Eka pulla uunissa

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Stork
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Moi!

Täälläkin yksi esikoisen odottaja. Oon jo kirjotellu noihin muihin ketjuihin itestäni ni en viitti tähän nyt enää itteeni hirveesti toistaa. :D Mut plussat tuli viime viikon maanantaina (ja tiistaina) ja eilen käytiin ekassa neuvolassa, ja tänään ultrassa. Epäilin siis että raskaus ois alkanu jo tammikuussa mutta ei se sitten ollutkaan. Eli viikolla 6+6 mennään :) Aika epätodelliset fiilikset, en oo vielä yhtään sisäistäny sitä että meille tulee vauva! Mutta kuitenkin onnellinen olo, oltiin tätä toivottu jo hetki, mieskin on varmaa vielä enemmän fiiliksissä kun mie!

Meijän neuvolatäti oli aivan ihana, pelkäsin vähän ennen sitä et millanenkohan sattuu ku olin kuullu kaikkia kauhukertomuksia.. Mutta tosi hyvälle mielelle jäätiin neuvolan ja ultran jälkeen, seuraava neuvola onki sitte vasta toukokuun puolella että sitä ootellessa!
 
Meille myös on tulossa esikoinen, mikäli loppuun asti päästään. Olen toista kertaa raskaana, se päättyi keskenmenoon aika tarkalleen kaksi vuotta sitten viikolla 11+6. Yritetty on ainakin neljä vuotta, lapsettomuustutkimusten piti alkaa maaliskuun lopussa. Mutta onneksi nyt kävi näin! Ei olla kerrottu vielä kenellekään, ekassa raskaudessa suurinpiirtein kaikki tiesivät heti alusta alkaen ja kyllä kirpaisi, kun asiaa piti vatvoa loputtomasti. Tai sitten oli vain vaivaantunutta hiljaisuutta. Hyh, en halua muistella sitä nyt, kun huomenna alkaa viides viikko!

Menemme yksityiselle ultraan kunhan vaan viikkoja on riittävästi, pelataan varman päälle niiden sydänäänien suhteen. Siis että ei jää jossittelua siitä, pitäisikö niiden kuulua vielä vai ei. Neuvolaa en ole vielä varannut, ehtiihän sen myöhemminkin. Meidän seudulla ennen 12 raskausviikkoa ei neuvolassa taida tapahtua muuta kuin jutellaan mukavia, ainakin niin oli pari vuotta sitten.
 
Täällä on tällä hetkellä tällainen fiilis: zzzz...zzz...zzz... :D Väsyttää jatkuvasti, aamulla, päivällä, illalla.... Väsymys yllättää kesken mainoskatkon ja nukahdan telkkarin ääreen. Samoin se iskee jos vähänkin istahdan tai käyn pitkäksi johonkin.
Muuten melko oireetonta on ollut, lukuun ottamatta alakerran ajoittaista juilimista ja rintojen vihlaisuja.
Tällä viikolla tein taas testin (kolmannen) ja edelleen näytti positiivista... milloinkohan alan jo uskoa? Viikkoa kasassa nyt 5+5
 
Moikka! Mä liityn nyt ketjuun. Odotan siis nyt ensimmäistä kertaa, ja olo on hyvin samanlainen kuin muillakin - hämmentynyt, odottava (=kärsimätön), toiveikas ja onnellinen!! Plussasin viime perjantaina, ja olen nyt menkkojen mukaan rv 6+0, ja LA 18.11. :) Tosin veikkaan, että ollaan muutamia päiviä perässä todellisuudessa. Ensi viikon torstaina eka neuvola, ja varasinpa tänään jo varhaisultrankin yksityiseltä ensi viikon perjantaiksi, koska haluan kovasti tietää, onko masussa joku! :love2

Lopetin pillerit marraskuun lopussa, mutta käytimme kondomia tähän asti. Tarkoitus oli saada kierto tasaantumaan, jotta voitaisiin nyt loppukeväästä alkaa yrittämään. Meillä on häät heinäkuun alussa, joten oltiin ajateltu aloittaa yrittäminen kuitenkin hieman varkain, jotta plussa tulisi mahdollisimman pian häiden jälkeen. Mulla todettiin talvella endometrioosi ja mulla on olleet niin pitkät kierrot, että olen jotenkin pelännyt etten varmaan edes ovuloi enkä tule ikinä raskaaksi jnejne. Meille sattui sitten kuitenkin maailman onnellisin juttu, kun pari kertaa kortsu sitten "unohtuikin" helmi-maaliskuun taitteessa, JA NYT OLENKIN RASKAANA! :Heartpink En voi uskoa tätä!! Ihan sama vaikka hääpuku teipattaisiin kiinni, kunhan vauvalla vaan olisi kaikki hyvin! :love7

