudessaan tuntuu sellaiselta että hänen kanssaan haluaa elämää jakaa ja rakentaa. Parisuhde on joka tapauksessa elämän vaikein suhde, ja uskon että tässäkin asiassa voimme kasvaa ja oppia toisiltamme.

Kuulostaa kovin tutulta! Meilläkin mies on monilla eritysherkkyyden osa-alueilla hyvin erilainen kuin minä ja emme aina ymmärrä niissä asioissa toisiamme. Mutta kuten sanoit, toiselta voi oppia ja olen kiitollinen siitä, että mieheni pyrkii ymmärtämään, vaikka ei aina ymmärräkään. Mutta en minäkään aina ymmärrä häntä ja silti hän on mies, jonka kanssa haluan jakaa elämäni.

Se on kyllä jotenkin äärettömän tyydyttävää ja hienoa, kun pääsee jonkun kanssa keskusteluun todella syvälle ja tuntee, että ymmärtää toista ja toinen ymmärtää itseä. Se on itselleni elämän syvimpiä ja hienoimpia asioita.

 

[VäriSointu]

Joo, tunnistan! Tuollainen "lapsilla nyt on vaiheita" ei vaan tunnu samalla tavalla kohtaavalta. Ehkä se on tarkoitettu lohduttavaksi, mutta se voi tuntua vähättelevältäkin. Vertaistuellinen ja empaattinen tuntuu paljon lohdullisemmalta. Tai jos toinen ei voi samaistua niin esim. "Kuulostaa raskaalta." tai vaikka vain "Voimia" tuntuu musta mukavammalta vastaukselta. Eli joo, kaipaan juuri tunnetasolla kohtaavaa.

Mulla jälkeenpäin ajatellen tämä sama asia on vaikuttanut ihan psykoterapeutin valintaan. Kun kerroin yhdelle vauvakuumeesta hän vastasi "no teette lapsen sitten myöhemmin" tyylistä. Varmaan oli tarkoitus rohkaista/lohduttaa, mutta ei tuntunut siltä että hän ymmärtäisi. Valitsinkin toisen terapeutin, joka reagoi toisin. (En muista mitä toinen terapeutti sanoi, mutta varmaan jotain tunteen validoivaa.)

Hyvä näkökulma tuo psykoterapeutin valinta! Aivan varmasti siinä olisi itsellenikin tärkeää löytää ihminen, joka validoi tunteeni.
Jotenkin oma tunnemaailma on niin iso osa koko omaa persoonaa, että silloin sitä tuntee tulleensa kunnolla nähdyksi ja kuulluksi, kun myös tunteet kohdataan ja huomioidaan.

 

[Felidae]

Joo, tiedän! Jotenkin kun itse koko ajan olen tuntosarvet pystyssä toisen suhteen ja sit tuntuu siltä, ettei hän anna mitään, mitä tunnustella.

Joo ja itselle tuottaa hankaluuksia jos keskustelun ylläpitämiseksi pitäisi osata kysellä. Mikä on tarpeeksi mutta ei liikaa? Tuntuu raskaalta ja epäkohteliaalta lypsää joka asiaa, kun se toinen ei oma-aloitteisesti kerro itsestään ja omista ajatuksistaan. Välillä tunnen dominoivani keskustelua omilla asioillani ja ahdistun. Eikö hyvä keskustelu ole kuin tennistä, kumpikin tuo vuorotellen omia näkemyksiään esiin? Usein tuntuu kuin itse syöttäisin pallon toisensa jälkeen ja toinen ei yritäkään lyödä niitä takaisin.

 

[Yrttiteetä tekisi mieli]

Minun akilleenkantapääni on juuri tuo kyky tuntea itsensä, rajansa ja ottaa omaa aikaa tarvittaessa.

Sama täällä! Meillä oli kerrostalokolmiossa (2h + tupakeittiö) vastikään vieraita parin viikon ajan, eikä yksinäistä rauhoittumisaikaa oikein saanut muualla kuin töissä jonne menin välillä "lepäämään"... Mikä ei ollut hirveän terveellistä, joten soppahan siitä syntyi.

Menen herkästi jotenkin ylikierroksille ja suoritusmoodiin, kun tekemällä pääsee jossain määrin pakenemaan sosiaalisia tilanteita. Fyysisistä oireista tärkein on varmaan seuraavan yön unettomuus - joskus kyllä tulee myös siinä tilanteessa pahoinvointia tai etova olo.

