Erityisherkät vanhemmat

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Lavendel
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Lavendel sanoi:
Hyvää pohdintaa. Muistelen lukeneeni, että erityisherkkyys olisi periytyvää. En nyt ole mikään asiantuntija mutta kannattaa huomioida että erityisherkkyys ei ole yhtä kuin aistiyliherkkyys, nämä kaksi helposti sekoittuvat keskenään. Toki läheltä liippaavat, enkä ole ihan varma missä menee raja. Käsittääkseni erityisherkän hermosto kuormittuu helpommin ulkopuolisista ärsykkeistä kun taas aistiyliherkkä reagoi tavallista voimakkaammin eri aistimuksista. Varmasti myös yksilöllisiä eroja on herkkyydessä ja toisaalta voihan samalla ihmisellä ilmetä molempia herkkyyden lajeja. 🤔
Click to expand...

Olen käsittänyt että nämä voi olla osittain päällekkäisiä. Siis niin että aistiherkkyys voi olla osa erityisherkkyyttä. Voi toki olla, että olen käsittänyt väärin. Joka tapauksessa esikoista kun ajattelee niin kyllähän hän herkästi kuormittuu. Kuopus taas tuntuu olevan siinä mielessä sopeutuvampi.
 
Mitä tuon testin tein, niin sen mukaan vähän niin ja näin, että olenko vai en. Tosin moniin kysymyksiinkin oli vastaus vähän kiikun kaakun, että olenko vai en. :Smiling Face With Open Mouth And Cold Sweat:

Itse olen jossain määrin ääniherkkä ja sen tiedostan. Samoin kuormitun hyvin helposti ns. ihmisten ilmoilla ja viihdynkin aivan täysin omissa oloissani. Puoliso välillä tuntuu huolestuvan, kun ei mulla tunnu olevan ihan hirveää tarvetta lähteä minnekään.

Etenkin työpäivän jälkeen haluaisin lähes aina olla vain hiljaisuudessa, töissä kuitenkin aina tasainen hurina kaikenlaisista koneista, ihmisten ääntä ja musiikkia (joka itsessään jo ärsyttää jonkin verran). Ja kotiin tullessa puolisolla parhaimmillaan huutaa tv, padilta pyörii milloin video, milloin jokin koulutus ja sitten vielä kännykästä tuijotellaan tiktokia, ja ihmettelee kun olen suoraan sanonut, etten jaksa kuunnella tuota paskaa, vaan vaihtanut huonetta ja ollut itsekseen rauhoittumassa. Tiktok muutenkin itselle ihan kirosana, varsinkin, jos joudun niitä ääniä sietämään. :tears:
 
Wellllu sanoi:
Mitä tuon testin tein, niin sen mukaan vähän niin ja näin, että olenko vai en. Tosin moniin kysymyksiinkin oli vastaus vähän kiikun kaakun, että olenko vai en. :Smiling Face With Open Mouth And Cold Sweat:

Itse olen jossain määrin ääniherkkä ja sen tiedostan. Samoin kuormitun hyvin helposti ns. ihmisten ilmoilla ja viihdynkin aivan täysin omissa oloissani. Puoliso välillä tuntuu huolestuvan, kun ei mulla tunnu olevan ihan hirveää tarvetta lähteä minnekään.

Etenkin työpäivän jälkeen haluaisin lähes aina olla vain hiljaisuudessa, töissä kuitenkin aina tasainen hurina kaikenlaisista koneista, ihmisten ääntä ja musiikkia (joka itsessään jo ärsyttää jonkin verran). Ja kotiin tullessa puolisolla parhaimmillaan huutaa tv, padilta pyörii milloin video, milloin jokin koulutus ja sitten vielä kännykästä tuijotellaan tiktokia, ja ihmettelee kun olen suoraan sanonut, etten jaksa kuunnella tuota paskaa, vaan vaihtanut huonetta ja ollut itsekseen rauhoittumassa. Tiktok muutenkin itselle ihan kirosana, varsinkin, jos joudun niitä ääniä sietämään. :tears:
Click to expand...
Ääniherkkänä olen vastaavia asioita pohtinut ja ratkaissutkin. Pystyisikö käyttämään töissä vastamelukuulokkeita? Toki niitä voi käyttää myös kotona... Entäpä puolisolle kuulokkeet (langalliset tai langattomat )korville, joiden kautta kuuntelisi ne koulutus, tiktok yms
 
