Ensimmäistä odottavien vertaistuki!

ccix, mulla vähän sama tausta. Vauva ihan täysi yllätys ja keskeytysaikakin oli jo varattuna, terveydellisistä syistä.. Olin päättänyt ettei musta koskaan tule äitiä vaikka lapsista olen aina tykännytkin. Raskaus on ollut mulle iso riski, onneksi kaikki mennyt kuitenkin suht hyvin :) Nyt en osaa kuvitellakaan millainen olo olisi jos olisin päättänyt toisin, en voisi olla onnellisempi ja näin sen on kokoajan pitänytkin mennä :Heartred ihanaa olla pian äiti :)
 
En ole koskaan kuvitellut itseani aitina enka osannut ajatella etta voisin pitaa pienesta ihmisesta huolta. Vanhempien hiljainen viesti aikoinaan oli, etta lapsen myota elama loppuu. Toiseksi minulla oli ihan hirvea synnytyspelko, joka varmaan liittyy siihen etta isani mukaan aidille vanhemman veljeni synnytys oli vaikea. Tosin aiti ole sanonut mitaan asiasta, joten en tieda. Niinpa olen elanyt jatkettua nuoruutta, opiskellut todella pitkaan, matkustanut ja tehnyt kaikkea mahdollista. Kun tapasin mieheni hanella oli selkea mielikuva, etta han varmasti haluaa lapsia ja mina aloin siina vaiheessa miettia asiaa. Han myos tuntui ensimmaista kertaa sellaiselle ihmiselle, jonka kanssa ulkaltaisin hypata tuntemattomaan. Viime vuonna sitten saimme keskenmenon ja se oikeastaan heratti ymmartamaan kuinka paljon nyt haluamme tata lasta ja olemme valmiita uuteen elaman vaiheeseen. Synnytyspelko on lievittynyt ja keskityn kuulemaan vain positiivisia tarinoita seka synnytys/perhevalmennus ja hypnosynnytys ovat auttaneet asennoitumaan tulevaan luottavaisin mielin.
 
38+0 Minä olen elänyt todellakin pidennettyä nuoruutta koska olen jo 36 vuotias ja ikä ei edes ole pahemmin näkynyt kasvoilla. Olen kyllä tosi tyytyväinen siihen miten olen elänyt elämääni tähän asti. On ollut helppo elää vaan pitkää nuoruutta kun mikään ei muistuta muusta. Mies on neljä vuotta nuorempi joten ei hänkään vielä ole paljon miettinyt perheasioita.
Viime vuodesta alkaen aloin ajatella enemmän pysyviä juttuja ja sitä miten perhe voisi oikeasti olla seuraava askel eteenpäin. Tajusin että minulla voisi olla annettavaa äitinä mutta psyykkasin kyllä itseäni paljon tästä valinnasta koska en edelleenkään tuntenut mitään biologista kelloa tai pakottavaa halua tulla äidiksi.

Olen oppinut jo paljon huolehtimisesta kahden kissani kautta. Viime vuonna vuosi sitten toinen kissani kuoli kissavahdin virheen takia ja se oli tosi surullinen paikka. Mietin silloin sitäkin miten kissat olivat kuin lapsia minulle ja miten nytkin jos elossa oleva kissani olisikin lapsi, se juttelisi minulle kaikenlaista nyt 4 vuotiaana.

Yllätykseksi raskaus ei muuttanut minua ulkoisesti paljon. Minusta tämä raskaus on ollut myös todella helppo. Ehkä aika oli juuri oikea ja kun kumppani on varma niin sekin saa kaiken tuntumaan tosi hyvältä ja oikealta. Lapsi tuo tullessaan paljon muutoksia ja minusta se on hienoa. Opin varmasti valtavasti uusia asioita lapsen äitinä. Varmasti siihen kuuluu alussa myös jonkinlainen identiteettikriisi mutta jänniä aikoja eletään :Heartred
 
Mmmustikka- mina olen jo 39v ja mies vuoden vanhempi, mutta taa ei tunnu Lontoossa olevan mitenkaan erikoista olla vanhempi aiti ja tunnen useampia, jotka ovat hankkineet ekan lapsen yli 35v. Monille tama on ihan jo taloudesta kiinni kun tyonantaja ei valttamatta maksa aitiyslomasta ja valtion tuki on mita on. Sen sopivan kumppanin loytyminen sitten on jo asia erikseen.

Sanoisin samaa, etta tama raskausaika on ollut ihanaa ja helppoa aikaa. :-) Reissasimme toisen kolmanneksen aikana paljon ja nyt ollaan valmiita pikkuisen tuloon.
 