Niin kiva että olen löytänyt tällaisen ketjun, missä voi lukea muiden tuntemuksia (iloja, pelkoja). Itselleni ainakin on tyypillistä, että vaikka kuinka haluaisin olla kärsivällinen ja antaa ajan näyttää, olen kuitenkin koko ajan tosi huolissani ja pelkään kovasti, että jos jotain kuitenkin käy. Varsinkin kun kyseessä ensimmäinen raskaus, ja muutenkin tuntuu menevän ihan liian hyvin kun ei tarvinnut edes varsinaisesti yrittää. Lapsi olisi suurin toive tässä maailmassa. :love2

:goodnight
 
Täälläkin esikoista odottava nuori-äiti =)

Lapsi täällä todella toivottu, vähien raskausoireiden takia 4 raskaustestiä tehnyt, kaikki positiivisia kuitenkin.:)

Itse olen täällä iloinnut ja pomppinut seinille, kun mies taas on ollut rauhallinen. Ei vielä taida uskoa että todella vauva on tulossa maailmaan.

Viikkoja täällä omien laskujen mukaan olisi 5+1. Ultra parin viikon päästä jota paljon odotellaan.
Täytyy varmaan yrittää nauttia että ei mitään raskausoireita vielä ole, mutta kummalta se tuntuu kun muilla niitä näyttää olevan vaikka kuinka :D Vaikka tokihan tiedän että raskaus on kaikilla yksilöllinen. Ultraa odotan niin kovin että saa nähdä pikkuisen, aika tuntuu matelevan kun aika varattuna 9.4. Tsemppiä kaikille äideille ( tuntuu hurjalta sanoa itseä äidiksi ) :)
 
Osaisiko kukaan muuten sanoa onko ensineuvolassa ultra? Osa sanoo foorumeilla että ensineuvolassa tehtiin ensiultrakin ja osa sanoo että varasivat varhaisultran yksityiseltä.
 
Heissan!

Kirjotampa minäkin tähän hiukan omaa tarinaani! Olen siis myös esikoista odottava 32-vuotias alunperin savolaistyttö Jyväskylästä.Päätimme mieheni kanssa kaksi vuotta sitten Thaimaassa että alamme yrittää lasta.
Lopetin pillerit,joita oli syönyt putkeen huikeat 13 vuotta.No menkkojahan ei tietenkään alkanut kuulumaan, 3kk jälkeen soitto neuvolaan,käskivät odottaa,sitten syksyllä sain pariksi kierroksi Terolut-lääkkeet,menkat tuli kerran.Olo oli aika epätoivoista.
Sitten vihdoin vajaan vuoden odotuksen jälkeen naistenpolille tutkimuksiin!
Siellä oli heti ultra,jossa selvisi että minulla on PCO (josta olin ollut autuaan tietämätön kaikki vuodet),myös silloin mies testattiin (spermanäyte,joka hyvä).
Eli selvisi ainakin osittain miksi ei ollut menkkoja kuulunut,oviksesta nyt puhumattakaan.

Syksyllä 2013 aloin syödä terolutteja uudestaan,joka yhdistettin Clomifen kuuriin.Tätä 2 kiertoa ilman tulosta.
Sitten vaihdettiin yhdistelmään Terolut ja Femar ja Inseminaatio miehen omilla siittiöillä (tämä tapahtui joulukuussa 2013),tästä ei vielä raskautta,taisin hätiköidä niin ja inssi liian aikaisin.
Sitten tämä vuosi ja Helmikuu.Samat lääkkeet ja ostin vielä clearbluen digitaaliset ovistestit,jotta ei tarvinut arpoa ovulaation ajankohtaa.Ja siitä se sitten tärppäsi.Ja niin oli vaikeeta uskoa kun sairaalasta soittivat,että verikoe testi näyttää raskautta.Itkuhan siinä tuli kesken työpäivän!
Nyt viikot 7+3! Huomenna olisi varhaisultra,koska raskaus ei ole alkanut ns.luomusti ja 2.4 eka neuvola.
Jännittää enemmän kun ikinä,onko siellä ketään ja kuuluuko sydänäänet!
Ohho,tulipas tarinaa!
Onnea myös muille esikoisen odottajille ja muillekkin! :cool:
 
Perjantaita!

