Ensimmäisen lapsen odottajat

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Kaffee
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Minua taas pelottaa ihan muut asiat. Olen vuosia katsellut kun tuulipukuäidit rasvaisine hiuksineen käy ostoksilla ja kävelemässä heijastusliivi päällään. Mua pelottaa, että musta tulee yhtä välinpitämätön omaa itseäni kohtaan. Millaisen kuvan se antaa äitinä? Että ei välitä pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan..
Synnyttäminen ei minua juuri pelota(ainakaan vielä). Enemmänkin odotan sitä jollain tapaa syvällisenä kokemuksena ja aionkin mahdollisuuksien mukaan yrittää synnyttää ihan luomusti. Katsotaan syksyllä sitten mitenkä kenenkään meistä suunnitelmat oikeasti meni... :)
 
Omasta hygieniasta huolehtimatta jättäminen asia erikseen, mutta kertooko sun mielestä tuulipuku ja heijastinliivi siitä, ettei pidä huolta itsestään?! Itsekin joskus aikoinaan "kauhistellut" ulkoiluvaatteita käyttäviä, mut kummasti muuttui ääni kellossa kun ikää tuli lisää ja hommasin koiran, jolloin ulos on mentävä kelillä ku kelillä. Nyt lähinnä naureskelen ihmisille, ketkä nytkin kahlaa tuolla loskassa valkosilla converseilla ja korkkareilla.

Jossain vaiheessa elämää kenties käytännöllisyys ja mukavuus tulevat tärkeämmiksi kuin ulkönäkö. Hienoa tietenkin, jos siinä vauva-arjessa jaksaa pitää ittensä aina kauniina.
 
:) mulla tuli tästä mieleen kun äitini yritti pakottaa teini ikäistä käyttämään kyseistä heijastin liiviä ja se oli niiiiin nolo ja kaikkea, mitä jos joku olisi nähnyt. Nyt vuosia myöhemmin ymmärrän äitini huolen, etenkin raskauden myötä. Yks päivä ajelin tuolla pimeässä ja liukkaalla tiellä, kun lapset laskivat mäkeä tien vieressä olevan lumikasan päältä. Luojan kiitos kahdella kolmesta oli heijastinliivit :)
 
Raven: älä siitä heijastinliivistä ole huolissasi - se on vain ja ainoastaan järkiostos. Mä sanoisin, että se, mikä ulospäin vaikuttaa siltä, ettei huolehdi itsestään, on oikeasti enemmän sitä, että äidiksi kasvaessa pikkuhiljaa ymmärtää millä asioilla on ihan oikeasti väliä. Jos ei ehdi muuta vetäistä päälle kuin tuulipuvun, ja jättää välillä meikkaamatta, se tarkoittaa vaan sitä, että on ollut jotain miljoonasti tärkeämpää tekemistä. Ne tuulipukuäidit on ehkä piirtäneet sormiväreillä koko aamun, koska se on kivaa, tai pelastaneet lapsensa pulasta kerran minuutissa, eivätkä sen takia ehtineet laittaa pyykkikonetta pyörimään, jotta saisivat rään tahrimat farkut päällensä kävelylle. Jos siis huomaat muuttuneesi tuulipuku-heijastinliivi-ihmiseksi, se ei sua siinä vaiheessa enää haittaa, koska tiedät kasvaneesi henkisesti. Todennäköisesti et itse edes huomaa muuttuneesi sellaiseksi, koska tiedät, että ne farkut on siellä pyykkikorissa, ja olisit laittanut ne jalkaan jos ne vaan olis olleet yhtä puhtaat kuin tuulipuvunhousut.
 
Mä lähestyisin tuota Ravenin huolta sitä kautta, että pukeutuminen on osa omaa persoonallisuutta. Toivoisin, että myös äitiydestä tulee osa omaa persoonallisuutta mutta että jäisi tilaa myös muille rooleille. Äidit tuulipuvuissaan tuntuvat ulkopuolisesta helposti massalta, johon ei halua itse kadota. Oikeasti tuulipukuäidit eivät tietenkään ole massaa. Kyse ei ehkä ole varsinaisesti tuulipuvusta, vaan siitä miten sovittaa äitiyden omaan elämäänsä. Varmasti tärkeysjärjestykset muuttuvat, ovathan ne muuttuneet muutenkin elämän myötä, mutta toivoisin, että osaisin äitinäkin pitää kiinni myös itselle tärkeistä asioista.
 
