Erityisherkät vanhemmat

[Aaltokukka]

En oikein tiedä minne muualle kirjoittaa, kun varmaan samankaltaisten asioiden kanssa painitaan täällä eniten. Eli koen olevani aktiivinen, osallistuva ja läsnäoleva vanhempi sen aikaa, kun koen että on ”pakko” ja lopulta sit kun voimat loppuu, niin vajoan omiin ajatuksiini ja istun vain tekemättä mitään järkevää.

Lomalla tuli itselleni yllätyksenä, etten jaksakaan puskea itseäni yhtään ja koen olevani se ”tylsä” äiti kun en saa mitään aikaiseksi lasten kanssa ja sydän hommia miehelle. Miksi mä oon väsynyt lomalla???!!!

Lapset pitää mua aina hassuna ja parhaana leikkikaverina mitä en nyt yhtäkkiä jaksakaan enää olla….

Millaistakohan se on kun on normaali määrä voimavaroja ja kestävyyttä. Oon aina miettinyt millaista elämä ois jos jaksaisi normaalisti.

Mun suurin ja kuormittavin pelko, on se etten ole tarpeeksi läsnä. Ja sit se on se suurin kompastuskivi ja muserrun sen äärellä kun olisi niin paljon annettavaa mitä ei jaksakaan antaa.

Kaikki somen käyttö ja puhelin tekee mulle itseinhoa, mutta kun vähennän sitä minimiin niin sitten huomaan että kuormitun enemmän ja aivot hosuu joka paikkaan, että mitä sitten seuraavaksi?

Mulla siis on aina ollut kyky sysätä omat tarpeet pois ja reagoida lasten viestintään välittömästi. Varsinkin meidän nuoremman puhumattoman autismikirjon lapsen kanssa reagointi välittömästä on ensiarvoista, koska muuten hän sulkeutuu eikä enää yritä pyytää apua.

Nyt oon onneksi voinut miehelle ohjata lapset kun kysyvät jotain, mutta silti harmittaa etten ole itse se joka auttaa… vaan jatkaa niitä omia hommiaan.

Kuulostaa todellakin oikeasti raskaalle. Tuo kokoaikainen nopea välitön reagointi " vaatimus" kyllä pikkuhiljaa kuormittaa ketä tahansa. Siksihän esim omaishoitajille on määrätty oikeus vapaapöivikn/ lomaan. Niinpä sullahan kyseessä voisi olla myös lähestyvä burn' out, jota vastaan elimistösi osaa ponnistella...
Milloin sun rauta-arvot on tarkistettu? Voisikin kyse olla myös matalasta hemoglobiinista..mikäli miksuilla on neuvolaköyntejä voit pyytää sen mittaamaan...
isosti voimia pinnistelyyn....

 

[VäriSointu]

En oikein tiedä minne muualle kirjoittaa, kun varmaan samankaltaisten asioiden kanssa painitaan täällä eniten. Eli koen olevani aktiivinen, osallistuva ja läsnäoleva vanhempi sen aikaa, kun koen että on ”pakko” ja lopulta sit kun voimat loppuu, niin vajoan omiin ajatuksiini ja istun vain tekemättä mitään järkevää.

Lomalla tuli itselleni yllätyksenä, etten jaksakaan puskea itseäni yhtään ja koen olevani se ”tylsä” äiti kun en saa mitään aikaiseksi lasten kanssa ja sydän hommia miehelle. Miksi mä oon väsynyt lomalla???!!!

Lapset pitää mua aina hassuna ja parhaana leikkikaverina mitä en nyt yhtäkkiä jaksakaan enää olla….

Millaistakohan se on kun on normaali määrä voimavaroja ja kestävyyttä. Oon aina miettinyt millaista elämä ois jos jaksaisi normaalisti.

Mun suurin ja kuormittavin pelko, on se etten ole tarpeeksi läsnä. Ja sit se on se suurin kompastuskivi ja muserrun sen äärellä kun olisi niin paljon annettavaa mitä ei jaksakaan antaa.

Kaikki somen käyttö ja puhelin tekee mulle itseinhoa, mutta kun vähennän sitä minimiin niin sitten huomaan että kuormitun enemmän ja aivot hosuu joka paikkaan, että mitä sitten seuraavaksi?

Mulla siis on aina ollut kyky sysätä omat tarpeet pois ja reagoida lasten viestintään välittömästi. Varsinkin meidän nuoremman puhumattoman autismikirjon lapsen kanssa reagointi välittömästä on ensiarvoista, koska muuten hän sulkeutuu eikä enää yritä pyytää apua.

Nyt oon onneksi voinut miehelle ohjata lapset kun kysyvät jotain, mutta silti harmittaa etten ole itse se joka auttaa… vaan jatkaa niitä omia hommiaan.