Tulin kyselemään täältä neuvoja, miten muut erityisherkät pärjäätte lapsen itkuraivokohtauksien kanssa? Itselleni nämä ovat osoittautuneet aivan mahdottoman kuormittaviksi tilanteiksi. Meillä lapsi on alusta asti ollut hyvin nopeasti itkuun puhkeava, kovaääninen (mieheltä peritty kova ääni?) ja vaikeasti rauhoiteltava. Edelleen vajaa 1,5-vuotiaana näitä kohtauksia tulee monta kertaa päivässä ja aika usein en edes ymmärrä syytä. Yritän näissä tilanteissa pitää itseni rauhallisena, mutta koen silti usein epätoivoa ja ahdistusta näiden takia päivittäin. Onko muilla samanlaista ja mitä keinoja olette keksineet näihin? Korvatulpat ei auta mitään, kokeiltu on.
 
Moi! Lueskelin näitä juttuja yöllä kun en saanut unta ja ajattelin liittyä mukaan. Olen myös herkkä äiti ja minulla on 7, 5 ja 1 -vuotiaat lapset. Olen todella lapsirakas ja pidän erityisesti kahdenkeskeisestä yhteydestä lapsen kanssa, se on mielestäni vanhemmuudesta parasta. Kolmen kanssa elämä on kuitenkin enemmän ryhmädynamiikkaa ja minua surettaa usein se kahdenkeskisen ajan vähyys. Melua ja sotkua on paljon ja opettelen vieläkin tunnistamaan, mistä ja miksi ylikuormitun ja alan hermostua lapsille tai miehille. Olen itselleni aika vaativa ja se hankaloittaa myös elämää. Olen tajunnut myös viime vuosina sen, että kaikki eivät koe lapsiperhe-elämää yhtä kuormittavaa kuin minä ja olenkin alkanut miettiä enemmän että kenelle kerron ja mitä. Samaan aikaan tiedän kuitenkin, että tämä on parasta ja ihaninta mitä on.

Täällä on paljon puhuttu oman ajan tarpeesta. Minä en osaa ottaa sitä aina tarpeeksi, vaikka hyvää tekisi ja mahdollisuuksiakin olisi. Tuntuu hankalalta jättää lapsia varsinkin jos en ole ehtinyt olla kaikkien kanssa NS. Tarpeeksi. Minulle erityisherkkyydessä on kuormittavinta se, että tunnen kaikkien tunteet niin voimakkaasti. Näin isossa perheessä melkein koko ajan on jollain huono fiilis ja tunnen sen. Kokemusta on myös siis tuollaisista raivokohtauksista ja väsymyksestä niiden jälkeen. Yritän tsempata sen ajan kun lapsella sellainen on, mutta on vaikea "ohittaa" sitten lapsen herättämiä fiiliksiä tai vaikka sitä jos hän on läpsäissyt tai haukkunut silloin.Se harmittaa, vaikka tiedän, että lapsi vasta harjoittelee asioita. Noin pienen kanssa kun Lavendel sinulla niin se on erityisen hankalaa kun lasta ei vielä voi jättää yksin. Isommat joskus mielummin rauhoittuvat ensin yksin. En osaa antaa muuta vinkkiä kuin että älä ainakaan itseäsi syytä niistä raivokohtauksista. Itse työskentelen kasvatusalalla ja omat lapset ovat opettaneet sen, että kasvatuksen voima on kuitenkin rajallista - lapsella on oma luonteensa ja temperamenttinsa, kuten vanhemmillakin. Joidenkin lasten luonteet ovat oikeasti helpompia vanhemmille ja myös lapsille itselleen. Siihen ei voi vaikuttaa kasvatuksella, siis temperamenttiin, joten paras keino on hyväksyä se. Lapsi on tietysti ihana, vaikka välillä olisi todella rasittava joidenkin piirteidensä kanssa. Näistä jos haluaa lukea niin Keltinkangas-Järvistä suosittelen.