No nyt meni aika syvälliseksi. Taisitte hieman tulkita ääri-esimerkkiäni väärin. :D en katso alas tai halveksu ulkovaatteiden tai heijastinliivien käyttäjiä.
Kaupunkityttö tosin olen ja tulen aina olemaan, eikä maalle muutto ole sitä minusta pois ajanut. Minulle esteettisyys on tärkeää niin pukeutumisessa kuin muissakin asioissa. Ulko-lenkkeily -takinkin omistan, mutta en sitäkään ostanut, ennenkuin löysin juuri sellaisen joka miellytti silmää. Tämä ei minusta tee sen huonompaa ihmistä. :) Jokainen tavallaan.
Minä en tuomitse tuulipuku-kansaa, tosiasia on, että tuulipuku-kansa tuomitsee minut.
 
Juurikin näin Sissis. :) Minä olen sellainen "massasta erottautuja" ollut jo pienestä pitäen. Jos tuo identiteetti muuttuisi, en ehkä enää tietäisi kuka minä olen ja kuka haluaa hukata oman minuutensa? En halua hukkua perhe-keskeisyyteen ja sulautua perhe-massaksi, vaan olla rohkeasti oma erillinen ihmiseni. Tätä voi ehkä olla vaikea ymmärtää, jos samat asiat eivät itselle ole niin tärkeitä. Ja se on ihan ok.
 
Raven, mä luulen, että se riittää, että tiedostaa itselle tärkeät jutut ja päättää etukäteen pitää niistäkin huolta. Voi olla, että hetkittäin vauva-arjessa ne unohtuvat, mutta ainakin omat äitiystäväni ovat löytäneet identiteetilleen tärkeät asiat uudestaan. Eivätkä kaikki niistä missään vaiheessa luopineetkaan. En kuitenkaan halua mitenkään väheksyä tuota huolta: mulla on samankaltaisia pelkoja välillä. Mä harrastan taiteita ja pelkään, että äitiys ja väsymys saa mut unohtamaan rakkaat jutut.

Tämä voi tuntua kokeneemmista hölmöltä vertaukselta, mutta opiskeluaikoina pelkäsin, että kun pääsen työelämään, unohdan omat arvoni ja alan toistaa toisilta opittuja rutiineja. Niin ei käynyt, vaikka välillä eivät voimat ihan riittäneetkään.
 
Sori, ei ollut tarkoitus olla liian syvällinen :) En usko, että kukaan pystyy tahtomattaan hukkaamaan identiteettiään äitiyden pyörteissä. No okei, ehkä jos saa neljä vauvaa kerralla, voi olla vaikea enää ajatella muuta. Mutta mä odotan äitiyslomaa, koska silloin elämä ei oo pelkkää töihin ja kotiin juoksemista, vaan mulla on aikaa myös itselleni - niin hullulta kuin se kuulostaakin. Esikoisen kanssa kotona ollessa löysin ompeluharrastuksen, enkä vois kuvitella enää olevani ilman! Löysin jotain, joka todellakin on mun juttuni, eikä se edes liity lapsiin/äitiyteen muuten kuin silloin jos ompelen lapselle jotain tai imetyspaitoja :)
 
ve22, tuo kuulostaa kyllä lohdulliselta. Olen vain kuullut aika monen keski-iän ohittaneen pohtivan, mistä kaikesta joutui lasten vuoksi luopumaan (pukeutumisesta lähtien), ja ajattelen, että saattaa vaatia vähän tiedostamista ja vaivannäköä, ettei itse päädy samaan. Ajattelen myös niin, että hölmöimmistäkin peloista pitää voida puhua. Monet asiat ovat sellaisia, että ne pitää kuitenkin lopulta pähkäillä itse. Ainakin itse olen sen verran kovapäinen, että pitää saada itse pohtia, kokeilla ja ratkaista. :)
 
