Varhainen keskenmeno

APM, hyvä, että sinäkin olet saanut keskusteluapua tilanteeseen. :thumright
Minusta tuntuu, että ihmiset yrittävät usein liian pitkään elää kohtuuttomissa tilanteissaan ilman apua ja helposti sitä avun pyytämistä häpeää - näin ainakin itselläni on joskus ollut. Kuitenkin kaikki meistä joskus tarvitsee apua, eikä se ole huono juttu ollenkaan. Päinvastoin - on hienoa, että tunnistaa ja tunnustaa sen itselleen, ettei nyt jaksa ja se on ihan ok. Elämässä saa väsyä, itkeä ja jälleen nauraa. :hug013
Näistä keskenmenoistakin pitäisi puhua paljon enemmän. Nämä on oikeasti vaikeita kokemuksia, joihin jokainen reagoi tavallaan.

Tsemppiä sinun uuteen raskauteen, toivottavasti kaikki mene hyvin loppuun saakka! :Heartred:angelic:
 
Olen ollut aikeissa vastata sinulle zarar_ jo ensimmäisestä viestistäsi tähän ketjuun lähtien, mutta en ole osannut muotoilla ajatuksiani. No en tiedä osaanko nytkään, mutta yritetään kuitenkin. Keskenmenoa tunnutaan usein vähättelevän. Mutta ei se ole vain keskenmeno. Se on kipeä asia ja sitä saa surra juuri niin paljon kuin surettaa. Kaikkiin se varmasti vaikuttaa, toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Ja kaikki tunteet on ihan yhtä oikein. Hienoa että olet huomannut tuon että apua saa pyytää raskaassa tilanteessa. Itse olen (muiden elämän vastoinkäymisten kanssa) sen asian kanssa itseni kanssa taistellut ja oppinut kantapään kautta ettei yksin tarvitse pärjätä. Kaikista traumaattisista kokemuksista, niin keskenmenosta kuin muistakin kannattaa mielestäni puhua, puhua ja puhua ja usein on se ammattiapu oikeasti tosi hyvä juttu ja tarpeen että asian saa käsiteltyä. Voisin siis hyvin kuvitella että sinäkin hyötyisit siitä tässä tilanteessa.

Voimia ja lämmin osanottoni. :shy:
 
Vargynja, kiitos myötäelostasi :Heartred

Niinhän se on, että oman aikansa tämä vie ja surulle pitää antaa vain tilaa. :confused1
Puhuminen kyllä auttaa, siitä olen samaa mieltä, kuin myös ammattilaisenkin tuki.
Täälläkin on aiemmin turvauduttu ammattiapuun, mutta jotenkin aluksi ajattelin, että kyllä tämä tästä itsekseen ohitse menee. Kuitenkin, mitä enemmän on aikaa kulunut tuntuu, että tarvitsee purkaa tuntojaan vielä enemmän..
Siksi varailinkin työterveyden kautta keskusteluajan, jospa tämä tästä hiljalleen. :angelic:
Toisinaan sitä syyttää itseään tyhmyydestä, kun en edes aluksi osannut pelätä keskenmenoa ja nyt sitä miettii kaikin voimin, jos raskautuu uudestaan ja entä jos..:smiley-angry003
Mutta näillä mennään ja toivotaan parasta :)
 
Hei, minäkin haluan tuoda tarinani esille. Olkoonkin sitten vaikka osa suruprojektia.