Onko teille muille muutokset raskaita? Minulle jokaisen lapsen syntymä on ollut valtava mullistus ja aiheuttanut omankin "kehitysprosessin". Lisäksi näihin vuosiin on mahtunut muuttoja ym. Sitten lapsen kasvaessa hän tavallaan muuttuu koko ajan ja sekin on joskus haikeaa ja haasteellista sopeutua itse. Ja lapsen itsenäistyminen vaikkapa koulun alkaessa oli myös sellainen muutos että se haikeus tuntuu ytimissä asti ja pelkään että menetän lapseni... Nyt kolmen kanssa pitää olla vähän erilainen äiti kaikille eri ikäisille. Koko ajan yhtä sopeutumista uuteen tämä äitiys ja kun tuntee vahvasti niin se on väsyttävää.
 
Lavendel sanoi:
Tulin kyselemään täältä neuvoja, miten muut erityisherkät pärjäätte lapsen itkuraivokohtauksien kanssa? Itselleni nämä ovat osoittautuneet aivan mahdottoman kuormittaviksi tilanteiksi. Meillä lapsi on alusta asti ollut hyvin nopeasti itkuun puhkeava, kovaääninen (mieheltä peritty kova ääni?) ja vaikeasti rauhoiteltava. Edelleen vajaa 1,5-vuotiaana näitä kohtauksia tulee monta kertaa päivässä ja aika usein en edes ymmärrä syytä. Yritän näissä tilanteissa pitää itseni rauhallisena, mutta koen silti usein epätoivoa ja ahdistusta näiden takia päivittäin. Onko muilla samanlaista ja mitä keinoja olette keksineet näihin? Korvatulpat ei auta mitään, kokeiltu on.
Click to expand...

Meidän esikoinen on samanlainen, kovaäänisyyttä myöten. Hän on myös hyvin herkkä. Aikaa myöten on itselleni tullut helpommaksi sietää sitä raivoa, osittain juuri sen takia, että olen oppinut ymmärtämään syitä sille. Dippadaan mainitsema Keltikangas-Järvinen on tosiaan kirjoittanut temperamentista tosi hyviä kirjoja, minäkin suosittelen niitä. 👍
Meidän esikoinen siis jo 8. Vieläkin oma mieli ja kroppakin reagoi hänen raivoonsa (joka muuttanut muotoaan ja vähentynyt toki, mutta kiivastuu edelleen nopeasti), mutta en enää ahdistu niin voimakkaasti. Ja myös ajatus siitä, että lapsi on tosi pieni, eikä itse siedä omaa oloaan sillä hetkellä, auttaa. Tsemppiä pienen raivoajan kanssa! ❤️

Tervetuloa Dippadaa! Todella tunnistan tuon, että haluaisi jokaiselle olla ns. kahdenkeskinen äiti. Ja sen, että kolmen kanssa on niin paljon kyse ryhmädynamiikasta. Meillä 8v, (melkein) 6v ja puolivuotias. Ja jokaisen tarvitsee vähän erilaista äitiyttä. Ja tuo, kun tuntee toisten tunteet niin voimakkaasti, on kuormittavaa. Itselleni on myös vaikeita ne tilanteet, joissa olen kiivastunut ehkä liian herkästi ja sitten lapsi menee apeaksi kun äiti on suutuksissa.

