Ahdistaako joku asia?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Rosita
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Ja sitten kun ei enää huolehdita tästä vauva-ajasta, sitten huolehditaan vähän isommista, tulee esi-murkkuikä, murkkuikä, teineys..jne jne..äidin rooli ei ole mikään helppo, huolet vaan muuttuu iän mukaan :) Minusta on tällä hetkellä ihanaa kun voi leperrellä vauvalle ja sitten käydä vakaviakin keskusteluja vanhimman lapsen kanssa ja jutella ihan oikeistakin asioista. On se vaan järkkyä kuinka moisia taakkoja nuoretkin ihmiset jo niskassaan kantaa, huolia niin paljon, vaikka tuossa aikuisuuden kynnyksellä pitäisi vielä elää huolentonta elämää, tai niin mä muistan, että oma elämä muka oli (tuskin oli, aika kullannut vaan muistot).
 
Meillä on nyt viikko siitä munuaistp:stä, joka meni oikein hyvin :) Sen jälkeen on pulauttelu harmillisesti lisääntynyt ja eilen neuvolassa annettiin rota-rokote, joten kaveri ei ole ihan oma itsensä.
 
Mua ahdistaa ja paljon :sad001

Alunperin kun alettiin miehen kanssa puhumaan lapsen hankkimisesta, mies totesi, ettei välitä niin kovin vauvoista eikä osaa niiden kanssa oikein mitään tehdä. Todella moni mies varmasti ajattelee noin ja sanoin, ettei tietenkään tarvitse mitään osata etukäteen ja pikkuvauvan kanssa riittää, kun vaihtaa vaipat ja pitää lähellä.
Raskausaikana mies selvästi kasvoi isäksi ja vauvan synnyttyä sairaalassa oikein hämmästyin kuinka paljon heti piti sylissä, vaihtoi vaippaa, otti kuvia ja jutteli vauvalle. Olin luonnollisesti onneni kukkuloilla, koska mulla oli ollut pieni pelko takaraivossa, että entä jos mies ei haluakkaan osallistua vauvan hoitoon ennen kuin lapsi on niin iso, että sen kanssa voi jo leikkiä ja kommunikoida kunnolla.
Pian kuitenkin sairaalasta kotiin päästyämme kävi niin, että miehen kiinnostus vauvaan lopahti täysin. Minä istuin sohvalla syöttämässä vauvaa ensimmäiset viikot syömättä itse ja käymättä vessassa samalla kun mies käytti isyyslomaansa tekemällä töitä kotona. Monta kertaa vaan itkin, koska olin niin hämmentynyt siitä kuinka paljon vauva oli rinnalla (ja kuinka paljon se sattui), kun luulin, että sitä jatkuisi samanlaisena kuukausitolkulla. Ja samalla olin pettynyt, että jäin ihan yksin vauvan kanssa vaikka mies olikin paikalla.
Myöhemmin opin pyytämään mieheltä apua ja sitä kyllä saan, mutta vain sen verran mitä pyydän. Jos pyydän miestä pitämään vauvaa suihkussa käynnin ajan, hän pitää vauvaa tasan sen ajan ja välillä jopa tulee kylppäriin odottamaan, että olen valmis. Tai toinen vaihtoehto on, että kuulen suihkuun kuinka vauva itkee, kun mies lykkää sitteriin tai sohvalle yksin.
Välillä en jaksa edes pyytää apua vaan käyn suihkussa pikapikaa vauvan odottaessa sitterissä vieressä, syön sitten kun vauva sattuu nukkumaan. Nyt vasta vauvan ollessa kaksi kuukautta voin sanoa oppineeni sellaisen rytmin meille, että tätä voi kutsua jo normaaliksi elämäksi.
Viihdyn hyvin vauvan kanssa ja pärjäämme kaksin. Päivät ovat parhaita, kun saamme olla kaksin ja touhuta omiamme oman rytmimme mukaan. Päivisin hoidan vauvan, siivoan kodin, laitan ruuan ja yritän mahduttaa päivään vielä itselleni aikaa nukkua, liikkua tai nähdä kavereita. Illat ovat huonoimpia, koska mies tulee kotiin istumaan sohvalle ja päättää mitä telkkarista katsotaan, jättää tavarat hujanhajan ja tekee töitänsä.
Olen ottanut asian puheeksi miehen kanssa ja kertonut rehellisesti, että harkitsen jopa eroa. Mies kyllä sanoo rakastavansa meitä enkä epäile sitä yhtään. Hän lupaa myös osallistua vauvan ja kodin hoitamiseen enemmän ja osallistuukin pari päivää, kunnes taas kaikki unohtuu. Isyysloman lupasi pitää uudelleen ( kun kerran teki töitä alkuperäisen lomansa), mutta yllättäen se kutistuikin viikkoon, josta kaksi päivää teki aamupäivät töitä ja loput käytti koneella pelaamiseen tai kavereiden näkemiseen. Vauvaan ei koskenut kuin pyynnöstä ja silloinkin laittoi sitteriin tai leikkimatolle,josta mun täytyi sitten käydä hakemassa itkevä lapsi.
Mä en vaan ymmärrä mikä tässä mättää, koska tiedän miehen rakastavan meitä, mutta silti käyttäytyy kuitenkin noin. Ja asioista pystytään keskustelemaan avoimesti. En haluais luovuttaa ja erota heti, mutta voimat alkaa olla loppu, kun hoidan vauvan ja kodin yksin ja ainut yhteinen asia meillä on enää kaupassa käynti. Tiedän, että mies innostuu tytön hoitamisesta enemmän, kunhan hän kasvaa, mutta ei sen niin kuulu mennä, että minä hoidan pikkuvauva-ajan ja mies tulee mukaan vasta, kun itselle tuntuu luontevalta. Siskoni kaksivuotiaan pojan kanssa hän aina leikkii onnessaan ja sanookin usein odottavansa, että meidänkin tyttö on yhtä iso ja oikeat leikit onnistuu.
Onneksi itselle tämä äitiys on tälläisenäänkin juuri sitä mitä oon aina halunnut enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Jotenkin tuntuu kuin olisin itse epäonnistunut, kun niin raskausaikana hehkutin, kuinka hyvä isä miehestä tulee ja kuinka meistä tulee niin onnellinen perhe.
Anteeksi avautumiseni, oli vaan pakko purkaa johonkin tätä ahdistusta. Tänään aion ottaa vielä asian puheeksi vaikka tiedän miehen tunnistavan ongelmat ja lupaavan tehdä niille jotakin tekemättä kuitenkaan. Onko teillä muilla ollut vastaavaa vai oonko ainoa huono-onninen tässä asiassa?
 