Jätin e-pillerit pois häidemme jälkeen viime elokuussa, ja jatkoimme vielä kondomilla muutaman kuukauden. Varsinaisen yrityksen aloitimme 13.11. Ja tein ensimmäisen plussatestin 23.12. jolloin kuukautisten piti alkaa. Olin niin malttamaton. Ja onnesta soikeana.
7.1. Olin töissä ja huomasin vessassa käydessäni että pikkuhousuihin oli tullut vähän verensekaista valkovuotoa. Muistan aina sen tunteen, se iski kuin kirkkaalta taivaalta, että nyt meni kesken. Lähdin itkuisen kotiin. 10.1. Aamulla heräsin ja verta oikein hulahti lakanalle. Mutta se oli vain se yksi hulahdus. Soitin paniikissa neuvolaan, jos yllättäen rauhoittelivat ja sanoivat kaiken olevan normaalia. Soitin vielä erikseen yksityiselle ja sain vr-ultraan ajan seuraavalle päivälle. Menimme yhdessä miehen kanssa ultraan, viikkoja piti olla tässä vaiheessa 7+0. Kätilö yritti ensin ultrata mahan päältä, mutta ei nähnyt mitään. Alakautta ultratessa löytyi kaikki mitä pitääkin, mutta alkio oli 6+3 mittainen, ei sykettä. Saimme kontrolliajan seuraavalle tiistaille. Olin jo ihan varma tuomiosta, sillä tiesin, etteivät viikot voineet mitenkään pitää paikkaansa. Tiistaina ultrassa tuli vastaan sama löydös, 6+3, ei sykettä. Sain lähetteen naistenpolille.
Naistenpolin aika saatiin torstaille 16.1. Lääkäri oli aivan ihana nuori erikoistuva nainen ja kätilökin todella sydämellinen. Löydös oli sama kuin aiemmin, tosin lääkäri sai alkion pituuden vähän suuremmaksi, vastaten 6+4. Saimme keskeytynyt keskenmenotuomion ja menimme käytävään odottelemaan, että saisimme lääkkeet. Hetken kuluttua kätilö hakikin meidät takaisin lääkärin puheille, joka halusi ottaa 1.5 viikon väliajan ja katsottaisiin, jos viikot vain ovatkin liian varhaiset sykkeen näkymisille. Lähdimme hämmentyneinä kotiin.
Edessä oli elämäni raskaimmat 1.5 viikkoa. Olin niin rikki. Välillä tiputteli, toisinaan oli päiviä ettei tullut mitään. Raskausoireet olivat täysin normaalit. Menimme 27.1. Maanantaina naistenpolille ja lääkäri teki taas ensimmäisenä sisätutkimuksen ja totesi kohtuni suurentuneen edelliskerrasta. Sain pienen toivonkipinän. Ultra kuitenkin paljasti oman karun totuutensa, sillä raskauspussi oli alkanut jo hajoamaan ja viikot vastasivat tuota 6+3. Tällä kertaa sain sen ensimmäisen lääkkeen naistenpolilla, ja koin keskenmenon tiistaina 28.1. Kivut olivat minulla yllättävän pienet, pärjäsin Burana 600mg hyvin. Vähän kuin kovemmat menkkskivut. Istuin pahimman vuodon yli vessassa ja välillä kävin suihkussa. Verta ja hyytymiä tuli paljon. Soitin naistenpolille ja kysyin cytoteceista, ja ne neuvottiin ottamaan suun kautta jo tiistaina. Olin kuitenkin aamulla tyhjentynyt jo niin paljon, että cytotecit lähinnä vain aiheuttivat pieniä kipuja, eikä enää kummempia vuotoja.
Jälkivuodon suhteen pääsin helpolla. Käytännössä jälkivuoto kesti viikon, ja pidin perjantaihin asti pikkuhousun suojaa. Nyt uskallauduimme eilen jo harrastamaan seksiä. Emme käyttäneet ehkäisyä, sillä lääkäri sanoi, ettei sille ole tarvetta jos omat voimavarat ovat riittävät.
Tässä minun tarinani. Pieninä hetkinä ja päivä kerrallaan eteenpäin.
 
Varmasti kukaan ei pidä sinua tunteettomana. (Tai ei kai sitä voi muiden ajatuksista varmasti tietää, mutta...) Ihmiset vain reagoi eri tavalla. Ehkä käsittelit asiaa tosiaan jo kun aavistit ettei kaikki ole hyvin. Ehkä shokki tulee myöhemmin. Mielestäni on joka tapauksessa hyvä että pystytte katsomaan eteenpäinkin. Voimia! :Heartred
 
Osanotot täältäkin kaikille saman kokeneille :Heartred
Voimia päiviinne!

Kyllä se on niin, että jokainen käsittelee tämän tavallaan. Toisille vaikeampi paikka kuin toisille ja se on ihan ok :)
Mullakin alkanut suru hiukan hellittämään, on kyllä ollut kaikenlaista tässä, etten ole oikein palstallakaan ehtinyt käydä. Päivä kerrassaan valoa kohti ja ajatukset tulevaan päin. :shy:
 
