Erityisherkät vanhemmat

[Vargynja]

Hyvää pohdintaa. Muistelen lukeneeni, että erityisherkkyys olisi periytyvää. En nyt ole mikään asiantuntija mutta kannattaa huomioida että erityisherkkyys ei ole yhtä kuin aistiyliherkkyys, nämä kaksi helposti sekoittuvat keskenään. Toki läheltä liippaavat, enkä ole ihan varma missä menee raja. Käsittääkseni erityisherkän hermosto kuormittuu helpommin ulkopuolisista ärsykkeistä kun taas aistiyliherkkä reagoi tavallista voimakkaammin eri aistimuksista. Varmasti myös yksilöllisiä eroja on herkkyydessä ja toisaalta voihan samalla ihmisellä ilmetä molempia herkkyyden lajeja.

Olen käsittänyt että nämä voi olla osittain päällekkäisiä. Siis niin että aistiherkkyys voi olla osa erityisherkkyyttä. Voi toki olla, että olen käsittänyt väärin. Joka tapauksessa esikoista kun ajattelee niin kyllähän hän herkästi kuormittuu. Kuopus taas tuntuu olevan siinä mielessä sopeutuvampi.

 

[Wellllu]

Mitä tuon testin tein, niin sen mukaan vähän niin ja näin, että olenko vai en. Tosin moniin kysymyksiinkin oli vastaus vähän kiikun kaakun, että olenko vai en.

Itse olen jossain määrin ääniherkkä ja sen tiedostan. Samoin kuormitun hyvin helposti ns. ihmisten ilmoilla ja viihdynkin aivan täysin omissa oloissani. Puoliso välillä tuntuu huolestuvan, kun ei mulla tunnu olevan ihan hirveää tarvetta lähteä minnekään.

Etenkin työpäivän jälkeen haluaisin lähes aina olla vain hiljaisuudessa, töissä kuitenkin aina tasainen hurina kaikenlaisista koneista, ihmisten ääntä ja musiikkia (joka itsessään jo ärsyttää jonkin verran). Ja kotiin tullessa puolisolla parhaimmillaan huutaa tv, padilta pyörii milloin video, milloin jokin koulutus ja sitten vielä kännykästä tuijotellaan tiktokia, ja ihmettelee kun olen suoraan sanonut, etten jaksa kuunnella tuota paskaa, vaan vaihtanut huonetta ja ollut itsekseen rauhoittumassa. Tiktok muutenkin itselle ihan kirosana, varsinkin, jos joudun niitä ääniä sietämään.

 

[Aaltokukka]

Mitä tuon testin tein, niin sen mukaan vähän niin ja näin, että olenko vai en. Tosin moniin kysymyksiinkin oli vastaus vähän kiikun kaakun, että olenko vai en.

Itse olen jossain määrin ääniherkkä ja sen tiedostan. Samoin kuormitun hyvin helposti ns. ihmisten ilmoilla ja viihdynkin aivan täysin omissa oloissani. Puoliso välillä tuntuu huolestuvan, kun ei mulla tunnu olevan ihan hirveää tarvetta lähteä minnekään.

Etenkin työpäivän jälkeen haluaisin lähes aina olla vain hiljaisuudessa, töissä kuitenkin aina tasainen hurina kaikenlaisista koneista, ihmisten ääntä ja musiikkia (joka itsessään jo ärsyttää jonkin verran). Ja kotiin tullessa puolisolla parhaimmillaan huutaa tv, padilta pyörii milloin video, milloin jokin koulutus ja sitten vielä kännykästä tuijotellaan tiktokia, ja ihmettelee kun olen suoraan sanonut, etten jaksa kuunnella tuota paskaa, vaan vaihtanut huonetta ja ollut itsekseen rauhoittumassa. Tiktok muutenkin itselle ihan kirosana, varsinkin, jos joudun niitä ääniä sietämään.

Ääniherkkänä olen vastaavia asioita pohtinut ja ratkaissutkin. Pystyisikö käyttämään töissä vastamelukuulokkeita? Toki niitä voi käyttää myös kotona... Entäpä puolisolle kuulokkeet (langalliset tai langattomat )korville, joiden kautta kuuntelisi ne koulutus, tiktok yms

 

[Lavendel]

Tulin kyselemään täältä neuvoja, miten muut erityisherkät pärjäätte lapsen itkuraivokohtauksien kanssa? Itselleni nämä ovat osoittautuneet aivan mahdottoman kuormittaviksi tilanteiksi. Meillä lapsi on alusta asti ollut hyvin nopeasti itkuun puhkeava, kovaääninen (mieheltä peritty kova ääni?) ja vaikeasti rauhoiteltava. Edelleen vajaa 1,5-vuotiaana näitä kohtauksia tulee monta kertaa päivässä ja aika usein en edes ymmärrä syytä. Yritän näissä tilanteissa pitää itseni rauhallisena, mutta koen silti usein epätoivoa ja ahdistusta näiden takia päivittäin. Onko muilla samanlaista ja mitä keinoja olette keksineet näihin? Korvatulpat ei auta mitään, kokeiltu on.