Lyhyt vastaus kysymykseen, mieheni myös rakastaa meitä molempia paljon, mutta ei juurikaan osallistu vauvan hoitamiseen. Joskus kun vauva hieman itkee, hänen pää räjähtää. Entäs minä sitten joka hoidan vauvaa päivittäin? Kerran, kun ärsytti kovasti että mies menee kavereidensa kanssa jne, hänen tullessa kotiin lykkäsin vauvan syliinsä ja ilmotin lähteväni tuulettumaan. Puolen tunnin päästä kun palasin, mies kertoi miettineensä, että voisi hoitaa lasta joka toinen viikko yhden päivän ajan, jotta saan minäkin vapaata. Kerran tämä on toteutunut,ihan ajallaan, viikon päästä olis seuraava kerta. Sitä odotellessa.. :)

Lurua, tsemppiä kovasti teille! Yritä jaksaa,vaikka se ikävältä tuntuukin. Jonkin ajan päästä mies varmasti osaa tehdä enemmän, kun vauvakin kasvaa ja oppii seurallisemmaksi :)


(Ja tän piti olla lyhyt vastaus..)
 
Voisko Lurua syy olla siinä, että mies kokee itsensä epävarmaksi vauvan hoidon kanssa? Kuulostaa kyllä ikävältä tilanteelta, toivottavasti miehesi tajuaa muuttaa tapojaan!!
 
Sitä hän sanoikin,että hänen on vaikea hoitaa ja olla vauvan kanssa, koska minä osaan niin hyvin kaiken ja hän ei mitään. Sanoin etten minäkään ole aina osannut vaan oppinut kummityttöä hoitamalla. Totesimme myös että ei hän voi oppia jos ei edes yritä eikä tämä ole mikään kilpailu vaan molemmat hoitavat parhaansa mukaan. Mutta sitten se hoitaminen jäi taas siihen pariin vaipanvaihtoon. Pelottaa eniten että tämä tilanne vaikuttaa isän ja tyttären suhteeseen jotenkin :sad001
 