Jouduin siirtymään odottajista takaisin kuumeilijoiden joukkoon, joten noi lapsiperhearjen herkkyyshaasteet (ja ihanat puolet) tuntuvat mulle vielä kaukaisilta vaikka mielikuvitellen asioihin pystyykin samaistumaan.

 

[Kipuna]

Täälläkin yksi omasta mielestäni erityisherkkä vanhempi. Nytkin kamala ruljanssi päällä muuton takia. Olen onneksi alkanut hyvin tunnistaa tuon, kun pää ja kroppa lähtee kierroksille ja sitten alkaa unettomuus. Polarin mukaan pahimpina aikoina öisin keskisykkeet huiteli 80 enkä saanut nukuttua. Onneksi terapeuttini aikoinaan ehdotti stressiputkessa, että "nyt syöt 2vk 3mg melatoniinia". Ja sitten nukuin hyvin

Nytkin kun lähti itsellä kierokset laukalle pakkaamisen takia, kävin heti apteekissa hakemassa melatoniinia, niin taas saa nukkua öisin. Minulla onneksi se auttaa myös yöheräilyyn ja auttaa nukahtamaan nopeammin uudelleen, jos vauva herättää.

Toivottavasti jokainen löytää omat rauhoittumiskeinonsa, jolla ylivireyttä saa tasattua. Unettomuuteen ehdottomasti vinkaan tuon melatoniinin !

 

[Lavendel]

Hyvää alkavaa syksyä kaikille erityisherkille vanhemmille! Herättelen ketjua kysymyksellä.. Mitenkäs paljon teillä muilla on omaa lapsivapaata aikaa viikossa ja koetteko sen riittäväksi?

Itse olen huomannut että tässä lapsiperheen arjessa sen oman ajan merkitys korostuu ja melkein voisi sanoa että ihan korvissa soi hiljaisuus kun saa joskus olla kotona yksin hetken.. Jaetaan miehen kanssa aikalailla puoliksi iltojen hoitovastuuta viikolla eli itselläni on sen pari tuntia pari kertaa viikossa vapaata. Sitten viikonloppuna myös koitetaan vuorotella lapsenhoitovuoroja. Kuitenkin paljonhan menee myös aikaa kotitöihin niin että kaikki lapsivapaa aika ei todellakaan ole sellaista varsinaista aikaa omille harrastuksille tai levolle.

Tämä oman ajan puute on itselleni ollut ehkä yllättävin ja haastavin asia vanhemmuudessa, varsinkin kun ei ole tukiverkostoja lähellä auttamassa edes silloin tällöin lapsenhoidossa. Koen jatkuvasti ettei tilaa ”palautumiselle” ole, mutten oikein keksi miten tilannetta voisi parantaakaan.

 

[Freya88]

Hmm… lapsivapaa.. mitä se on
Oikeastaan minulla ei ole lapsivapaata juuri lainkaan muutoin kuin iltaisin lasten mentyä nukkumaan jos itsekseen lenkille lähtemistä ei lasketa. Onneksi suurin osa lapsista on kuitenkin jo niin isoja että ovat koulussa päivän. Nyt kun 4-vuotiaskin aloitti päiväkodilla niin saan 4xvkossa kuopuksen päikkäreiden ajan 0,5-2h olla ihan täydessä hiljaisuudessa itsekseni ja siitä olen opetellut nauttimaan. Saan sen hetken ladattua akkujani jotta selviydyn iltaan, joskus paremmin ja joskus huonommin.
Miehelläkään ei juuri sen isommin ole lapsivapaata, tosin lasken hänen omaksi ajakseen sen kun touhuaa pihalla/autotallissa laittamassa autoja eikä samalla tarvitse vahtia pienempiä.

Kotitöistä osa on nakitettu koululaisille, jokainen osallistuu ikänsä tasoisesti myös kuopus joten niiden tekemiseen ei onneksi mene kaikki aika.
Niin sanottua lapsivapaata odotan tulevan vasta kun nuorimmatkin ovat koulussa ja pääsevät kavereille yökylään. Näillä mennään kun tukiverkkoja ei ole.

