Mulle tuli tänään taas paniikkikohtaus, joka sitten purkautui totaalisena itkuna. Sitten alkoi taas turvottaa ja kihelmöidä, koskemaan mahaa ja hikoiluttaa ja mä tiesin, että niin käy, koska mun iho reagoi voimakkaasti näihin tunnekokemuksiin. Mä siis tavallaan itse saan myös kohtauksia aikaiseksi paniikilla vähän lievempinä kyllä. Allerginen olen myös, mut nyt liitin nää tähän paniikkiin ja siihen, että ilmeisesti stressitaso kasvaa aina näinä hetkinä aiheuttaen oireita.
Kuinka kauan olette keskenmenoja surreet? Mua vaan itkettää. En itkulta nyt pysty edes nukkumaan. Mulla on vaan ihan hirveä ikävä sitä pientä vauvan alkua. On vaan näitä hetkiä, että kysyn ääneen ne samat miksi kysymykset, vaikka pienellä oli syynsä, miksei jaksanut. Silti koen itseni niin epäonnistuneeksi ihmisenä, etten pysty sellaiseen mihin pitäisi, keho ei jaksa toimia niin kuin pitäisi. Että syy oli minussa, olen viallinen. Ei tämän asian kanssa tule ikinä kokonaiseksi. Syytän itseäni siitä, että yritys on mennyt jäihin, kun mähän tässä kipeä osapuoli olen.
Kun vaan kävelenkin vauvanvaateliikkeiden ohi, en tunne mitään. Kun kuulen raskausuutisia, näen lapsiperheitä kovetan itseni, enkä silloinkaan tunne mitään. Valehtelen itselleni, et oon jo ookoo tän asian kanssa. Mutta kun sitten kaupasta pääsen kotiin tai en saa unta illalla, itken silmät päästäni, kun joka ikinen asia muistuttaa mua siitä, mikä kaikki meni pieleen. Kun olis edes sen verran terve, että voitaisiin yrittää uudestaan. Mut sekin lohtu on poissa. Ja mä tosissaan mietin yksi päivä, pitäisikö myydä pois kaikki varastoon kertyneet hiekkalaatikkolelut, jotka oltiin pelastettu miehen kanssa sen lapsuudenkodin varastosta.
Mä en ymmärrä, miten tätä pientä voi ikävöidä näin, että tekee kipeää, että koko keho huutaa ikävää. Enkä pystynyt kuuntelemaan bändikaverienkaan sovittamaa biisiä Luojan kaunein ajatus - joka kertoo siitä, miten meistä jokainen oli Luojan lahja jo ennen syntymäänsä - mutta miksi tämä lahja sitten lähti

Miten mä pystyn toimimaan ikinä lastentarhanopettajana, jos tää ikävä ei kulu.
On niin paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia. Ja, miten kauhean paljon ympäristö vähättelee keskenmenon kokeneiden surua - mulla on jatkuvasti se tunne, että suruni on liian vähäpätöinen. Siksi itken mieluummin salaa ja esitän, että kyllä tää tästä, näitä sattuu. Oikeasti olen ihan murskana ja mitä enemmän esitän, sitä kamalammalta tuntuu. Osa ei edes pidä keskenmenoa minään eikä osoita minkäänlaista pahoittelua asiasta. Lopulta mä mietin onko suurempaa surua odottavalle äidille tai äidiksi tahtovalle kuin kohdata keskenmeno missä raskauden vaiheessa tahansa ja menettää se, mitä on elämässään eniten tahtonut: oma lapsi.

Surun määrä on vaan aivan valtava. Ei kaikki koe tätä näin, mutta mulle tää oli hirveä kokemus. En millään haluaisi muistaa sitä, kun näin sen pienen alkion pöntössä, mut muistan sen liian usein. Mä näin ensimmäiset 2 kk jatkuvasti painajaisia, että synnytän kuolleita lapsia tai joku kuolee. Heräsin jatkuviin painajaisuniin ja hengityskatkoksiin, kun näin unta, että mä kuolen hukkumalla. Nyt en enää näe mitään unia, sillä en saa unta. Ja tiedän sen johtuvan vaan tästä keskenmenosta, joka aiheutti mulle kovan psyykkisen kuorman.
Ne tunteet, jotka kätkin alussa, tulee nyt 10 kertaisena takaisin. Voi kumpa ihmiset ymmärtäisivät, miten kipeää tämä tekee, mutta onneksi te ymmärrätte
Kai mä nyt vaan yritän keittää vähän teetä ja kietoutua viltin alle suremaan. Jos se unikin sitten tulisi omia aikojaan.

Elämässä on vaan hyväksyttävä se, ettei aina ymmärrä asioiden tarkoitusta, mä en ainakaan.