Kiva huomata, että täällä on muitakin, ketkä eivät kuulu kastiin "olen aina halunnut olla äiti". Hyvää vertaistukea :) Itse kiersin vielä pari vuotta sitten kaikki vauvat ja lapset niin kaukaa kuin mahdollista ja oikein säpsähdin, jos joku tuli esimerkiksi työpaikalle näytille uusimman nyyttinsä kanssa.

Miehen kanssa olimme keskustelleet niin mahdollisista lapsista "sitten joskus" kuin myös vapaaehtoisesti lapsettomana elämisestä. Päädyimme kuitenkin jonkin aikaa sitten siihen, että kummatkin näemme perheessämme tulevaisuudessa koiran lisäksi myös lapsen/lapsia. Sitten tuumasimme, että kun ne näyttävät tulevaisuuden visioomme kerran kuuluvan, niin miksi ei sitten antaisi niille mahdollisuuden tulla jo nyt.

Ja tässä sitä ollaan :) Vajaa kolme viikkoa laskettuun aikaan ja ajatukset kulkee aika ristiriitaista rataa. Välillä en edelleenkään tajua olevani raskaana, välillä haaveilen innoissani vauva-arjesta ja välillä olen kauhusta jäykkänä, kun tajuan, että mahassani on vauva, se on sieltä tulossa muutaman viikon sisään tavalla tai toisella ulos ja se on täysin riippuvainen minusta ja miehestäni. Glup, aikamoinen vastuu...
 
Mä olen välillä miettinyt onko mussa jotain vialla kun vielä nytkin, pari päivää ennen suunniteltua sektiota, on välillä tunne ettei tää ole todellista ja tuntuu ihan hassulta ajatella että perjantaina viimeistään tää vauva syntyy.. Odotan kyllä innolla ja toisaalta tuntuu että olen valmis tähän elämän muutokseen ja että näin kaiken pitää mennäkin ja sitten välillä iskee paniikki asian suhteen ja jotenkin epätodellinen olo..

Mua myös pelottaa miten pärjään jatkossa lapsen ja selkäni kanssa, selkä pettää välillä ihan yllättäen jolloin jalat menee alta varoittamatta ja löydän itseni täysin liikuntakyvyttömänä lattialta.. Mitä jos vauva onkin sillon sylissä ja olen yksin kotona :/ Täytyy vaan toivoa ettei noin koskaan tapahdu ja olla varovainen. Ei siis mene tuollalailla selkä mitenkään usein, mutta...
Selkäongelmat ja kivut tulevat tuomaan mun vauva-arkeen muutenkin omat haasteensa, onneksi niihin osaa jo etukäteen varautua ja kaupungilta saa tarvittaessa apua miehen ollessa töissä. Toivon kuitenkin että pärjäisin selän kanssa niin hyvin että saisin hoitaa vauvan itse ilman ulkopuolista apua!

Mä tunnen itseni myös vanhaksi, ikää 36vuotta.. Eipähän tarvitse katua elämättä jäänyttä nuoruutta :wink Mutta eiköhän nämä ajatukset tästä selkene kun vauva on sylissä :Heartred Ei malttais millään odottaa että näkee oman pienen :)
 
Mä oon tässä kolmenkympin kynnyksellä, eli en siis mitenkään vanha ensisynnyttäjä vielä. Kuitenkin tuo nuoruus venyi siis tännekin asti ja mainitsemani tyhjyys alkoi oikeesti tuntumaan vuosi vuodelta jotenkin syvemmältä. Ei täyttynyt rakkaudesta, uusista haasteista, saavutuksista... siis jos nyt joku ymmärtää tän mun tunteen. Aina puuttui jotain ja sitä aina etsi (myös vääristä paikoista, huonoista ihmissuhteista)

Tällä hetkellä siis pelottaa tää tuleva, mut kuitenkin hyvällä tapaa. Ja tää tunne, se että voi lakata etsimästä sitä puuttuvaa - olla siis juurta jaksain täynnä, mitään ei enää puutu. Ja ironista, se mitä viimesimmäksi oletin olevan se puuttuva tekijä, olikin se, mikä täydensi kaiken :Heartred

Hohhoijaa, kun menee niin siirappiseksi...

Mullakin välillä, kumma kyllä, unohtuu et oon raskaana. Siis muutaman kerran aamulla hetken miettinyt, että missä maha? (siis muutenkin maha pienempi aamulla, jotenkin littana) Epätodellisen todellista tää elo tällä hetkellä, ja kyllä täällä aika kärsimättömänä venailen, et jotain alkaisi tapahtumaan (:

Kauhea kun meinaa pakahtua tähän onnellisuuteen, ja varmaan kohta joku masennus kohtaus... on kyllä hormonit aika sekaisin :P josko olisi merkki lähenevästä synnytyksestä.
 