Taide-ihminen minäkin, ehkä siksi tuo esteettisyyden kaipuu. :) sen voi tulkita niin väärin jos ei sitä ymmärrä.
Joo noi harrastukset on tärkeitä, pieni pala omaa aikaa. :) siitä kannattaa pitää kiinni. Pitäisi varmaan itsekin kaivaa taas se ompelukone esiin ja katsoa vieläkö ne artesaanin taidot on tallella. :)
 
Muistan edelleen sen päivän, kun huhtikuussa 2012 tajusin käveleväni vaunujen kanssa tuulipuvussa lähiömme katuja ja mietin, että minustakin on tullut tällainen. Ja olin onnellinen - en olisi koskaan ennen lasta uskonut, että musta tulee sellainen vapaaehtoisesti. Aurinko paistoi, poika nukkui ja nautin äitiydestä täysillä ja se tuulipuku vain oli kaikista kätevin lenkillä.

Kuitenkin vasta palattuani töihin pojan ollessa vuoden, tajusin, että olin menettänyt osan persoonallisuudestani äitiyslomalla ja minun kohdalla paluu työelämään palautti sen. Meikkasin ja pidin itsestäni huolta myös äitiyslomalla, tapasin paljon ystäviäni, kävimme kahviloissa, jatkoin harrastuksiani ilman lasta jne, mutta silti olin "vain" äiti. Kun palasin töihin, olin taas muutakin. Minulle työelämä on aina ollut tärkeä ja oli hyvä palata sinne. Töihin paluun jälkeen, koin olevani parempi äiti pojallenikin, kun jaksoin kiukutteluja jne ihan eri tavalla, kun yhteistä aikaa oli rajallisesti.

Äitiys on myös muuttanut omaa arvomaailmaa paljon. Ennen kauhistelin ihmisten autoissa killuvia lasten värikkäitä aurinkoverhoja ja kaikkien tarvetta tunkea muumimaailmaan. Lapsen saannin jälkeen olen tajunnut, miten paljon iloa saa oman lapsen ilosta, ja sen vuoksi on valmis tekemään paljon älyttömiä lasten juttuja ja menemään lasten ehdoilla.

Juuri naureskeltiin kollegan kanssa viime työmatkalla, että ennen lapsia työmatkoilla ollessa hieman aikaa kokouksen ja illallisen välissä, tuli käytyä suihkussa, meikattua ja vaihdettua vaatteet. Nykyisin käytän ajan päiväuniin ja varaan vartin illalliseen valmistautumiseen. Ja silti koen olevani ihan yhtä huoliteltu. Äitinä oppii tehokkaaksi. :wink

Mitä itseensä panostamiseen tulee, niin selvästi esimerkiksi ostan vähemmän itselleni vaatteita, kenkiä, laukkuja, meikkejä jne kuin ennen. Mutta yhtä siististi pukeudun kuin ennenkin. Nykyisin perheen kulurakenne on erilainen ja itse priorisoin lapsen kunnollisen toppahaalarin, joka on käytössä joka päivä, kuin itselleni uudet korkokengät. Ja toisaalta kovin harvoin tulee käytyä kaupoilla itsekseen nykyisin. Sinällään siis lapsi on kasvattanut minusta myös vastuullisemman kuluttajan.:p

Lohdullista on myös tiedostaa, että pikkulapsiarki on vain vaihe elämässä ja pian tulee aika, jolloin lapseni ei halua viettää kanssani vapaa-aikaa ja saan taas panostaa itseeni niin paljon kuin haluan. Nautin lapseni seurasta niin paljon, etten koe jääväni tällä hetkellä mistään omasta paitsi tai joutuvani luopumaan jostain lapsen takia. Joudun luopumaan monista asioista, mutta omassa prioriteettilistassa ne eivät ole kärjessä ja sen takia luopuminen ei kirpaise.
 
Muokattu viimeksi:
Ohoh! Täällähän on sukellettu syvällisiin syövereihin. Itse jotenkin ajattelen, että on hyvä vaan jos äitiys karsii omasta persoonasta sitä liiallista peiliin tuijottelua ja ulkonäön arvostelua. Olen kuullut monelta että äitiyden myötä oppisi olemaan armollisempi omaa ulkonäköä kohtaan ja sitä toivoisin ainakin itselleni.
 