Minäkin itseasiassa vähän järkytyin omista tunteistani tuolloin pari viikkoa sitten kun sain vihdoin sen diagnoosin. Toki alkuun itketti, mutta sitten tavallaan "kylmän viileesti" vain hyväksyin asian. Sama silloin tiistaina kun koin sitten keskenmenon - alkuun itkin hysteerisenä paniikissa suihkussa kontalleen, kun järkytyin siitä veren määrästä. Sitten kun muutaman tunnin istuin pöntöllä, niin pystyin jo ajattelemaan ihan selkeästi ja totesin vain, että pakko tämä homma on nyt tehdä.
Olen jälkikäteen uskotellut, että kun meillä tilanne oli epäselvä 3 viikkoa, niin kävin siinä välissä jo surutyötä läpi. Nyt lähinnä keskenmenon jälkeen olen ollut vihainen ja katkera, jotka myös varmasti kuuluvat vain tähän suruun.
 
Luin koko ketjun läpi, ja huomasin että samalla hirveän surullisia tarinoita, mutta toisaalta myös lohdullista huomata etten ole ollenkaan ainoa joka tällaista kokee.

Sain hartaasti odotetun plussan maaliskuun toisella viikolla Cb viikkonäytöllisellä testillä. Nyt jälkeenpäin ajatellen, muistan miettineeni tuolloin että miten voi olla viikot 1-2, vaikka olisi pitänyt oviksesta laskien näyttää jo 2-3. Endometrioosin ja suurten endometrioomien sekä tukkeutuneen munanjohtimen sekä näistä johtuvan kohdunulkoisen raskauden riskin takia varasin varhaisultran viikolle 6+2. Ultrassa löytyi kovin pieni alkio, joka vastasi viikkoa 5+5. Lisäksi ultrassa näkyi jokin toinen, n. 1 mm kokoinen kaiku, jota epäili joko jo kuolleeksi toiseksi alkioksi, tai sitten joksikin kalvonpalaksi. Gynen suosittelusta menin uuteen ultraan tällä viikolla, eli 8+1. Nyt näkyi ihan liian pieni alkio, joka vastasi viikkoja 6+2. Alkiolla näkyi syke, mutta myös turvotusta sen ympärillä. Gyne epäili alkiolla vakavaa esim. sydän- tai munuaishäiriötä, ja totesi että yli 95 % tällaisista tapauksista menee kesken lähipäivinä. Sain lähetteen naistenpolille, jonne ajan sain vasta 2,5 viikon päähän. Siellä olisi tarkoitus sitten aloittaa kohduntyhjennys, jos ja kun alkio on varmaankin jo menehtynyt.

Fiilis on aivan turta. Tunteet heittelee epätoivoisesta surusta vihaan koko universumia ja sen epäreiluutta kohtaan, itsensä syyllistämisestä neutraaliin toteamukseen no, parempi tuuri ens kerralla. Endometrioosi alkaa olla jo niin pahasti levinnyt, että epäilen tuleeko uutta raskautta, joten en osaa lohduttautua sillä, että yksi keskenmeno ei tarkoita sitä etteikö uusi raskaus olisi mahdollinen.

Pelottaa odottaa keskenmenoa, mutta myös ahdistaa odottaa se 2,5 viikkoa kuolevan alkion kanssa. Epätietoisuus siitä, mitä nyt tapahtuu, on kalvava.
 
Kovasti voimia temporaria :Heartred Tuota odotusta ei kenellekään soisi. Jos olo menee jossain vaiheessa kovin kivuliaaksi, niin hae matalalla kynnyksellä apua, ei kannata kärsiä turhaan (opin kantapään kautta itse...)
 
temporaria sanoi:
Luin koko ketjun läpi, ja huomasin että samalla hirveän surullisia tarinoita, mutta toisaalta myös lohdullista huomata etten ole ollenkaan ainoa joka tällaista kokee.

Sain hartaasti odotetun plussan maaliskuun toisella viikolla Cb viikkonäytöllisellä testillä. Nyt jälkeenpäin ajatellen, muistan miettineeni tuolloin että miten voi olla viikot 1-2, vaikka olisi pitänyt oviksesta laskien näyttää jo 2-3. Endometrioosin ja suurten endometrioomien sekä tukkeutuneen munanjohtimen sekä näistä johtuvan kohdunulkoisen raskauden riskin takia varasin varhaisultran viikolle 6+2. Ultrassa löytyi kovin pieni alkio, joka vastasi viikkoa 5+5. Lisäksi ultrassa näkyi jokin toinen, n. 1 mm kokoinen kaiku, jota epäili joko jo kuolleeksi toiseksi alkioksi, tai sitten joksikin kalvonpalaksi. Gynen suosittelusta menin uuteen ultraan tällä viikolla, eli 8+1. Nyt näkyi ihan liian pieni alkio, joka vastasi viikkoja 6+2. Alkiolla näkyi syke, mutta myös turvotusta sen ympärillä. Gyne epäili alkiolla vakavaa esim. sydän- tai munuaishäiriötä, ja totesi että yli 95 % tällaisista tapauksista menee kesken lähipäivinä. Sain lähetteen naistenpolille, jonne ajan sain vasta 2,5 viikon päähän. Siellä olisi tarkoitus sitten aloittaa kohduntyhjennys, jos ja kun alkio on varmaankin jo menehtynyt.