 

[Dippadaa]

Moi! Lueskelin näitä juttuja yöllä kun en saanut unta ja ajattelin liittyä mukaan. Olen myös herkkä äiti ja minulla on 7, 5 ja 1 -vuotiaat lapset. Olen todella lapsirakas ja pidän erityisesti kahdenkeskeisestä yhteydestä lapsen kanssa, se on mielestäni vanhemmuudesta parasta. Kolmen kanssa elämä on kuitenkin enemmän ryhmädynamiikkaa ja minua surettaa usein se kahdenkeskisen ajan vähyys. Melua ja sotkua on paljon ja opettelen vieläkin tunnistamaan, mistä ja miksi ylikuormitun ja alan hermostua lapsille tai miehille. Olen itselleni aika vaativa ja se hankaloittaa myös elämää. Olen tajunnut myös viime vuosina sen, että kaikki eivät koe lapsiperhe-elämää yhtä kuormittavaa kuin minä ja olenkin alkanut miettiä enemmän että kenelle kerron ja mitä. Samaan aikaan tiedän kuitenkin, että tämä on parasta ja ihaninta mitä on.

Täällä on paljon puhuttu oman ajan tarpeesta. Minä en osaa ottaa sitä aina tarpeeksi, vaikka hyvää tekisi ja mahdollisuuksiakin olisi. Tuntuu hankalalta jättää lapsia varsinkin jos en ole ehtinyt olla kaikkien kanssa NS. Tarpeeksi. Minulle erityisherkkyydessä on kuormittavinta se, että tunnen kaikkien tunteet niin voimakkaasti. Näin isossa perheessä melkein koko ajan on jollain huono fiilis ja tunnen sen. Kokemusta on myös siis tuollaisista raivokohtauksista ja väsymyksestä niiden jälkeen. Yritän tsempata sen ajan kun lapsella sellainen on, mutta on vaikea "ohittaa" sitten lapsen herättämiä fiiliksiä tai vaikka sitä jos hän on läpsäissyt tai haukkunut silloin.Se harmittaa, vaikka tiedän, että lapsi vasta harjoittelee asioita. Noin pienen kanssa kun Lavendel sinulla niin se on erityisen hankalaa kun lasta ei vielä voi jättää yksin. Isommat joskus mielummin rauhoittuvat ensin yksin. En osaa antaa muuta vinkkiä kuin että älä ainakaan itseäsi syytä niistä raivokohtauksista. Itse työskentelen kasvatusalalla ja omat lapset ovat opettaneet sen, että kasvatuksen voima on kuitenkin rajallista - lapsella on oma luonteensa ja temperamenttinsa, kuten vanhemmillakin. Joidenkin lasten luonteet ovat oikeasti helpompia vanhemmille ja myös lapsille itselleen. Siihen ei voi vaikuttaa kasvatuksella, siis temperamenttiin, joten paras keino on hyväksyä se. Lapsi on tietysti ihana, vaikka välillä olisi todella rasittava joidenkin piirteidensä kanssa. Näistä jos haluaa lukea niin Keltinkangas-Järvistä suosittelen.

Onko teille muille muutokset raskaita? Minulle jokaisen lapsen syntymä on ollut valtava mullistus ja aiheuttanut omankin "kehitysprosessin". Lisäksi näihin vuosiin on mahtunut muuttoja ym. Sitten lapsen kasvaessa hän tavallaan muuttuu koko ajan ja sekin on joskus haikeaa ja haasteellista sopeutua itse. Ja lapsen itsenäistyminen vaikkapa koulun alkaessa oli myös sellainen muutos että se haikeus tuntuu ytimissä asti ja pelkään että menetän lapseni... Nyt kolmen kanssa pitää olla vähän erilainen äiti kaikille eri ikäisille. Koko ajan yhtä sopeutumista uuteen tämä äitiys ja kun tuntee vahvasti niin se on väsyttävää.