Kuten syksyinen sanoi, ihanaa lukea, etten ole ainoa. :) Olen epäillyt omaa kykyäni huolehtia vauvasta, vaikka kissan olenkin onnistunut huoltamaan vuosikausia. Äitiys ei myöskään ole ollut minulle elämäntarkoitus ja uskon, että hyvän elämän voi elää myös ilman lapsia - ja tosiaan 32 v ei ole mikaan nuori ensisynnyttaja.:) En mielestani ole erityisen lapsirakas tai aidillinen ja raskautta ei oltu juurikaan suunniteltu ("sitten joskus... EHKA"). Lahtotilanne oli siis shokki.

Nyt kun tyttaremme on 8 paivan ikainen, minussa juuri mikaan ei ole muuttunut, tai itse en ainakaan huomaa, paitsi kaksi asiaa: maailmani napa on noin kolmekiloinen tuhiseva tyttaremme ja minussa on sisalla sellainen syva rauha, etten osaa sita sanoilla kuvata. Se rauha alkoi synnytyksessa ja on jatkunut sen jalkeen. Nyt ihana tyttäremme on viikon vanha enka voi kuin ihmetella pienta ihmettamme, pikkupikku ripsia, sormia, ensimmaisia kyyneleita, ...

Parisuhde on myos tietenkin muuttunut lapsen myota. Pelkasin, etta lapsi ajaa meidat erilleen, ja valvominen tekee minusta pirttihirmun. En kuitenkaan ottanut huomioon, etta myos mieheni olisi aivan hurmaantunut tyttarestaan ja rakastunut minuun uudelleen nahtyaan, minka uroteon tein synnytyksessa. Olemmekin siis aloittaneet elaman ensiaskeleet perheena - ja se on erilaista kuin etukateen ajattelin, haastavampaakin, koska olemme olleet niin kauan yhdessa, etta elama oli tietylla tapaa vakautunut - kohti jotenkin paljon taydempaa elamaa kuin koskaan aiemmin.

Minun kokemukseni muutoksesta on siis pelkastaan positiivinen. :) Tahan mennessa. Kuka tietaa, mita tulevaisuus tuo tullessaan - en tieda, minne olen menossa, mutta matkalla olen avoimin mielin. Kylla elama kantaa. :) :Heartpink
 
Olen kanssa jo 3kympin ohittanut ensisynnyttäjä. Nyt elämäntilanne on ollut paras mahdollinen tälle vauvalle, vielä muutama vuosi sitten ei olis kukaan uskonut että minä vielä vauvaa teen... Nyt on saanut viettää nuoruutta, hullutella, työasiat kunnossa, koti hankittu ja hyvä avopuoliso. :)

Päätettiin runsas vuosi sitten jättää ehkäsy pois ja kokeilla että saadaanko me vauvaa. Onneksi näin kävi että saatiin alkaa odottaa tätä ihan uutta ihanuutta ja toivotaan että kaikki menee hyvin loppuun saakkakin! :love7

Tää sivusto on kyllä ollut ihan uskomattoman mukava keksintö kun saa lukee käytännön kokemuksia ihmisiltä jotka myös odottavat ensimmäisiään ja muitakin noita ketjuja lueskellut. Käytännön jutut kun kertoo kuitenkin enemmän kuin ne mitä kirjoista lukee. :)

Ja kiitos Libra, sun tekstit tosiaan tuo jotenki ainakin mulle semmosta rauhallisuutta ja turvallisuuden tunnetta jotenkin, tuntuu että kyllä tässä pärjätään sitten kuitenkin! :rolleyes:
 
Kiva huomata että vähän samankaltaisia kokemuksia ja fiiliksiä on muillakin... Meilläkin tää raskaus oli yllätys, tosin itse olen aina ajatellut että haluan lapsia, mutta sitä sopivaa elämäntilannetta vaan ei ollut vielä tullut kohdalle. Itse en keskeytystä missään vaiheessa harkinnu, olen ollut alun panikointia lukuunottamatta oikeastaan vaan iloinen että tässä kävi näin, kun välillä on tuntunut että nää mahdolliset lapsentekovuodet kerkeää mennä ohi ennen kuin pääsee edes yrittämään (mullakin ikää se 30)... Mulla suurin jännityksen aihe alkuun oli se että lähteekö tuo avopuoliso kävelemään ja jäänkö tän tilanteen kanssa yksin, kun sille tämä oli alkuun aika kova shokki. Mutta ei se sitten lähtenyt, ja nyt on onneksi jo innoissaan vauvasta :)

Ja joo, enää viikko laskettuun aikaan, ja edelleen tää välillä tuntuu aika epätodelliselta! Jotenkin on välillä vaan vaikea uskoa, että meillä tosiaan voi ensi viikolla olla jo vauva :eek: Tai voihan se tulla vaikka jo tällä viikolla, tai sitten venyä vielä about kolmen viikon päähän, mutta silti, ihan kohta! Mut ehkä me kaikki niiden kanssa selvitään :)
 
:grin:):confused::eek:

Eilen kun petasin pinnasängyn ja laitoin kaiken valmiiksi vauvaa varten sain jonkun pienen paniikkikohtauksen. Todellisuus iski :) Siinä omalla sängyllä istuin, tuijotin pinnasänkyä ja itkin miehelle että alkaa kahdenkeskinen aika käydä vähiin. Jotenkin levoton olo ollut siitä asti. Nyt on kuitenkin ihanaa kun on kaikki valmiina. Voi hyväll mielin lähteä huomenaamulla sairaalaan.