Meillä ei ole edelleenkään niitä verhoa ja killuttimia autossa. :grin En pysty joustamaan. Meillä on myös pottagate meneillään. Pyysin miestä ostamaan kaupasta samanlaisen valkoisen potan, jollainen meillä jo on ennestään (kaksi vessaa, kaksi kerrosta). Tuloksena on turkoosilla alustalla ja valkoisella astialla oleva potta, jonka lapsi on kuulemma saanut valita. Mies saa palauttaa pottansa, koska se on ruma, eikä meillä ole mitään turkoosia. Toivottavasti keksii myös lapselle selityksen minne se katosi. Eipä tämä iso asia ole eikä välttämättä pottagaten arvoinen, mutta minulle on tärkeää, että kotona näyttää kivalle ja, että värit on kivoja. Ne on oikeasti tärkeitä asioita minulle. Meillä ei ole aina siistiä ja lelut on käytännössä joka päivä räjäytetty ympäri kämppää ja sohvasta on rakennettu auto (niin, että väsynyt äiti ei voi siinä lojua), mutta lähtökohtaisesti en ota rumia käyttötavaroita kotiin, jos samalla vaivalla voi saada "nätinkin".

Ja väkisinkin tosiaan muuttuu eurojen kulkusuunta lapsien tultua. Mutta voi sitä silti ostaa kivaa ja mieluista silloin, kun tarvii. :)
 
Kumpa tosiaan oppisi. Oon itse lihonnut tässä vuoden aikana noin 10 kiloa ja omaan itsetuntoon se on vaikuttanut tosi paljon ja salilla sitä oon yrittänytkin saada pois. Tällä hetkellä vaan jaksaminen on nolla ja tuntuu et oon hirveän iso ja huono. Itsetunto laskenut niin kovaa vauhti että ahdistaa. Haluaisin oppia taas arvostamaan itseään eikä tuijottaa sitä vaakaa.. Pieni juttuhan tää on isossa mittakaavassa kun alkaa ajattelee
 
Viveka, ihailen suuresti suhtautumistasi. :) Ja Tuulevi, olen myös itse mielummin jotain ilman, kunnes löydän sen mieluisen asian tai esineen :D Sinulla taitaa olla myös vahvana temperamentti-tyyppinä melankolikko; kaikkeen mutä näkee ympärillään on oman pään sisällä se oma "täydellinen" versio ja mikään muu ei kelpaa tai ei yksi kertaisesti voi olla onnellinen. :D
 
Raven sanoi:
Viveka, ihailen suuresti suhtautumistasi. :) Ja Tuulevi, olen myös itse mielummin jotain ilman, kunnes löydän sen mieluisen asian tai esineen :D Sinulla taitaa olla myös vahvana temperamentti-tyyppinä melankolikko; kaikkeen mutä näkee ympärillään on oman pään sisällä se oma "täydellinen" versio ja mikään muu ei kelpaa tai ei yksi kertaisesti voi olla onnellinen. :D
Click to expand...

No mitkään hormonit tai väsytys-pahoinvointi-vitutushan ei varmasti ole yhtään tässä pottagatessa taustalla. :cool:

Itsellä on myös sama tilanne töiden/kotona olon suhteen, kuin Vivekallakin. Töissä käydessä jaksaa paremmin viettää sen lapsen kanssa olevan yhteisen ajan. Välillä kyllä surettaa ajatella, että arkena lapsi viettää enemmän aikaa päiväkodissa, kuin kotona. Vaikka hän siellä toki viihtyykin, mutta silti. Toisaalta totesin siperian opettamana, että en vain ole kotiäiti tyyppiä. Kotona touhutessa hommat on koko ajan samat, eikä ne ikinä "valmistu". Neljä kertaa päivässä ruuat pöytään, sen jälkeen lapsen siistiminen, paikkojen siistiminen ja kohta taas sama alusta. Enkä toisaalta ole kovin hyvä leikkimään. Itsellä oleminen on kumminkin helpottanut paljon, kun lapsi on kasvanut ja kommunikointi ynnä muut on helpompaa.
 