 

[Lavendel]

Hmm… lapsivapaa.. mitä se on
Oikeastaan minulla ei ole lapsivapaata juuri lainkaan muutoin kuin iltaisin lasten mentyä nukkumaan jos itsekseen lenkille lähtemistä ei lasketa. Onneksi suurin osa lapsista on kuitenkin jo niin isoja että ovat koulussa päivän. Nyt kun 4-vuotiaskin aloitti päiväkodilla niin saan 4xvkossa kuopuksen päikkäreiden ajan 0,5-2h olla ihan täydessä hiljaisuudessa itsekseni ja siitä olen opetellut nauttimaan. Saan sen hetken ladattua akkujani jotta selviydyn iltaan, joskus paremmin ja joskus huonommin.
Miehelläkään ei juuri sen isommin ole lapsivapaata, tosin lasken hänen omaksi ajakseen sen kun touhuaa pihalla/autotallissa laittamassa autoja eikä samalla tarvitse vahtia pienempiä.

Kotitöistä osa on nakitettu koululaisille, jokainen osallistuu ikänsä tasoisesti myös kuopus joten niiden tekemiseen ei onneksi mene kaikki aika.
Niin sanottua lapsivapaata odotan tulevan vasta kun nuorimmatkin ovat koulussa ja pääsevät kavereille yökylään. Näillä mennään kun tukiverkkoja ei ole.

No joo, tarkoitin lapsivapaalla juurikin tuota omaa aikaa jolloin ei olla vastuussa yhdestäkään lapsesta. Tuon päikkäriajanhan voi tosiaan myös laskea omaksi ajaksi, se onneksi itsellänikin on vaikkakin yleensä sen nukun univelkoja pois.

Koetko erityisherkkänä tämän määrän olevan riittävää palautumiselle ja tasapainolle elämässä?

 

[VäriSointu]

Hyvää alkavaa syksyä kaikille erityisherkille vanhemmille! Herättelen ketjua kysymyksellä.. Mitenkäs paljon teillä muilla on omaa lapsivapaata aikaa viikossa ja koetteko sen riittäväksi?

Itse olen huomannut että tässä lapsiperheen arjessa sen oman ajan merkitys korostuu ja melkein voisi sanoa että ihan korvissa soi hiljaisuus kun saa joskus olla kotona yksin hetken.. Jaetaan miehen kanssa aikalailla puoliksi iltojen hoitovastuuta viikolla eli itselläni on sen pari tuntia pari kertaa viikossa vapaata. Sitten viikonloppuna myös koitetaan vuorotella lapsenhoitovuoroja. Kuitenkin paljonhan menee myös aikaa kotitöihin niin että kaikki lapsivapaa aika ei todellakaan ole sellaista varsinaista aikaa omille harrastuksille tai levolle.

Tämä oman ajan puute on itselleni ollut ehkä yllättävin ja haastavin asia vanhemmuudessa, varsinkin kun ei ole tukiverkostoja lähellä auttamassa edes silloin tällöin lapsenhoidossa. Koen jatkuvasti ettei tilaa ”palautumiselle” ole, mutten oikein keksi miten tilannetta voisi parantaakaan.

Jäin ihan miettimään tätä. Meillä minä olen aina ollut päävastuussa lapsista, joita siis 3, vanhin 8 ja nuorin melkein 1. Mies on yrittäjä ja ollut välillä vuosia muualla viikot töissä. Esikoinen on todella intensiivinen lapsi, joka yhä tarvitsee lapsistamme eniten huomiota, läsnäoloa ja omien ajatustensa ja tunteidensa kohtaamista ja peilaamista. Kaksi muuta ovat rauhallisempia, nuorin jopa todella rauhallinen. Niin rauhallinen, että koen ajan kaksin hänen kanssaan olevan välillä ”omaa aikaa”, koska pystyn enemmän uppoutua hänen läsnäollessaan myös omiin ajatuksiini. Esikoisen kanssa se harvoin on mahdollista, hän kaipaa samassa tilassa ollessaan jatkuvaa vuorovaikutusta.

Asumme syrjäseudulla, yli 30km kylälle, joten minä en tuosta noin vain lähde omiin menoihini, olemaan ilman lapsia pariksi tunniksi. Joskus toki, mutta se tapahtuu tosi harvoin. Olen kuormittuva, tunneilmapiiriä voimakkaasti aistiva introvertti, joka tarvitsee nimenomaan kotona yksinoloa ja palautumisaikaa, sekä tilaa omille ajatuksille, en mahdollisuuksia lähteä yksin kylälle.

