Huh, onpas täällä ollut mielenkiintoista keskustelua! Oma tilanteenihan on Se että, olen on/off-suhteessa miehen kanssa joka karkeasti sanottuna juo ja pettää. Ollaan 8 vuotta seurusteltu, kihloissakin käytiin, yhdessä ei olla virallisesti asuttu, vaikka toki suurimman osan mun luona ollaan. Ihan hirveän vaikea suhde, mutta toisin kuin Muskalla, mulla on tunteita paljonkin. Siksi kai olen jaksanut näinkin kauan. Meillä on tosi hyvä, jos mies ei juo. Kun juo, potkin omaan kotiinsa ja vannon että tää oli tässä. Pari viikkoa aina pystytään erossa olemaan, sitten ikävä ajaa toisen syliin. Mä olen myös ihan itsekkäistä syistä tässä vauvaprojektissa. Haluan vauvan, ja mieluusti vaikka ilman miestä. Musta ajatus olla yksin vastuussa, on jopa helpompi. Lasten isän kanssa olkessa hoidin lapset kuitenkin yksin, ja eron jälkeen on sitten saanut tapella lähes joka asiasta. Mä en haaveile enää suuresta rakkaudesta, tai en koe sitä tarvivani, jos siis tää nykyinen kusahtaa. Mä koen osittain eläväni lasten kautta, tai se on mulle luontaista. Olen petus kotiäiti-tyyppiä. Onko sitten neljänkympin kriisi vsi suru siitä, että nuo teinit kasvaa, että haluaisin vielä kerran kokea vauvaelämän. Mies ei sanojensa mukaan halua, mutta "panee paljaalla" tietoisena mahdollisuudesta. Ja mä käytän sitä härskisti hyväkseni tähdäten otollisiin päiviin. Olen varmasti kamala itsekäs ihminen monien mielestä, jos tietäisivät. Mä en allekirjoita täysin sitä, että lapsi tarvii kaksi vanhempaa. Pääasia, että on haluttu ja rakastettu, ja ympärillä on turvallisia aikuisia. Mulla on. Toki ihmekin voisi tapahtua, ja mies innostua isyydestä, mutta ihme ylipäätään olisi, että mä tästä vielä raskautuisin, 1v9kk ehkäisytöntä takana.
Olipas sekavaa, mutta kauheella kiireellä täällä nyt luen ja kirjoittelen
...keskustelu avaa aina näkökulmia