SIitä taitaa nyt olla 4 viikkoa kun sen ensimmäisen testin tein.
Huh! Tuntuu, että siitä ois ollu paljon kauemmin. Hirvittävän hitaasti on aika tuntunut menevän!
Kuten eilen jo tänne kirjoittelinkin, niin eilisessä LA-ultrassa näkyi 10,7mm pitkä olmini ja sydämen syke näkyi tosi selvästi. Onnen tunne oli sillä hetkellä ihan mieletön ja itku tuli ihan samantien. NYT SE ON TOTTA!
Ei enää huolta tuulimunasta. En aio edes kantaa huolta keskenmenosta, vaan nyt annan luvan itselleni nauttia näistä kipeistä rinnoista, kuvotuksen tunteista, ummetuksesta, ripulista, turvotuksesta, hiljattain ilmestyneistä finneistä ynnä muista tästä ihanasta siunauksesta muistuttavista oireista. ANTAA TULLA VAAN! Mä kestän kyllä!!!
Vielä pitää pitää kulissia yllä meidän perheille, mutta eiköhän tämän nyt kestä, kun tietää itse, että kaikki on nyt hyvin.
EIköhän ne perheetkin saa tietää tuossa pääsiäisen/vapun tietämissä, että klara vappen, bara vatten vaan kaikki!!
Tästä voi alkaakin mun kohdalla sitten ihmettely siitä, mikä kaikki tulee muuttumaan.. KAIKKI, mutta miten? Sen näyttää vain aika. :wink

Teille muille ekan pienen kantajille toivotan hurjasti onnea matkaan, kärsivällisyyttä puseroon ja ennenkaikkea positiivista mieltä! Älkää vaipuko ahdistuksen onkaloon, vaan hymyilkää ja naurakaa, pienikin sen jo varmasti tuntee.

:Heartbigred:smiley-angelic003:Heartbigred
 
Just näin Stork! Nyt naatiskellaan ja yritetään lopettaa murehtiminen :)

Mietin tässä viikolla, että olisi jo rv sitä tai rv tätä ja totesin, että nyt täytyy vain keskittyä siihen meneillään olevaan viikkoon ja ottaa siitä ilo irti. Tulee vielä aika jolloin kaivataan ensimmäisiä raskausviikkoja ja etenkin sen tuomia uusia kokemuksia ja tuntoja! Okei on se sitten peräpukamat tai hehkuva olemus niin jossain kohtaa ne kuitenkin loppuu. Tulee myös hetki jolloin neuvolaan meneminen on ihan rutiinia, kun taas nyt pelkkä ajatuskin saa hymyilemään!

Jännää jännää aikaa :)



Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Minäkin sain varattua ekan neuvola-ajan, joka olisi vajaan parin viikon päästä. En tiedä yhtään mitä odottaa ja tavallaan tiedän "kaiken". Seurasin parhaan ystäväni raskautta koko viime kevään ja syksyn ja kyselin kaiken odotukseen ja neuvolakäynteihin liittyvän ja olen lukenut tosi paljon kaikkea odotukseen ja sikiönkehitykseen liittyen... toivottavasti mies lähtee mukaan. Ei olla hänen kanssa oikein puhuttu koko raskaudesta :oops: Mukava tosin oli huomata, että hänkin kovasti yritti miettiä keinoja pahan olon hellittämiseen, mutta itse elämästä sisälläni ei olla puhuttu mitään. Itselläkin on koko asiasta jotenkin... vaisu olo. Olen kertonut vasta parhaalle ystävälleni, mutta ei häntäkään kovin paljoa ole kiinnostanut, hän ei edes halannut minua kun kerroin :sad001 ehkä oli sitten niin yllättynyt, en tiedä. Vähän on sellainen yksinäinen olo.

Odotan ekaa neuvolakäyntiä, jonka jälkeen ajattelin kertoa ehkä äidilleni asiasta ja parille kaverille. Tulee jotenkin huono omatunto, kun ainakin kaikki tällä palstalla on täynnä auvoa ja onnea, itsellä mennyt plussaamisen jälkeinen aika kuvotuksen hillinnässä ja omien epävarmuuksien kanssa painiessa. Eihän tällaisia saisi sanoa ääneen, varsinkin kun on ensin kuumeillut monta vuotta ja toivonut raskautta niin kovasti. Sitten tunne raskaudesta onkin tosi laimea ja tulevaisuus pelottaa. :oops: Johtuu varmaan siitä, kun ei pääse puhumaan kunnolla kenenkään kanssa...