Muutokset ovat minullakin oma prosessinsa. Kahden ensimmäisen syntymät olivat sellaisia oman kasvun aikoja, paljon jouduin miettiä omaa menneisyyttä ja selvitellä asioita itselleni. Mieheni on sopeutuvaisempi muutoksessa ja häneltä olen vähän oppinut muutosten sietoa.
 
Dippadaa sanoi:
Onko teille muille muutokset raskaita? Minulle jokaisen lapsen syntymä on ollut valtava mullistus ja aiheuttanut omankin "kehitysprosessin". Lisäksi näihin vuosiin on mahtunut muuttoja ym. Sitten lapsen kasvaessa hän tavallaan muuttuu koko ajan ja sekin on joskus haikeaa ja haasteellista sopeutua itse. Ja lapsen itsenäistyminen vaikkapa koulun alkaessa oli myös sellainen muutos että se haikeus tuntuu ytimissä asti ja pelkään että menetän lapseni... Nyt kolmen kanssa pitää olla vähän erilainen äiti kaikille eri ikäisille. Koko ajan yhtä sopeutumista uuteen tämä äitiys ja kun tuntee vahvasti niin se on väsyttävää.
Click to expand...

Täällä on myös muutokset vaikeita. Ihan jo se kun kuopus meni päiväkotiin osaksi aikaa oli iso juttu, johon tarvitsin sopeutumisaikaa. Ja tunnistan myös tuon haikeuden lasten kasvamisesta. 🥲 Samaan aikaan on ylpeä niistä pienistä-isoista kullannupuista ja samaan aikaan haikeaa. Ja sitä kasvua ja muutosta tuntuu tosiaan olevan kokoajan.
 
Dippadaa sanoi:
Moi! Lueskelin näitä juttuja yöllä kun en saanut unta ja ajattelin liittyä mukaan. Olen myös herkkä äiti ja minulla on 7, 5 ja 1 -vuotiaat lapset. Olen todella lapsirakas ja pidän erityisesti kahdenkeskeisestä yhteydestä lapsen kanssa, se on mielestäni vanhemmuudesta parasta. Kolmen kanssa elämä on kuitenkin enemmän ryhmädynamiikkaa ja minua surettaa usein se kahdenkeskisen ajan vähyys. Melua ja sotkua on paljon ja opettelen vieläkin tunnistamaan, mistä ja miksi ylikuormitun ja alan hermostua lapsille tai miehille. Olen itselleni aika vaativa ja se hankaloittaa myös elämää. Olen tajunnut myös viime vuosina sen, että kaikki eivät koe lapsiperhe-elämää yhtä kuormittavaa kuin minä ja olenkin alkanut miettiä enemmän että kenelle kerron ja mitä. Samaan aikaan tiedän kuitenkin, että tämä on parasta ja ihaninta mitä on.

Täällä on paljon puhuttu oman ajan tarpeesta. Minä en osaa ottaa sitä aina tarpeeksi, vaikka hyvää tekisi ja mahdollisuuksiakin olisi. Tuntuu hankalalta jättää lapsia varsinkin jos en ole ehtinyt olla kaikkien kanssa NS. Tarpeeksi. Minulle erityisherkkyydessä on kuormittavinta se, että tunnen kaikkien tunteet niin voimakkaasti. Näin isossa perheessä melkein koko ajan on jollain huono fiilis ja tunnen sen. Kokemusta on myös siis tuollaisista raivokohtauksista ja väsymyksestä niiden jälkeen. Yritän tsempata sen ajan kun lapsella sellainen on, mutta on vaikea "ohittaa" sitten lapsen herättämiä fiiliksiä tai vaikka sitä jos hän on läpsäissyt tai haukkunut silloin.Se harmittaa, vaikka tiedän, että lapsi vasta harjoittelee asioita. Noin pienen kanssa kun Lavendel sinulla niin se on erityisen hankalaa kun lasta ei vielä voi jättää yksin. Isommat joskus mielummin rauhoittuvat ensin yksin. En osaa antaa muuta vinkkiä kuin että älä ainakaan itseäsi syytä niistä raivokohtauksista. Itse työskentelen kasvatusalalla ja omat lapset ovat opettaneet sen, että kasvatuksen voima on kuitenkin rajallista - lapsella on oma luonteensa ja temperamenttinsa, kuten vanhemmillakin. Joidenkin lasten luonteet ovat oikeasti helpompia vanhemmille ja myös lapsille itselleen. Siihen ei voi vaikuttaa kasvatuksella, siis temperamenttiin, joten paras keino on hyväksyä se. Lapsi on tietysti ihana, vaikka välillä olisi todella rasittava joidenkin piirteidensä kanssa. Näistä jos haluaa lukea niin Keltinkangas-Järvistä suosittelen.