 

[VäriSointu]

Tulin kyselemään täältä neuvoja, miten muut erityisherkät pärjäätte lapsen itkuraivokohtauksien kanssa? Itselleni nämä ovat osoittautuneet aivan mahdottoman kuormittaviksi tilanteiksi. Meillä lapsi on alusta asti ollut hyvin nopeasti itkuun puhkeava, kovaääninen (mieheltä peritty kova ääni?) ja vaikeasti rauhoiteltava. Edelleen vajaa 1,5-vuotiaana näitä kohtauksia tulee monta kertaa päivässä ja aika usein en edes ymmärrä syytä. Yritän näissä tilanteissa pitää itseni rauhallisena, mutta koen silti usein epätoivoa ja ahdistusta näiden takia päivittäin. Onko muilla samanlaista ja mitä keinoja olette keksineet näihin? Korvatulpat ei auta mitään, kokeiltu on.

Meidän esikoinen on samanlainen, kovaäänisyyttä myöten. Hän on myös hyvin herkkä. Aikaa myöten on itselleni tullut helpommaksi sietää sitä raivoa, osittain juuri sen takia, että olen oppinut ymmärtämään syitä sille. Dippadaan mainitsema Keltikangas-Järvinen on tosiaan kirjoittanut temperamentista tosi hyviä kirjoja, minäkin suosittelen niitä.
Meidän esikoinen siis jo 8. Vieläkin oma mieli ja kroppakin reagoi hänen raivoonsa (joka muuttanut muotoaan ja vähentynyt toki, mutta kiivastuu edelleen nopeasti), mutta en enää ahdistu niin voimakkaasti. Ja myös ajatus siitä, että lapsi on tosi pieni, eikä itse siedä omaa oloaan sillä hetkellä, auttaa. Tsemppiä pienen raivoajan kanssa!

Tervetuloa Dippadaa! Todella tunnistan tuon, että haluaisi jokaiselle olla ns. kahdenkeskinen äiti. Ja sen, että kolmen kanssa on niin paljon kyse ryhmädynamiikasta. Meillä 8v, (melkein) 6v ja puolivuotias. Ja jokaisen tarvitsee vähän erilaista äitiyttä. Ja tuo, kun tuntee toisten tunteet niin voimakkaasti, on kuormittavaa. Itselleni on myös vaikeita ne tilanteet, joissa olen kiivastunut ehkä liian herkästi ja sitten lapsi menee apeaksi kun äiti on suutuksissa.

Muutokset ovat minullakin oma prosessinsa. Kahden ensimmäisen syntymät olivat sellaisia oman kasvun aikoja, paljon jouduin miettiä omaa menneisyyttä ja selvitellä asioita itselleni. Mieheni on sopeutuvaisempi muutoksessa ja häneltä olen vähän oppinut muutosten sietoa.

 

[Vargynja]

Onko teille muille muutokset raskaita? Minulle jokaisen lapsen syntymä on ollut valtava mullistus ja aiheuttanut omankin "kehitysprosessin". Lisäksi näihin vuosiin on mahtunut muuttoja ym. Sitten lapsen kasvaessa hän tavallaan muuttuu koko ajan ja sekin on joskus haikeaa ja haasteellista sopeutua itse. Ja lapsen itsenäistyminen vaikkapa koulun alkaessa oli myös sellainen muutos että se haikeus tuntuu ytimissä asti ja pelkään että menetän lapseni... Nyt kolmen kanssa pitää olla vähän erilainen äiti kaikille eri ikäisille. Koko ajan yhtä sopeutumista uuteen tämä äitiys ja kun tuntee vahvasti niin se on väsyttävää.

Täällä on myös muutokset vaikeita. Ihan jo se kun kuopus meni päiväkotiin osaksi aikaa oli iso juttu, johon tarvitsin sopeutumisaikaa. Ja tunnistan myös tuon haikeuden lasten kasvamisesta. Samaan aikaan on ylpeä niistä pienistä-isoista kullannupuista ja samaan aikaan haikeaa. Ja sitä kasvua ja muutosta tuntuu tosiaan olevan kokoajan.

 

[Lavendel]

Moi! Lueskelin näitä juttuja yöllä kun en saanut unta ja ajattelin liittyä mukaan. Olen myös herkkä äiti ja minulla on 7, 5 ja 1 -vuotiaat lapset. Olen todella lapsirakas ja pidän erityisesti kahdenkeskeisestä yhteydestä lapsen kanssa, se on mielestäni vanhemmuudesta parasta. Kolmen kanssa elämä on kuitenkin enemmän ryhmädynamiikkaa ja minua surettaa usein se kahdenkeskisen ajan vähyys. Melua ja sotkua on paljon ja opettelen vieläkin tunnistamaan, mistä ja miksi ylikuormitun ja alan hermostua lapsille tai miehille. Olen itselleni aika vaativa ja se hankaloittaa myös elämää. Olen tajunnut myös viime vuosina sen, että kaikki eivät koe lapsiperhe-elämää yhtä kuormittavaa kuin minä ja olenkin alkanut miettiä enemmän että kenelle kerron ja mitä. Samaan aikaan tiedän kuitenkin, että tämä on parasta ja ihaninta mitä on.

