Kuten
syksyinen sanoi, ihanaa lukea, etten ole ainoa. :) Olen epäillyt omaa kykyäni huolehtia vauvasta, vaikka kissan olenkin onnistunut huoltamaan vuosikausia. Äitiys ei myöskään ole ollut minulle elämäntarkoitus ja uskon, että hyvän elämän voi elää myös ilman lapsia - ja tosiaan 32 v ei ole mikaan nuori ensisynnyttaja.:) En mielestani ole erityisen lapsirakas tai aidillinen ja raskautta ei oltu juurikaan suunniteltu ("sitten joskus... EHKA"). Lahtotilanne oli siis shokki.
Nyt kun tyttaremme on 8 paivan ikainen, minussa juuri mikaan ei ole muuttunut, tai itse en ainakaan huomaa, paitsi kaksi asiaa: maailmani napa on noin kolmekiloinen tuhiseva tyttaremme ja minussa on sisalla sellainen syva rauha, etten osaa sita sanoilla kuvata. Se rauha alkoi synnytyksessa ja on jatkunut sen jalkeen. Nyt ihana tyttäremme on viikon vanha enka voi kuin ihmetella pienta ihmettamme, pikkupikku ripsia, sormia, ensimmaisia kyyneleita, ...
Parisuhde on myos tietenkin muuttunut lapsen myota. Pelkasin, etta lapsi ajaa meidat erilleen, ja valvominen tekee minusta pirttihirmun. En kuitenkaan ottanut huomioon, etta myos mieheni olisi aivan hurmaantunut tyttarestaan ja rakastunut minuun uudelleen nahtyaan, minka uroteon tein synnytyksessa. Olemmekin siis aloittaneet elaman ensiaskeleet perheena - ja se on erilaista kuin etukateen ajattelin, haastavampaakin, koska olemme olleet niin kauan yhdessa, etta elama oli tietylla tapaa vakautunut - kohti jotenkin paljon taydempaa elamaa kuin koskaan aiemmin.
Minun kokemukseni muutoksesta on siis pelkastaan positiivinen. :) Tahan mennessa. Kuka tietaa, mita tulevaisuus tuo tullessaan - en tieda, minne olen menossa, mutta matkalla olen avoimin mielin. Kylla elama kantaa. :)