Onko teille muille muutokset raskaita? Minulle jokaisen lapsen syntymä on ollut valtava mullistus ja aiheuttanut omankin "kehitysprosessin". Lisäksi näihin vuosiin on mahtunut muuttoja ym. Sitten lapsen kasvaessa hän tavallaan muuttuu koko ajan ja sekin on joskus haikeaa ja haasteellista sopeutua itse. Ja lapsen itsenäistyminen vaikkapa koulun alkaessa oli myös sellainen muutos että se haikeus tuntuu ytimissä asti ja pelkään että menetän lapseni... Nyt kolmen kanssa pitää olla vähän erilainen äiti kaikille eri ikäisille. Koko ajan yhtä sopeutumista uuteen tämä äitiys ja kun tuntee vahvasti niin se on väsyttävää.
Click to expand...
Ihana kuulla kokemuksen ääniä, kiitos. Täytyykin perehtyä tuohon Keltinkangas-Järviseen piakkoin. Ja kiva kun tulit juttelemaan tänne! 😊

Minusta tästä aiheesta erityisherkkä vanhempi on liian vähän suomenkielistä keskustelua, tai en itse ainakaan juuri mistään (netistä) ole löytänyt. Monesti olen miettinyt ottaa asian puheeksi jossain ”ammattilaisten pakeilla” ja jo jutellutkin haasteista neuvolassa, mutta tuntuu että sielläkään aiheesta ei välttämättä paljon tiedetä, joten vertaistuki on tuntunut paljon antoisammalta. Juurikin sama fiilis kuin sinulla siitä, että kaikki eivät tosiaan koe vanhemmuutta yhtä raskaana, ja tätähän esim. Elaine Aronkin selvittää kirjassaan Erityisherkkä vanhempi. Toisaalta monet erityisherkkyydestä kirjoittaneet suosittavat parantamaan itsetuntemusta ja tutustumaan muihin erityisherkkiin, joten on ihanaa kun täällä foorumilla meitä samassa elämäntilanteessa olevia on näin paljon! 🥰

Aivan tosi tutulta kuulostaa myös tuo, että lapsen syntymä on valtava mullistus ja aiheuttaa myös oman kehitysprosessin. Mielenkiintoista myös kuulla, miten lapsen kasvu vaikuttaa. Voin vain kuvitella nuo haikeuden hetket joista kirjoitat ja olen jo aivan varma että ne tulevat myös täällä olemaan edessäpäin. 🙈
 
Yksi itsensä melko herkäksi kokeva esikoisen odottaja ilmoittautuu!

Olen pitänyt aiemmin itseäni selvästi erityisherkkänä. Nyttemmin en ole enää ihan varma, mutta testin tulokset jäivät kuitenkin rimaa hipoen erityisherkän puolelle - tietty voi olla, että selviytymiskeinot on kehittyneet tai että olen oppinut välttelemään kuormittavia tilanteita siinä määrin että on alkanut unohtua miten kamalilta ne tuntuvat.