No mutta, sainpa vähän keventää sydäntäni, koittakaa kestää, että mukana menossa on yks tällainen masentelija... :rolleyes:
 
Justiina89, älä pyytele mitään anteeks. Kaikilla meillä varmasti pyörii tosi paljon erilaisii fiiliksii. Eka raskaus hei! Voiks tässä olla jotenki väärässä tunteidensa kanssa? Ei mun mielestä. Ja hiffaan ton laimeen vastaan oton ystävien puolelta. Mä oon jo ystävilleni kertonu ja yksi heistä (itsekin raskaana) on soittanut mulle ihan kysyäkseen vointia... itsehän olen sellainen ihminen, että soittelen säännöllisesti ja tulee vähän surullinen olo kun tuntuu ettei tää mun raskaus nyt ole niiden puheluiden arvoinen....tai en mä tiedä... ois kiva jos frendit hössöttäis enemmän. No, kohta on aika kertoa perheelle ja sitten se hössötys alkaa :D
 
Justiina89 Kyllä mulla on paljon samanlainen olo kuin sulla! :Heartblue :oops: Että ei tunnu mies ymmärtävän, ja ei oikeen ketään olekaan niin innostunut kun luulin. Ei edes itse! Sitä ehkä haaveilee, että vauva/raskaus muuttaa koko maailman, ja sit se ei muutakaan - ainakaan vielä alussa. Mutta kai sitten kun menee ekaan ultraan ja masu alkaa kasvaa, alkaa itsekin (ja muut) uskoa ja iloita? Ehkä sitten mieskin tajuaa paremmin? o_O Ja sitten kun käärön saa ekaa kertaa syliin? Kyllä kai se viimeistään sitten? :love2:love2 Meillä ollut tässä kaikenlaista kevään aikana, jotka meidän suhdettakin painaa. Toivottavasti saatais nyt pian kaikki sovittua, niin vois alkaa vauvankin kannalta paljon parempi elämä! :)
 
Justiina täällä samanlaisia fiiliksiä. Ainoa joka otti edes vähän kantaa on tuleva mummi. Sitä aina kuvittelee tilanteet eritavalla.. Itse uskon kun käydään ekassa neuvolassa ja ultrassa ja maha alkaa pömpöttää niin ihmisetkin alkaa innostumaan. Vauvamasuthan on ihania! =) Minulla toinen isoveli tyrmäsi mut heti kun kerroin. Se tuntui tosi pahalta enkä ole sen jälkeen halunnut nähdäkkään häntä. Pitäisi 11.4 lähtä hänen kanssaas matkoille joten saa nähdä millaisen sodan siellä saa aikaiseksi..:(
Tsemppiä kaikille =)
 
Mä taas olen tainnut itse aiheuttaa sen etten anna ystävillenikään "lupaa" iloita kun en itsekään uskalla. :oops: Siis keillw oleb kertonut, olen kertonut tyyliin:"Eihän tää vielä taattua ole mutta..." Silti muutama rohkea on jopa uskaltanut onnitella. :) Siskoni otti asia kuten oletinkin, käänsi asian omaan napaansa ja rupes miettimään olisiko itse raskaana kun on myös ollut niin väsynyt...:confused:
Itsehän olen myös jo sen ikäinen että ikätovereiden lapset jo enimmäkseen koululaisia, joten elämäntilanteetkin luo vähän sitä ettei tää ole enää heille uutta ja ihmeellistä. Toki tiedän monien tätä minulle/meille kovasti toivovan kun tietävät pettymyksistämme.
Suureksi surukseni kuulin vasta yhden parhaista ystävistäni saaneen km. En vaan voinut sanoa hänelle tästä vaikka tiedän juuri hänen suhtautuvan asiaan niin että osaa surustaan huolimatta olla onnellinen puolestani ja tietää ettei tämä häneltä ole pois. Se vaan kun itse tulin niin surulliseksi puolestaan niin en tiedä miten tällaisen uutisen ottaa esille... no, tänään nähdään kasvotuksin, varmasti asia ratkeaa itsestään.
Mummojen tiedän olevan onnellisia, mutta heille kerron aikasintaan huomisen ar-ultran jälkeen KUN :) kaikki on hyvin...
Ei liene tarpeen korostaa kuinka paljon odotan huomista ultraa... Ehkä sen jälkeen minäkin uskaltaisin olla onnelöinen ja raskaana! :)
 
Kiitos kaikille vastauksista, ei ollut helppo sanoa sitä, siis ettei itse olekaan niin onnensa kukkuloilla kuin etukäteen luuli... :/ kiva että muutkin kerroitte tuntojanne. <3 luulen, että mulla on läheisiä, jotka asiasta innostuu, mutta en halua kertoa vielä kellekään. Jotenkin liikaa isoja asioita tapahtunut kerralla: juuri muutettiin toiselle puolelle kaupunkia ja yritän vielä sopeutua uuteen kotiin... Ja samalla viikolla kun muutettiin sain tietää olevani raskaana. Töissäkin kuohuu ja muutoksia tiedossa...
 