Fiilis on aivan turta. Tunteet heittelee epätoivoisesta surusta vihaan koko universumia ja sen epäreiluutta kohtaan, itsensä syyllistämisestä neutraaliin toteamukseen no, parempi tuuri ens kerralla. Endometrioosi alkaa olla jo niin pahasti levinnyt, että epäilen tuleeko uutta raskautta, joten en osaa lohduttautua sillä, että yksi keskenmeno ei tarkoita sitä etteikö uusi raskaus olisi mahdollinen.

Pelottaa odottaa keskenmenoa, mutta myös ahdistaa odottaa se 2,5 viikkoa kuolevan alkion kanssa. Epätietoisuus siitä, mitä nyt tapahtuu, on kalvava.
Click to expand...


Olen pahoillani menetyksestä, kovasti voimia :Heartred Minulla viime kesänä alkuraskauden keskenmenossa todettiin alkio menehtyneeksi yksityisellä puolella ultrassa ja sain myös ajan polille vasta kahden viikon päähän tästä. Sain ohjeeksi että jos tänä aikana tulee runsasta vuotoa tai niin kovia kipuja etten selviä kotona, niin sitten pitää ottaa yhteyttä päivystykseen jo aiemmin. Muuten piti vain odotella sitä aikaa ja oli koko ajan kamala tunne, kun tiesi kantavansa kuollutta alkiota. Mitään ei minulla kuitenkaan tapahtunut tuon kahden viikon aikana, kohtu alkoi tyhjentyä ja kipuja tuli vasta sitten kun otin lääkkeet.

Jos tulee yhtään kovia kipuja tai muuta, niin ei tosiaan kannata turhaan kärvistellä vaan kannattaa hakea jo aiemmin apua :Heartred On niin väärin että joutuu noin kauan odotella :sorry: Itse koin että henkinen surutyö pääsi alkamaan kunnolla vasta kun fyysinen puoli oli hoidettu.
 
Kiitos viesteistä! :Heartred
Soitin sinne naistenpolille, selitin tapaukseni ja sain siirrettyä ajan jo ens viikolle, mistä tuli todella huojentunut olo.
 
Itsellä myös näkyi varhaisultrassa (tehtiin naisten polilla, koska pientä veristä tiputtelua ja kuukautismaiset krampit) syke, mutta viikkoja piti olla 8+6 ja alkion koko vastasi 6+2. Gynekologi totesi että 99% todennäköisyydellä tulen saamaan keskenmenon pian ja varattiin kontrolli käynti 2 viikon päähän. 4 päivän kuluttua ultrasta sitten tulikin tuo km ja kolmen päivän runsaan vuodon ja kramppailun jälkeen kipu yltyi niin pahaksi etten pystynyt kotona olemaan. Mies oli onneksi kotona ja sai minut vietyä sairaalaan, missä todettiinin, että loppu massa oli jäänyt tukokseksi ja imettiin pois. Kivut loppuivat kun seinään ja jäljelle jäi vain pettynyt ja tyhjä olo. Onneksi kuitenkin hoitajat ja lääkäri olivat aivan ihania ja kaikki sujui olosuhteisiin nähden hyvin.

Yllätyin hieman kun moni kertoo täällä ettei käytä ehkäisyä keskenmenon jälkeen. Meille ohjeistettiin että vähintään yhdet normaalit kuukautiset pitää antaa tulla ja tehdä negatiivinen raskaustesti (testin sai mukaan sairaalasta) ennen kuin uutta raskautta saa yrittää. Keskemeno tuli siis joulukuussa ja kondomit jätimme pois helmikuussa, milloin sitten tärppäsikin heti uudelleen. Nyt vähän harmittaa, kun ei uskalla iloita tästä raskaudesta vielä ollenkaan, vaan on jatkuvasti pelko keskenmenosta.
 
