Oon taas taustaillu täällä vaikkakin kaikki viestit kyllä lukenut ja elänyt mukana, mutta sen verran lahopää olen, ettei enää jääny kommentoitavia asioita mieleen
Luckylle ainki piti toivottaa tsemppiä, jaksamista ja rohkeutta hakea tukea tuohon raskaaseen ja pelottavaan tilanteeseen❤
Myös tuohon "kun miehet eivät tue niinkuin naiset" -keskusteluun on pakko liittyä :D
Meillä on samankaltainen tilanne ku monella muullakin näkyi olevan tuon tukemisen kanssa. Mie saan menkkojen alettua (yllätyyys :D ) hillittömän itkupotkuraivarikohtauksen, jolloin vaan siis itken ja vihaan ja syytän itseäni siitä etten tuu raskaaks. Mies kattoo hölmistyneenä (edelleenkin) vierestä ett mikä miulla on, muttei kysy tai sano mitään. Kysyn itkun lomasta ett "kuinka paljon sie tahdot lasta?" ja vastaukseksi saan hiukan ymmärtäväisemmän katseen ja vastauksen ett "tahdon kovasti". Mietin ett kuinka kauan siinä kestää? Johon mies vastaa aina samalla tavalla; "tulee kun on tullakseen, ja taatusti tulee vielä". Entä jos ei tule? Mies vastaa tyynen rauhallisesti ett "jos ei tule, niin me nautitaan loppu elämämme toisistamme, pääasia ett ollaan yhdessä".
Totta. Niin totta ja oon ehkä vähän kateellinen miehelle, koska hän pystyy ottamaan joka kuukausi saman pettymyksen yhtä rauhallisesti ja jaksaa odottaa ihmettä. Miks mie en jaksa? Kunniaa annan miehelle koska vaikka tuntuu ettei häntä kiinnosta niin paljoa tämä, ei olisi niin tärkeää hänelle, hän kuitenkin on aina miun kanssa vaikka otankin tosi raskaasti takapakit ja pettymykset. Hän on jokatapauksessa miun kanssa vaikka tämä projekti veisi 20vuotta, tai ei päättyisi ikinä ja jäisimme lapsettomiksi. Mies tavallaan rauhallisuudellaan myös tukee "pahinta mahdollista" tulevaa varten :)
Rakastan tuota höppänää niin mahdottomasti, ilman häntä en varmasti olisi tässä❤
Pikainen omanapailu; tänään siis käyty verikokeissa ja gynellä, viikko menee tuloksissa eli yritän saada varattua ajan puolentoista viikon päähän lääkärille :)