Jännittää ihan hirveästi. Huomenna on SE päivä. Minusta tulee äiti :Heartred Leikkaus hirvittää mutta kun vaihtoehtoja ei ole niin pakko vaan sopeutua. Veikkaan että tästä päivästä tulee melko pitkän tuntuinen..

Olen yhtäaikaa innoissani, paniikissa, ahdistunut ja onnellinen...
 
Voi että! :Heartred

Pystyn kuvittelemaan tuon fiiliksen.. Siinä mielessä että tänään olisi tarkoitus laittaa vauvan sänky kuntoon ja itseni tuntien mä alan parkumaan kun katselen sitä petiä ja niitä petivaatteita... :') :smiley-ashamed004

Tänään keittelin tutteja valmiiksi. Kotihommia tuli tehtyy, virkunen päivä! smiley-chores003 :smiley-chores004 :smiley-chores011
Tarkistin sairaalakassit itselleni, vauvalle ja isännällekki pakkasin jotain mukaan omaan kassiin.

Voi että, niin ne ajat lähenee meillä kaikilla, ihanaa!! :love7
 
Hilliputti: Oikein paljon onnea ja voimia h- hetkeen!
Carnie: ihanat ikonit sulla postauksessa. Juuri tällaista ahkeraa pyykkäystä ja kodinlaittoa ne on nämä viimeiset viikot :) Minusta oli ihana hetki eilen kun yhdessä miehen kanssa tehtiin vauvakarkkipaketteja. Mies pussitti karkkeja ja minä koristelin :) Tuntuu että tällaisia pikkuperinteitä on kiva luoda lisääkin. Tästä syksystä tulee kyllä ikimuistoinen. Joskus tietty vähän pelottaa ajatus synnytyksestä ja se että kaikki menisi varmasti hyvin. Pahinta on kun sitä ei tiedä milloin se synnytys alkaa, se voi tapahtua piankin tai kestää vielä viikkoja.
 
Hurjan riemukas olo pyyhki päätä äsken, kun mietin syksyä vauvan ja miehen kanssa.
Vähän liian romanttiset kuvatkin ehkä :) hahaa..
Olen rakkautta täynnä.
Liikutuin eilen lukiessani lehteä, missä oli parikin kuvaa, jossa mies pienen lapsensa kanssa,
ja yritin kuvitella omaa miestäni kahdestaan pikkuisen kanssa ja tuli niin hellä olo.
Kohta saa nähdä uusia puolia rakkaastaan isänä.
Olen miettinyt, että lapsi saa kyllä mahtavan isän. :D
 
Kiitos tsempeistä :) Vertaistuki on kyllä hieno juttu, kummasti helpottanut kun on saanut puettua ajatuksia sanoiksi ja huomannut että muilla pn samoja mietteitä.. Sairaalassa odottelen että pääsee ilmoittautumaan.Tänään musta tulee äiti :Heartred Apua.
 
:Heartbigred On tää vaan ihmeellistä.. Heräämössä sektion jälkeen vielä koko juttu tuntui oudolta ja epätodelliselta.. Oli vaikea uskoa että olen äiti kun vauvakin oli muualla.. Osastolla kun sain pienen rinnalle harjoittelemaan imetystä kaikki loksahti paikalleen ja tunne oli ihan uskomaton. Tuo pieni ihminen on minun poika :Heartred Eihän tässä malta edes nukkua kun pitää tuijotella ja ihastella :)

Leikkaus meni hyvin, puudutuksen laitossa selkärangan vauriot aiheutti ongelmia. Puolen tunnin ja yli 20 piston jälkeen joku vanha konkari kutsuttiin paikalle ja hän sai pistettyä melkein heti :)

Olen ollut jo iltapäivästä jalkeilla ja hoitanut vauvaa. Aamulla kävelin kepeillä sairaalaan ja nyt on kuin ei pahoja selkäkipuja olisi koskaan ollutkaan. Toivottavasti saan nauttia tästä lähes kivuttomasta jaksosta pitkään eikä johtuisi pelkästään puudutuksesta!

Maltan tuskin odottaa että pääsen elämään vauva-arkea tuon pienen ihmeen ja maailman parhaan isin kanssa
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top