Meillä ainakin jo pelkästään täysimetys aiheuttaa isälle epävarmuutta paljon, koska hänellä ei oikeastaan ole mitään, millä saisi vauvan tyytyväiseksi.. Pelottavia otuksiahan nämä vauvat ovat;) varmaan aika voimaton olo kun toinen vaan huutaa ja kun äitille antaa, niin rauhoittuu maidon tuoksuun heti! Kyllä ne isätkin oppivat pikkuhiljaa ottamaan vastuuta! Muutaman kuukauden päästä vauvan kanssa voi jo vähän "leikkiä".. Meillä ainakin mies tarvitsi jotain konkreettista tekemistä vauvan kanssa että osasi olla.. Ei osaa vieläkään oikein pelkästään lohduttaa lasta, vaan suhtautuminen on jotenki käytännöllinen... Kun hankittiin "vauvan vaaka"cd ja leikki-kirja, oli isälläkin jotain, mitä osasi;) voisitteko hoitaa vauvaa enempi vaikka yhdessä ja käydä vaikka vaunulenkeillä? Vaunujen työntäminenhän on miehistä touhua;)
 
Lurua: Kuulostaa hyvinkin tutulta. Meillä sama homma mutta tällä kertaa osasin jo varautua asiaan eli hoitamaan vauvan melkein käytännössä yksin. Ja tosiaan minä olenkin maitotisseineni ainut joka saa vauvan rauhoittumaa. Onneksi mies on nyt joutunut ottamaan vastuuta vanhemmasta lapsesta, joten se onneksi helpottaa mua.

Ei kannata luovuttaa parisuhteessa. Vuoden-parin päästä on jo helpompaa ja aika menee oikeesti tosi nopeesti. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin tämän sanoa.
 
Totta on mitä kirjoitatte kuinka miehille on vauvan hoito ym vaikeampaa jne. Mutta kyllähän miehet niin tekee koska he voivat niin tehdä! Tarkotan että osa tätä ongelmaa on jossain tapauksissa kyllä ihan meistä naisista lähtöisin ja kuinka kilttejä olemme ja epäitsekkäitä.. Moni mies on mielummin koneella tai kavereittensa kanssa koska voivat olla, ettei siittä kotona kuitenkaan tule seuraumuksia.. Pääsevät kuin koirat veräjästä ja ite se me niille sallitaan..
Esim luruan tapauksessa, kun ollaan jo keskusteltu, mieskin saatu myöntää että jotain tarttis tehdä, tekee minimi suorituksen ja palaa entiseen.. Noh, herää kysymys, mikset pistä lurua kovaa kovaa vasten? Kun jotain sovitaan niin myös tehdään..? Ja jos ei tehdä niin sitten otetaan järeämpiä työvälineitä käyttöön.. pointti on että tehdään selväksi ettei tuo ole hyväksyttävää!

Ääh, älkää nyt loukkaantuko mun mielipiteestä ja sanoista. Tässä on hyvin paljon oma lehmä ojassa, samassa veneessä istumista. Tänään oli yks meidän suhteen isoimmista riidoista joka kyllä latisti mielen pitkäls aikaa ja muutti kyllä mun tunnepuoltakin ko henkilöä kohtaan... Prkl!

Maailma on niin epäreilu ja tasa-arvosta ei kyllä ole tietoakaan , ainakaan siinä määrin kun yleisesti tänä päivänä annetaan ymmärtää.. Blaah!!

Kyllä siis ahdistaa täälläkin! Monikin juttu!

...
 
Mä kyllä tiedän, että osittain vika on myös itsessä, koska olen liian kiltti ja tavallaan sallin tuollaisen käytöksen, kun en halua loukata miestä vaatimalla muutosta. Oon ollut jo yhdessä suhteessa, jossa mulle jäi vastuu koko suhteesta ja kodista samasta syystä.
Nyt kuitenkin oon päättänyt, että tämä ei vetele ja vaadin itselleni ja lapselleni sellaista kohtelua, mitä ollaan ansaittu. Ja jos se ei onnistu niin muuttakoot sitten muualle.
Mä oon nyt niin äärettömän onnellinen, että saan olla äiti ja, että mulla on näin ihana tytär ja ottaa päähän, että miehen käytös vie sitten voimia niin paljon, etten ehdi kunnolla nauttimaan tästä vauva-ajasta.
 