En pidä kovista äänistä ja saatan kuormittua huutamisesta esim. tv-ohjelmissa, mutta enimmäkseen herkkyys näkyy sosiaalisissa tilanteissa kuormittumisena ja taipuvaisuutena ylitunnollisuuteen tai huolehtimiseen.

Luin tuon Elaine Aaronin kirjasta alkua sen verran kuin yhdellä laina-ajalla ehdin silloin kun oli juuri jätetty ehkäisy ekan kerran pois. Mielenkiinnolla odotan, mitä raskausaika ja mahdollinen vanhemmuus tuo tullessaan.
 
Lavendel sanoi:
Tulin kyselemään täältä neuvoja, miten muut erityisherkät pärjäätte lapsen itkuraivokohtauksien kanssa? Itselleni nämä ovat osoittautuneet aivan mahdottoman kuormittaviksi tilanteiksi. Meillä lapsi on alusta asti ollut hyvin nopeasti itkuun puhkeava, kovaääninen (mieheltä peritty kova ääni?) ja vaikeasti rauhoiteltava. Edelleen vajaa 1,5-vuotiaana näitä kohtauksia tulee monta kertaa päivässä ja aika usein en edes ymmärrä syytä. Yritän näissä tilanteissa pitää itseni rauhallisena, mutta koen silti usein epätoivoa ja ahdistusta näiden takia päivittäin. Onko muilla samanlaista ja mitä keinoja olette keksineet näihin? Korvatulpat ei auta mitään, kokeiltu on.
Click to expand...

Tsemppiä! Mun lapsi on kohta 3v joten sen kanssa pystyy jo järkeilemään ihan eri tavalla kuin 1,5-vuotiaana.

Mutta en mä aina pärjääkään :No Evil Monkey: Jos kohtaukselle on joku selvä syy, kestän sen ja autan lasta. Sen sijaan jos en ymmärrä syytä tai se on mun näkökulmasta jotain turhanpäiväistä, niin aika pian hermostun itsekin varsinkin jos on tarpeeksi muuta kuormitusta alla tai itselläkin väsy, nälkä, hiki, tms. Oon yrittänyt opetella ajattelemaan, että kyllä aikuinenkin saa näyttää kurjat tunteensa, kunhan ei tapahdu mitään haitallisia ylilyöntejä. Jälkeenpäin pyydän anteeksi ja selitän mitä tunteita mulla oli ja miksi. Kaikenlaiset tunteet kuuluu kaikkien elämään ja opetellaan yhdessä käsittelemään niitä.

Mulla kyllä korvatulpat auttaa, ne vie huudosta pois sen pahimman terän joka lamaannuttaa loogisen ajattelun. Silloin pystyn ehkä vähän paremmin miettimään mistä nyt on kysymys. Lisäksi lapsi hämmentyy kun näkee mun tunkevan jotain korviini, saattaa unohtaa huutonsa ja tulla tutkimaan mun korvia :Grinning Face With Smiling Eyes:
 
Felidae sanoi:
Täytyy lisätä vielä että oon aistiyliherkkä ja jumittava nepsy ja mun lapsuudenkodissa oli varsin kireä tunnelma ja kova kuri, joten lapsen kiukkukohtaukset triggeröi mua aika lailla. Mutta hankin itselleni kaiken mahdollisen avun ja tämä sukupolvien perinne päättyy muhun.
Click to expand...

Mahtavaa, kun katkaiset sen negatiivisen ketjun! 😍

Itsekin yritän olla toistamatta vanhempieni huonoja kasvatusmalleja. Ne vaan tuntuu olevan aika syvään juurtuneet, mutta ehkä onnistun olemaan siirtämättä ihan kaikkea taakkaa. (Lapsuuteni ei sinällään ole ollut kurja ja vanhempani on tehneet parhaansa.)
 