Minä kuulen ja vaistoan myös toisten tarpeet ja vastaan niihin hyvin nopeasti. Viime vuosina olen huomannut, että en jaksa leikkiä ja olla lasten kanssa yhtä paljon kuin ennen. Tekstisi olisi monelta kohdin voinutkin olla minun kirjoittamaani. Meillä ei erityislapsia, mutta esikoinen on erityisherkkä ja hyvin intensiivinen tapaus, vaatii valtavasti huomiota, on hieman erityispiirteinen.

Itse olen ajatellut, että olen tehnyt lasten kanssa niin paljon (mies oli viikot muualla töissä 3,5v), että nyt kun isommat lapset ovat niin isoja (9 ja 6v), että he eivät tarvitse jatkuvaa huomiota, oma mieli alkaa antaa periksi. Olen jotenkin väsynyt siihen, että kuulen kaikki tarpeet, enkä osaa tarpeeksi ottaa omaa aikaa.

Minunkin suurimpia pelkoja on ollut se, etten ole tarpeeksi läsnä. Itselläni se on tullut siitä, kun äitini vakavan sairastumisen takia minä jäin lapsena yksin. Minä en saanut läsnäoloa ja se on vaikuttanut minuun syvästi.

Ehkä itse ajattelen, että armollisuus itseä kohtaan on hyvä opetella. Välillä on väsyneempi, eikä äidin tarvitse aina olla lapsia varten. Erityislapsen kanssa on varmasti vielä tärkeämpi ottaa se aika, jolloin ei edes kuule toisen tarpeita ja voi luottaa siihen, että toinen vanhempi on läsnä. Ja että uskaltaa luottaa siihen, että toisen vanhemman läsnäolo on ihan yhtä arvokasta kuin äidin läsnäolo.

Jaksamista sinne!

 

[Lavendel]

En oikein tiedä minne muualle kirjoittaa, kun varmaan samankaltaisten asioiden kanssa painitaan täällä eniten. Eli koen olevani aktiivinen, osallistuva ja läsnäoleva vanhempi sen aikaa, kun koen että on ”pakko” ja lopulta sit kun voimat loppuu, niin vajoan omiin ajatuksiini ja istun vain tekemättä mitään järkevää.

Lomalla tuli itselleni yllätyksenä, etten jaksakaan puskea itseäni yhtään ja koen olevani se ”tylsä” äiti kun en saa mitään aikaiseksi lasten kanssa ja sydän hommia miehelle. Miksi mä oon väsynyt lomalla???!!!

Lapset pitää mua aina hassuna ja parhaana leikkikaverina mitä en nyt yhtäkkiä jaksakaan enää olla….

Millaistakohan se on kun on normaali määrä voimavaroja ja kestävyyttä. Oon aina miettinyt millaista elämä ois jos jaksaisi normaalisti.

Mun suurin ja kuormittavin pelko, on se etten ole tarpeeksi läsnä. Ja sit se on se suurin kompastuskivi ja muserrun sen äärellä kun olisi niin paljon annettavaa mitä ei jaksakaan antaa.

Kaikki somen käyttö ja puhelin tekee mulle itseinhoa, mutta kun vähennän sitä minimiin niin sitten huomaan että kuormitun enemmän ja aivot hosuu joka paikkaan, että mitä sitten seuraavaksi?

Mulla siis on aina ollut kyky sysätä omat tarpeet pois ja reagoida lasten viestintään välittömästi. Varsinkin meidän nuoremman puhumattoman autismikirjon lapsen kanssa reagointi välittömästä on ensiarvoista, koska muuten hän sulkeutuu eikä enää yritä pyytää apua.

Nyt oon onneksi voinut miehelle ohjata lapset kun kysyvät jotain, mutta silti harmittaa etten ole itse se joka auttaa… vaan jatkaa niitä omia hommiaan.

Minulle tulee tästä kirjoituksesta kuva että olet aivan äärimmäisen ihana ja välittävä äiti. erityisherkät usein ovat ja se saattaa välillä unohtua, kun keskustellaan herkkyyden "ikävemmistä" puolista. Vähän samoja fiiliksiä ollut täälläkin ajoittain vanhemmuudesta ja kuten @VäriSointu kin kirjoitti tuosta armollisuudesta itseä kohtaan niin sitä minäkin korostaisin. Ja itsestään huolehtimista. Apua ja tukea saa pyytää ja erityisherkille tämä on aivan välttämätöntä oman hyvinvoinnin kannalta. Jos ehdit ja jaksat niin lue ihmeessä Elaine N. Aronin (erityisherkkyys-termin äiti) kirja Erityisherkkä vanhempi. Kirja voi tältä osin lisätä itsetuntemusta ja antaa keinoja lapsiarkeen. Tsemppiä sinne!

 

[Pingviiniemo]

Kiitos kaikille tsempeistä ja kauniista sanoista! Sitä tosiaan on aika ankara itelleen. Oon nyt yrittänyt ottaa rennosti ja pikkusen kerrallaan leikkiä ja touhuta jotain lasten kanssa miettimättä tuokion pituutta ja ylipäätään olla enemmän läsnä, mutta omien voimavarojen mukaan.