Mä voisin kantaa korteni kekoon myös oman kokemukseni, mun entinen mies ei myöskään juuri koskaan hoitanut lapsia. Molempia lapsia alussa kyllä, mutta huomasin jossain vaiheessa, että lasten hoito ja kasvatus oli täysin mun harteilla. Vuodet siinä meni samanlailla tarpoessa ja tajusin jossain 14 avioliittovuoden päästä, että asiat ei olleet koskaan muuttuneet, vaikka yritystä oli..mun puolelta. Mies aina lupas ja se lupaus kesti jonkin aikaa kunnes taas tietokoneet ym typerät jutut vei mennessään. Lähdin sitten lätkimään 15 liittovuoden jälkeen ja harmitti ihan possuna se, etten lähtenyt aikaisemmin, koska olin yksinhuoltajana avioliitossa. Tällä en todellakaan tarkoita sitä, että pitäisi nyt sitten erota heti kättelyssä, mutta lähtöäni en ole katunut. Olisi pitänyt nähdä aikaisemmin, ettei siitä miehestä ollut isäksi, tai ei ainakaan sellaiseksi tasavertaiseksi isäksi, jotta hoito -ja kasvatus olisi ollut molempien vastuulla.

Mulla on kaksi ihanaa lasta ed. avioliitosta, jo melkein aikuisia. On eksän oma vika kun ei ole lasten kanssa ollut, minä en ole sitä koskaan estänyt (muistan sanoneeni hänelle monta kertaa, että nyt kannattais olla mahdollisimman paljon lasten kanssa, kohta ne on aikuisia eikä tartte vanhempia samanlailla kuin lapsena..se aika on jo käsillä, eikä muutosta tapahtunut. Toivottavasti häntä ees vähän harmittaa, mua harmittaa lasten puolesta).

Tästä oppineena pidän huolen, että myös minä saan elää muutakin elämää kuin pelkkää lasta (tietenkin myös parempi mies on löytynyt, joka haluaa olla isä tyttärelleen :) ), omaa aikaa enempi enkä unohda itseäni arjen keskellä. Nykyinen mies myös arasteli aluksi tytön hoitamista, kun ei ole koskaan omia lapsia ollut, mutta yhdessä on harjoiteltu kaikkea ja ottaa osaa enempi hoitoon..ja on sovittukin, että jos hän pääsee omiin juttuihin, on minulla sama oikeus omiin juttuihin.
 
Mä olen myös ollut viime aikoina erihittoontunut ukkooni. Isyysvapaalla se kyllä teki ahkerasti kotihommia ja piti huolta mun syömisestä ja auttoin mutta töihinpaluun jälkeen onkin sit ollut hiljaisempaa. Tyyppi tulee kotiin illalla seiskan, kasin aikaan, kun yleensä aina menee vielä työpäivän päätteeksi treenaamaan. Sitten se ihmettelee, kun lapsi vaan huutaa, kun on yrittänyt leikkiä hänen kanssaan. No kai se nyt huutaa, kun pitäisi nukkumaan jo päästä. Ei mies ymmärrä sitäkään, että meidän poika pystyy olemaan hereillä ihan maksimissaan puolitoista tuntia, harvoin niinkään pitkään ilman että alkaa kitistä. Mun rauhoittelumetodit eivät myöskään sisällä tissiä kuin aniharvoin, joten mies voisi opetella niitä ihan hyvin mutta ei tunnu kiinnostavan. Sanoo kyllä auttavansa ja ottavansa osaa, aina kun pyydän mutta ei koskaan itse tarjoudu. Monesti auttaminen tyssää viimeistään vartin päästä siihen, kun vauva päättääkin huutaa laiskojen lohdutusyritysten jälkeen.

Mitään ei myöskään enää voi tehdä omasta aloitteesta. Aina pitää kaikesta sanoa ja pyytää erikseen. "Veisitkö roskat?" ja kestää kolme päivää, että ne pussit häipyy eteisestä. "Voitko nyt laittaa tuon taulun seinälle?" Ei ole saanut sitä tehtyä neljään kuukauteen.... Mies ihmettelee, miksi meillä on pölykoiria nurkissa, vaikka just viime viikolla imuroitiin. (On siis "sen hommaa".) Pitäisi sit vissiin imuroida useammin. Voi jestas, et menee välillä hermot siihen yksisilmäsyyteen.