Meillä on kotona paljon tekemistä, kun on vanhan maatilan pihapiiri ja vanha talo. Miehellä myös kaikenlaista kotihommaa, kuten autojen rassausta, rakentelua, korjailua ym., joissa vanhemmat lapset ovat paljon mukana.

Eli minun on vaikea miettiä, kuinka paljon on omaa aikaa. Sitä on välillä. Nyt toinenkin on eskarissa, joten aamupäivät ollaan nuorimman kanssa kahdestaan, silloin sitä on jonkin verran, päiväunien aikaan. Välillä käyn lenkillä/crosstreenaamassa, luen ym ja se on toki sitä myös.

Tunnistan @Freya88 :n kirjoituksesta monia juttuja (vaikka meillä vain nuo 3).

Loppulauselmana voisin tämän summata niin, että tilaa itselleni on vähänlaisesti, mutta en myös itse aina huomaa ottaa sitä, jos se olisi mahdollista. Toisaalta saan sitä enemmän nyt, kun vaativin lapsi on isompi, vaikka lapsia on nyt 3, joista nuorin vielä pieni.

Tällainen romaani tähän saumaan.

 

[Freya88]

No joo, tarkoitin lapsivapaalla juurikin tuota omaa aikaa jolloin ei olla vastuussa yhdestäkään lapsesta. Tuon päikkäriajanhan voi tosiaan myös laskea omaksi ajaksi, se onneksi itsellänikin on vaikkakin yleensä sen nukun univelkoja pois.

Koetko erityisherkkänä tämän määrän olevan riittävää palautumiselle ja tasapainolle elämässä?

Määrä ei todellakaan ole riittävä mutta olen yrittänyt sopeutua kun enempään ei ole mahdollisuuksia.

Mekin asumme kaukana kaikesta ja matkaa kaupunkiin on vähintään 40km, toiseen suuntaan 50km. Komppaan @VäriSointu :a että minäkään en aina osaa tai huomaa vaatia sitä omaa tilaa, saati ottaa sitä jos siihen olisi mahdollisuus
Huolehtivaisena luonteena olen aina laittanut lapset ja perheen oman itseni edelle vaikka pitäisi myös osata olla itsekäs ja ottaa aikaa itselle. Helposti koen huonoa omaatuntoa jos teen jotakin vain itselleni, ihan vaikka kerran vuodessa kampaajalla käynti joka sekin on tässä kylällä kilometrin päässä

 

[VäriSointu]

Määrä ei todellakaan ole riittävä mutta olen yrittänyt sopeutua kun enempään ei ole mahdollisuuksia.

Mekin asumme kaukana kaikesta ja matkaa kaupunkiin on vähintään 40km, toiseen suuntaan 50km. Komppaan @VäriSointu :a että minäkään en aina osaa tai huomaa vaatia sitä omaa tilaa, saati ottaa sitä jos siihen olisi mahdollisuus
Huolehtivaisena luonteena olen aina laittanut lapset ja perheen oman itseni edelle vaikka pitäisi myös osata olla itsekäs ja ottaa aikaa itselle. Helposti koen huonoa omaatuntoa jos teen jotakin vain itselleni, ihan vaikka kerran vuodessa kampaajalla käynti joka sekin on tässä kylällä kilometrin päässä

Tämä voisi olla minun kirjoittama. Minäkin pyrin sopeutumaan, kun tämä on meidän elämää. Ja olen kuitenkin elämäämme tyytyväinen.
Kun mies oli muualla töissä niin silloin en oikein välittänyt niistä kommenteista, että ”miten sinä jaksat!”. Kun se oli tilanne silloin, niin minä pyrin sopeutumaan. Ei se auttanut, että toiset kauhistelivat tilannetta. Olisin ehkä kaivannut tsemppausta ja keskustelua siitä, miten sitä voi jaksaa paremmin, en kauhistelua.

On toki ollut kausia, jolloin olen ollut tosi tiukilla ja esikoisen pikkulapsiaikaan olisin todellakin tarvinnut omaa aikaa enemmän. Mutta siitä se elämä on mennyt eteenpäin ja monesta on selvitty.