Nyt kun lapsi on 1v4kk on arjesta tullut paljon helpompaa ja jotenkin rauhallisempaa. Tai jotenkin koen tämän ajan paljon kivemmaksi kuin vauva-arjen. Varmasti johtuu siitä että lapsi ei ole enää musta riippuvainen ja on omaa aikaa paljon enemmän vaikka käyn töissä ja pyöritän arkea. Jos tulee ylikuormittuminen niin voin mennä tekemään omia asioita joissa rauhoitun nopeasti, kuten ompelua ja muita käsitöitä. Mieskin tukee tätä ja tykkää kun olen alkanut taas harrastamaan asioita.
Edelleen kuitenkin lapsen kiukkuillessa alkaa monesti nousemaan ahdistus, mutta niistäkin päästään yli.

Vieläkään en ole päässyt lukemaan sitä Erityisherkkä vanhempi-kirjaa, mutta ehkä vielä jonain päivänä 😅
 
summerlemon sanoi:
Nyt kun lapsi on 1v4kk on arjesta tullut paljon helpompaa ja jotenkin rauhallisempaa. Tai jotenkin koen tämän ajan paljon kivemmaksi kuin vauva-arjen. Varmasti johtuu siitä että lapsi ei ole enää musta riippuvainen ja on omaa aikaa paljon enemmän vaikka käyn töissä ja pyöritän arkea. Jos tulee ylikuormittuminen niin voin mennä tekemään omia asioita joissa rauhoitun nopeasti, kuten ompelua ja muita käsitöitä. Mieskin tukee tätä ja tykkää kun olen alkanut taas harrastamaan asioita.
Edelleen kuitenkin lapsen kiukkuillessa alkaa monesti nousemaan ahdistus, mutta niistäkin päästään yli.

Vieläkään en ole päässyt lukemaan sitä Erityisherkkä vanhempi-kirjaa, mutta ehkä vielä jonain päivänä 😅
Click to expand...
Ihana kuulla että arki on teillä helpottunut ja voin samaistua täysin tuohon nyt 1v7kk taaperon kanssa! Just se riippuvuus ja oman ajan puute varmasti olleet ne syyt miksi tuntunut raskaalta, kenestä tahansa varmasti, mutta me erityisherkät ilmapuntareina ehkä koetaan tämä vielä kaksin verroin rankempana.

Ja tuo lapsen kiukkuamisahdistus, kyllä vain! Itsellä on nyt auttanut paljon se, että olen koittanut suhtautua asiaan oppikirjan mukaan 🙈 eli annan kiukuta, istun vieressä ja hengittelee syvään ja odotan että pahin kiukku menee ohi, sitten yritän tarjota jotain muuta ajateltavaa tai ottaa syliin jos sitä tuntuu kaipaavan. Ja tämähän oikeasti tepsii, joka ikinen kerta se kiukku menee kyllä ohi. Ja tuntuu hyvältä etten itse lähtenyt siihen tunnemyllerrykseen mukaan! Voimia sinne, arki työn ja kotielämän välillä ei varmastikaan aina ole helppoa 💕 toivottavasti saat riittävästi palautumisaikaa!
 
Minuakin on auttanut se, kun pystyn kääntämään ajatukset siihen, että kyllä se siitä menee ohi, se kiukkukohtaus. Olen aiemmin jotenkin ns. lyönyt päätä seinään ja ollut sellaisessa mielentilassa, että niitä kiukkukohtauksia ei pitäisi tulla (isolta osin johtuen omasta menneisyydestä ja kiltin tytön syndroomasta) ja se on aiheuttanut tuota ahdistusta, kun lapsi raivoaa. Nykyään on helpompi pysyä rauhallisena ja antaa lapsen raivota aikansa.
Toki välillä oma pinna menee. Isommat lapset ovat jo 8 ja 6 ja niiden kanssa on erilaista vääntöä, kuin taaperon kanssa. Mutta mielestäni lasten on tärkeää nähdä myös sitä, että välillä vanhemmalla menee pinna. Välillä menee ihan aiheesta ja välillä vanhempi on esim väsynyt ja pinna menee vähän liian herkästi. Joka tapauksessa tilanne selvitellään ja puhutaan jokaisen kiukusta ja koko tilanteesta.