Tuulevi, ymmärrän sinua täysin. Meillä on myös kaikki isot ja pysyvät asiat kotona muuhun sisustukseen sopivia; mm syöttötuoli, lapsen huoneen kalusteet, verhot, sitteri, juurikin se potta jne. Mutta pienistä asioista olen oppinut joustamaan, lapsikin saa vaikuttaa häntä koskeviin päätöksiin, esim hammasharjan kuvioon tai pieneen pyyheripustimeen, kun äiti on jo päättänyt pyyhkeiden värin tai saa ruokailulle muovisen ruman barbapapa mukin. :grin

Pointtini omissa hankinnoissa oli se, että ostan itselleni huomattavasti vähemmän nykyisin asioita ja harkitsen, mitä ostan, jolloin mm virheostoksia tulee nykyisin huomattavasti vähemmän kuin ennen ja ostan asioita, joita oikeasti tarvitsen / haluan. Enkä näissäkään koe, että joutuisin luopumaan mistään lapsen takia.

Me olemme saaneet ensimmäisen lapsen vasta yli 30-vuotiaina, mikä sopi meille täydellisesti. Olimme ehtineet jo viettää kaksin itsekästä elämää, kuluttaa itseemme ja juosta menoissa, että olemme mielellään nyt rauhoittuneet kotiin niissä kuuluisissa tuulipuvuissa. :wink
 
Muokattu viimeksi:
Mä tuun hetkeks hillumaan tänne vaikka en enää olekaan ensiodottaja.
Silloin kun mä odotin mun esikoista, olin melkoisen pakokauhun vallassa. Mä olin vakuuttunut et lapsi kahlitsee mut täysin ja mun koko elämä on ohi. Lapsi oli vuosia toivottu ja odotettu ja silti mul oli äärimmäisen ristiriitaiset fiilikset.
Olen ikäni ollut spontaani ihminen ja tehnyt asioita hetken mielijohteesta, saattanut lähteä minne vaan 10 minuutin varoajalla, tullut ja mennyt miten mua itseäni on huvittanut. Mä tein ennen ihan helvetisti töitä ja koska työ oli rankkaa niin vapaa-aika oli vielä rankempaa.
Mä pelkäsin ihan hirveesti et kun saan lapsen niin mökkiydyn kotiin ja mul ei oo enää yhtään mitään. Lapsi synty ja joo kyl mä sinne kotiin jäin, en juossut enää. Mutta mä löysin itsestäni ihan uusia puolia ja uusia kiinnostuksia. Mua ei vaan enää kiinnostanut asiat, jotka ennen lasta oli kiinnostanut.
Lapsen syntymän myötä mä tunsin itseni myös tosi yksinäiseks, multa vaan hävis ystävät ympäriltä. Ne hävis, koska muilla elämä jatku ja ne jatko bailaamista ja kuosaamista. Täs vaiheessa huomasin et ketkä oli ne oikeet ystävät, jotka soitti kysyäkseen mitä mulle ja lapselle kuuluu ja mennäänkö syömään tai kahville.
Elämä jatkui ja arjen on täyttänyt erilaiset sisällöt kuin ennen :)
Mä oon sisältä edelleen sama paskiainen ja työnnän vahinkovankkureita ylpeänä rastat heiluen, parkatakissa ja maihareissani :)
Äitiys muuttaa mut ei se persoonaa vie ;)
 
Minä lasken potan isoihin kalusteisiin. Kyllähän se parhaimmillaan nököttää keskellä olkkaria tai keittiötä. :grin

Meillä lapsi ei ole onneksi bongannut Barbababoja. :angelic: Sen sijaan joskus vuosi sitten totesin, että lapseni rakastaa kaikenlaisia kuviollisia paitoja (paloautot, poliisiautot, nosturit, elukat), joten niitä hän nyt sitten käyttää hoidossa ja kotonakin. Äidin valitsemat raita- tai yksivärisetpaidat ovat aika yhdentekeviä, kun taas kuvioilla ankeakin päivä kirkastuu edes vähän. Niillä siis mennään. :) Puhumattakaan siitä, että kotimme on kuorrutettu traktoreilla, paloautoilla, ambulansseilla sun muilla. Välillä myös huomaa, että joku outo juttu (vaikka tikku tai vaatteessa ollut lappu) on lapsen mielestä erityisen siisti ja hän keksii sille vaikka mitä käyttöä. Itseä vähän turhauttaa tällainen sälä, mutta on myös kiva huomata, että mielikuvitus ja luovuus kehittyvät.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top