En oikein tiedä minne muualle kirjoittaa, kun varmaan samankaltaisten asioiden kanssa painitaan täällä eniten. Eli koen olevani aktiivinen, osallistuva ja läsnäoleva vanhempi sen aikaa, kun koen että on ”pakko” ja lopulta sit kun voimat loppuu, niin vajoan omiin ajatuksiini ja istun vain tekemättä mitään järkevää.
Lomalla tuli itselleni yllätyksenä, etten jaksakaan puskea itseäni yhtään ja koen olevani se ”tylsä” äiti kun en saa mitään aikaiseksi lasten kanssa ja sydän hommia miehelle.
Miksi mä oon väsynyt lomalla???!!!
Lapset pitää mua aina hassuna ja parhaana leikkikaverina mitä en nyt yhtäkkiä jaksakaan enää olla….
Millaistakohan se on kun on normaali määrä voimavaroja ja kestävyyttä. Oon aina miettinyt millaista elämä ois jos jaksaisi normaalisti.
Mun suurin ja kuormittavin pelko, on se etten ole tarpeeksi läsnä. Ja sit se on se suurin kompastuskivi ja muserrun sen äärellä kun olisi niin paljon annettavaa mitä ei jaksakaan antaa.
Kaikki somen käyttö ja puhelin tekee mulle itseinhoa, mutta kun vähennän sitä minimiin niin sitten huomaan että kuormitun enemmän ja aivot hosuu joka paikkaan, että mitä sitten seuraavaksi?
Mulla siis on aina ollut kyky sysätä omat tarpeet pois ja reagoida lasten viestintään välittömästi. Varsinkin meidän nuoremman puhumattoman autismikirjon lapsen kanssa reagointi välittömästä on ensiarvoista, koska muuten hän sulkeutuu eikä enää yritä pyytää apua.
Nyt oon onneksi voinut miehelle ohjata lapset kun kysyvät jotain, mutta silti harmittaa etten ole itse se joka auttaa… vaan jatkaa niitä omia hommiaan.