Meillä 6-vuotias on selvästi eskariuhmassa. Jotenkin helpottavaa itselleni tajuta, että kyse siitä. Hän on aina ollut se tasaisempi kahdesta vanhemmasta lapsesta ja nyt hänellä tunteet sinkoilee laidasta laitaan. Ja toisaalta ihana, kun erityisherkkä esikoinen on päässyt ehkä kaikista tasaisimpaan vaiheeseen tähän mennessä. Onneksi kaikki haastavat vaiheet aina loppuu, vaikka tilalle tuleekin yleensä toinen vaihe. Siinä onneksi taas jotain muita haasteita.
 
Muokattu viimeksi:
Mites muuten teidän puolisot? Ovatko hekin erityisherkkiä vai eivät? Oma avopuolisoni on kyllä ihan herkkyyden vastakohta. Välillä sitä kyllä miettii miten ollaan oikein yhteen edes päädytty, mutta kai se on ollut jotain sellaista vastakohtien vetoa, aivan kuten plus-napa vetää miinus-napaa puoleensa.. 😅
 
Lavendel sanoi:
Mites muuten teidän puolisot? Ovatko hekin erityisherkkiä vai eivät? Oma avopuolisoni on kyllä ihan herkkyyden vastakohta. Välillä sitä kyllä miettii miten ollaan oikein yhteen edes päädytty, mutta kai se on ollut jotain sellaista vastakohtien vetoa, aivan kuten plus-napa vetää miinus-napaa puoleensa.. 😅
Click to expand...
Meillä mies ei ole erityisherkkä. On hänessä herkkyyttä, mutta monissa asioissa hän on kyllä myös ihan vastakohta. 😊
 
Meillä minä olen erityisherkkä ja introvertti, mies taas lähes vastakohta 😄 Hän ei ole moksiskaan juuri mistään ja viihtyy ihmisten seurassa, toki kaipaa myös sitä itsekseen olemista mutta ei läheskään yhtä paljon mitä minä.
 
Moikka kaikki!
Ajattelin kysyä teiltä asiaa, jota itse olen viime aikoina miettinyt. Kaipaatteko te sellaista tunnetasolla kohtaavaa keskustelua? Ja miten koette sen, jos keskustelukumppani ei vastaakaan siihen tunteeseen?

Esimerkki: Puhutte jollekin jostain vanhemmuuden raskaasta puolesta. Toinen keskustelukumppani vastaa, että ”tiedän, mistä puhut, se on todella raskasta!” tvs. Ja toinen vastaa ”jaa, kaikenlaisia vaiheitahan lasten kanssa on, ” tvs. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Toinen ilmaisee ymmärtävänsä sinun kokemuksesi ja kokeneensa itse samaa, jolloin saa vertaistukea ja sellaista jaetun kokemuksen oloa. Toisen kanssa tulee sellainen olo, että toinen ei jaa sitä kokemusta ja voi tulla olo, että miksi minä edes yritän puhua hänelle näistä. Tai jopa sellainen olo, että oma kokemus mitätöidään. Tässä kirjoitettuna kommenteista on vaikea saada välittymään se, minkälaista kommunikointia tarkoitan.

Kaipaatteko tuollaista tunnetason kohtaamista? Itse huomaan kaipaavani sitä tällä hetkellä. Minulla on kaveri, joka on melko samassa elämäntilanteessa kuin minä, mutta jos yritän puhua jostain, johon kaipaisin samaistumista, niin häneltä saan sellaisen vastauksen, etten tiedä, kokeeko hän asiaa ollenkaan samalla tavalla.

Onko muilla vastaavia kokemuksia?
 
Takaisin
Top