Koitan nyt ajatella, että tämä(kin) on vain vaihe ja oma pinna on tiukalla, koska ei olla saatu viime öinä kovin hyvin nukuttua ja omat menot on jääneet vähän liian vähille. Mutta kyllä välillä tuntuu, että olisi helpompaa, jos ukko asuisi kokonaan muualla. Nyt se vaan on joku tyyppi, jota näkee silloin tällöin kotona, yleensä silloinkin pelaa pleikkaa tai tietokonetta. Ei olla enää kovinkaan läheisiä, mikä surettaa mua ihan kauheasti. :(
 
Taitaa olla yleistä noilla ukoilla.. treenit, pleikkareilla turnaukset jne PITÄÄ saada hoidettua töiden ohella, vaikka se aika onkin pois lapselta ja vaimolta.. :/
 
Luojan kiitos meillä ei ole enään mitään pelikonsolia. Muuten ollaan mekin aikalailla samassa tilanteessa. Mies kyllä rakastaa ja tekee asioita sillon kun pyydän. Missään nimessä ei kuitenkaan itse tajua mennä esim vaihtaa vaippaa.
Vaatteiden vaihtaminen on kanssa minun hommaa koska "olen siinä niin paljon parempi". Olin eilen jo kirjottamassa tänne ja valittamassa siitä kunnei yritä edes lohduttaa itkuista tytärtään kun maksimissaan 5min jonka jälkeen lykkää likan mun syliin ja sanoo että on varmaan nälkä. Eilen hän kuitenkin yhtäkkiä otti itteensä niskasta kiinni. Likka huusi selkeästi koska väsytti ja ukko käveli rauhoittavasti (ei pomppien ja puoliksi juosten niinkuin yleensä kun yrittää rauhoittaa) ympäri kämppää ja se ilme kun hän vohdoinkin onnistu siinä oli loistava. Toivon että tästä lähtien hänkin hoitaisi edes jonkun unille laiton päivän aikana. Hän kun on aamusin koulussa, päivällä salilla ja yöllä töissä. Jaksaa kuitenkin jutella ja halailla likan kanssa päivittäin. Yleensä sillon kun likka on iloisella päällä. :D
 
Voi kuinka lohduttavaa kuulla, etten ole ainoa joka joutuu sietämään tällaista. Vaikken tietenkään toivo kenellekään tätä vaan ihanat osallistuvat miehet.
Itse olen aikoinaan ollut seitsemän vuotta vastaavassa suhteessa, tosin ilman lasta ja paras päätös koskaan oli lähteä siitä suhteesta. Nytkään en yhtään katselisi tällaista, jos ei täytyisi miettiä miten ero vaikuttaisi lapseen.
Juteltiin asiasta (taas) aamulla ha jälleen mies tuntui ymmärtävänsä omat mokansa ja kehui parantavansa tapansa. Tänään on sitten pidellyt tyttöä useasti ja vaihtanut vaippaa. Toivottavasti nyt tämä myös pysyy koska ei sekään ole oikein, että mun täytyy erikseen pyytää häntä tasaisin väliajoin olemaan isä lapselleen.
 
Kyllä se tilanne varmasti helpottaa :) minä oon ilonen jos mies vaihtaa kerran viikossa vaipan :D en enään edes pyydä, tekee jos haluaa.. turhaan aiheuttaa itelleen pahaa mieltä kun näinkin on ihan pärjänny.. :)
 
Pitää vielä lisätä tuohon omaan juttuuni, ettei se vaikuta ihan liian hyvältä :D Että kyllä tuo nykyinenkin ukkeli menee kavereittensa kanssa tosi usein tai tekee omia juttujaan, mutta mä luotan siihen, että kun tämä täysimetys on ohi, niin on mun vuoro välillä päästä vapaalle, ollaan kaikki äidit ansaittu vapaata niin lapsesta (vaikka ne on niiiin ihania ja maailman parhaita vauveleita :Heartpink) ja ukkeileistakin! :)
 
Meillä tulee lastenhoidosta riitaa (eli siis minulle) vain silloin, kun isot tytöt ovat meillä. Isäntä aina jotenkin vetoaa, että hänen täytyy viettää isojen kanssa aikaa, ja siksi pienet - eli meidän yhteiset - lapset ovat enimmäkseen minun hoteissa. Totta se tietysti on, että isäviikonloppu on isoille tytöille tärkeä ja silloin pitää saada sen isän kanssa olla, mutta kun suuren osan valveillaoloajastaan tytöt joko leikkivät keskenään yläkerrassa tai katsovat DVD:tä. Eli isäntä on tavallaan ihan vapaa. Eikä huomaa sitten auttaa minua näiden kanssa, vaikka molemmat huutaisivat päät punaisina ja oltaisiin ihan vieressä. Viimeksi, kun tytöt olivat täällä, ilmoitin sitten jo että jatkossa en todella enää edes pyydä apua, kun ei sitä ilmiselvissä tilanteissa tajua antaa - kyllä mä näiden kanssa pärjään vaikka pinnaa aina välillä kovasti kiristääkin.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top