heelou. pitkään oon näitä kaikennäkösiä keskusteluja lueskellu ja nyt päätin jo itekkin osallistua :D

avomiehen kanssa suunniteltiin ja mietittiin pitkän aikaa perheenlisäystä ja sit alettiinkin itse toimintaan! itse täytän pian 21 vuotta ja mies on 22v. mutta pitkään ollaan yhdessä jo kuljettu :) oli jännät paikat ekassa kierrossa missä jätettiin ehkäsy pois, ja sitten tulikin heti kp 31/28-29 kaksi haalea positiivista tulosta. seuraavana aamuna piti varmistaa vielä kahdella testillä lisää, oli melko ihmeellinen tunne kun nekin näytti samaa.

olin melko varma raskaudesta jo pari päivää ennen kuin kuukautisten piti edes alkaa. nännit oli järkyttävän kipeät ja sama jatkuu edelleen. oviksen jälkeen oli myös alavatsassa sellasta vihlontaa mitä ei ennen ole ollut. nyt tulee välillä alavatsaan menkkamaista jomotusta, muuten ei juuri oireita. paitsi joku kumma luontainen sisältä kumpuava into syödä tosi terveellisesti ja monipuolisesti :D tänään ensimmäistä kertaa vähän etovaa oloa ja mennään paikkeilla 5+1.

välillä meinaan liikaa miettiä tulevia tapahtumia, ruokavaliota, ja kaikkea muuta mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta sitten saan taas napattua järjen käteen ja elän jälleen lähes ilman huolia.

eka neuvola on 9.4 :) ihan suoraan sen ajan heitti mulle tuon ajan kun soittelin, vaikka näin alussa onkin. mukavalta tädiltä vaikutti!

jännitäväääää!
 
Täällä mennään melko sekavissa fiiliksissä.. Välillä oon tosi onnellinen, mut enimmäkseen aika ihmeissäni ja peloissani. Oon koko elämäni kohdannu "tasasen tappavasti" vaikeuksia, mut jotenki kummasti vaan vieläki porskutan (ainaki suht) järjissäni eteepäin.. Oon aina yrittäny pysyä positiivisena ja iloita terveydestä ja katosta pään päällä ja ruuasta pöydässä, mut kummasti ne vaikeudet ainaki joksuku aikaa lannistaa ja syö luottoa maailmaan ja kohtaloon ja on positiivisuuski ottanu osumaa välillä..

Nyt on sit sen alku innostuksen jälkee alkanuki mieltä painaa et mitäs jos onki tuulimuna tai tulee keskenmeno, koska eihän mulle voi käydä näin ihanasti et tulisin n. 4:ssä kk:ssa raskaaks ja kaikki menis vielä hyvin.. Toisaalta kun lukee et muillaki on samoja huolia ni voisin yrittää alkaa ajattelee et ehkä tää voikin mennä hyvin.. Tuntuu vaan ettei kukaan ymmärrä tätä pelkoa.. Ei edes se paras ystävä joka tietää et must on kaiken paskan jälkeen tullu välillä hyvinki epäileväinen ja ymmärtäny mua aina ihan täysin.. Ja mies on aivan onnessaan, mikä on tietysti hyvä asia, mut mietin vaa välillä et ymmärtääkö se ees et on olemassa sekin mahollisuus et kaikki ei meekkää hyvin..

Huh. Anteeks kauheen pitkä tilitys. Ja anteeks vähäiset vastailut.. Oon niin monta kertaa halunnu vastata ja jakaa näitä juttuja teijän kaa, mut sit on se pelko tullu.. Mitäs jos tää meneeki kesken tms.. Sen lisäks et sen takia oisin varmasti aivan romuna ni kyllä harmittais etten sais teijän kaa jatkaa tätä matkaa jos oisin "kiintyny" teihin. Sit tajusin tänää taas lukiessani et kyllähän mä oon jo tietyllä tapaa "kiintyny" teihin, koska niin monta kertaa tullu se "mulla on toi niin sama fiilis!" ni eipä tainu se vähänen kirjottelu - taktiikka toimiakkaa.. :D Lisäks mä tajusin et te jos jotkut ehkä ymmärtäisitte kuinka pahalta ne maholliset vaikeudet sit tuntuis.. Ni ehkäpä mä sallin itteni jatkossa vastailla enemmän ja elää teijän kaa kunnolla näitä tunteita, iloja ja huolia.. :) plus ehkä ei sit tulis enää näin karseen pitkiä sepostuksia, eli anteeks AGAIN tää ylipitkä avautuminen! :p
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top