Täällä on paljon puhuttu oman ajan tarpeesta. Minä en osaa ottaa sitä aina tarpeeksi, vaikka hyvää tekisi ja mahdollisuuksiakin olisi. Tuntuu hankalalta jättää lapsia varsinkin jos en ole ehtinyt olla kaikkien kanssa NS. Tarpeeksi. Minulle erityisherkkyydessä on kuormittavinta se, että tunnen kaikkien tunteet niin voimakkaasti. Näin isossa perheessä melkein koko ajan on jollain huono fiilis ja tunnen sen. Kokemusta on myös siis tuollaisista raivokohtauksista ja väsymyksestä niiden jälkeen. Yritän tsempata sen ajan kun lapsella sellainen on, mutta on vaikea "ohittaa" sitten lapsen herättämiä fiiliksiä tai vaikka sitä jos hän on läpsäissyt tai haukkunut silloin.Se harmittaa, vaikka tiedän, että lapsi vasta harjoittelee asioita. Noin pienen kanssa kun Lavendel sinulla niin se on erityisen hankalaa kun lasta ei vielä voi jättää yksin. Isommat joskus mielummin rauhoittuvat ensin yksin. En osaa antaa muuta vinkkiä kuin että älä ainakaan itseäsi syytä niistä raivokohtauksista. Itse työskentelen kasvatusalalla ja omat lapset ovat opettaneet sen, että kasvatuksen voima on kuitenkin rajallista - lapsella on oma luonteensa ja temperamenttinsa, kuten vanhemmillakin. Joidenkin lasten luonteet ovat oikeasti helpompia vanhemmille ja myös lapsille itselleen. Siihen ei voi vaikuttaa kasvatuksella, siis temperamenttiin, joten paras keino on hyväksyä se. Lapsi on tietysti ihana, vaikka välillä olisi todella rasittava joidenkin piirteidensä kanssa. Näistä jos haluaa lukea niin Keltinkangas-Järvistä suosittelen.

Onko teille muille muutokset raskaita? Minulle jokaisen lapsen syntymä on ollut valtava mullistus ja aiheuttanut omankin "kehitysprosessin". Lisäksi näihin vuosiin on mahtunut muuttoja ym. Sitten lapsen kasvaessa hän tavallaan muuttuu koko ajan ja sekin on joskus haikeaa ja haasteellista sopeutua itse. Ja lapsen itsenäistyminen vaikkapa koulun alkaessa oli myös sellainen muutos että se haikeus tuntuu ytimissä asti ja pelkään että menetän lapseni... Nyt kolmen kanssa pitää olla vähän erilainen äiti kaikille eri ikäisille. Koko ajan yhtä sopeutumista uuteen tämä äitiys ja kun tuntee vahvasti niin se on väsyttävää.

Ihana kuulla kokemuksen ääniä, kiitos. Täytyykin perehtyä tuohon Keltinkangas-Järviseen piakkoin. Ja kiva kun tulit juttelemaan tänne!

Minusta tästä aiheesta erityisherkkä vanhempi on liian vähän suomenkielistä keskustelua, tai en itse ainakaan juuri mistään (netistä) ole löytänyt. Monesti olen miettinyt ottaa asian puheeksi jossain ”ammattilaisten pakeilla” ja jo jutellutkin haasteista neuvolassa, mutta tuntuu että sielläkään aiheesta ei välttämättä paljon tiedetä, joten vertaistuki on tuntunut paljon antoisammalta. Juurikin sama fiilis kuin sinulla siitä, että kaikki eivät tosiaan koe vanhemmuutta yhtä raskaana, ja tätähän esim. Elaine Aronkin selvittää kirjassaan Erityisherkkä vanhempi. Toisaalta monet erityisherkkyydestä kirjoittaneet suosittavat parantamaan itsetuntemusta ja tutustumaan muihin erityisherkkiin, joten on ihanaa kun täällä foorumilla meitä samassa elämäntilanteessa olevia on näin paljon!

Aivan tosi tutulta kuulostaa myös tuo, että lapsen syntymä on valtava mullistus ja aiheuttaa myös oman kehitysprosessin. Mielenkiintoista myös kuulla, miten lapsen kasvu vaikuttaa. Voin vain kuvitella nuo haikeuden hetket joista kirjoitat ja olen jo aivan varma että ne tulevat myös täällä olemaan edessäpäin.