Minäkin joudun liittymään tänne:sad010
Toissapäivänä alkoi ruskea tiputteluvuoto ja tänään ultrassa todettiin menneen kesken jo pari viikkoa sitten kesken. Viikkoja olisi 10+6, mutta sikiö vastasi mitoiltaan 8+3 eikä sykettä löytynyt.. Joten oma olo oli viestinyt jo aiemmin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta silti toivoin, että oma intuitio pettäisi. No, ei pettänyt. Huomenna lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Olo on kyllä yhtä vuoristorataa. Toisaalta olen helpottunut, etten elä enää epävarmuudessa. Kyseessä oli kolmas raskaus ja kotoa löytyy kaksi tervettä lasta. Siitä pitää tietysti olla kiitollinen. Sitten taas toisaalta olen niin pettynyt, surullinen, väsynyt ja ahdistunut siitä, miksi nyt pitikin käydä näin. Olisimme niin halunneet sen vauvan. Mieskin on pois tolaltaan, vaikka reagoikin eri tavalla kuin minä. Välillä olo on ihan ok ja sitten yhtäkkiä taas itkettää.

Haluaisin mennä ajassa kuukauden eteenpäin, niin olisi tyhjennysrumbakin jo takana...:sad010
 
Hynne ja Seepra, voimia suruunne, olen pahoillani tapahtuneesta :Heartred

Tuntuu varmasti tosi murskaavalta, minusta tuntuu edelleen, vaikka keskenmenosta on jo 4kk aikaa. Mä sairastuin paniikkihäiriöön ja masennukseen keskenmenon jälkeen. Eikä voida aloittaa uutta yritystä, koska mun ihosairaus paheni niin, että sain lääkkeet, joita ei voi käyttää raskauden aikana.

Suru keskenmenosta ja yrittämättä jättämisestä on valtava :sorry: En ymmärrä, miksi otti niin koville, varmaan siksi, kun olisi ollut meidän ensimmäinen ja niin kovin toivottu. Joskus vaan käy niin, että vahvakin murtuu ja elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Minä murruin nyt. :sad001
 
zarar_, olen niin pahoillani tilanteestasi ja toivon, että se saa pian käänteen parempaan. Vaikka jonkun ihmeen kautta, jos ei muuten. Olet kohdannut todella rankkoja asioita, ihan liikaa yhdelle ihmiselle kestettäväksi.:Heartred:sad010

Vaikka tiedänkin, että minullakin on oikeus suruun, tunnen itseni silti ahneeksi ja typeräksi. Täälläkin monet tuskailevat sen ensimmäisen raskauden ja lapsen kanssa. Tulee huono omatunto. Olisiko pitänyt vain jättää yrittäminenkin kahden jälkeen? Silloin olisin välttänyt tämän tilanteen.:pale
 
Seepra sanoi:
zarar_, olen niin pahoillani tilanteestasi ja toivon, että se saa pian käänteen parempaan. Vaikka jonkun ihmeen kautta, jos ei muuten. Olet kohdannut todella rankkoja asioita, ihan liikaa yhdelle ihmiselle kestettäväksi.:Heartred:sad010

Vaikka tiedänkin, että minullakin on oikeus suruun, tunnen itseni silti ahneeksi ja typeräksi. Täälläkin monet tuskailevat sen ensimmäisen raskauden ja lapsen kanssa. Tulee huono omatunto. Olisiko pitänyt vain jättää yrittäminenkin kahden jälkeen? Silloin olisin välttänyt tämän tilanteen.:pale
Click to expand...

Älä ajattele noin. Sinulla on oikeus suruun ihan aina, oli 1 tai 10 lasta. Keskenmeno on aina menetys, joka vaikuttaa ihan varmasti. Meistä kaikki suree vain tavallaan. Et ole ahne, etkä typerä halutessasi lisää lapsia, ethän olisi mitenkään voinut tietää, että näin kävi :Heartred
Elämä on välillä tosi monimutkaista. Uutta kannattaa yrittää, kun olette siihen molemmat valmiita. Nyt muistat pitää huolta itsestäsi ja annat kaikille tunteille tilaa :hug013
 
zarar_ sanoi:
Älä ajattele noin. Sinulla on oikeus suruun ihan aina, oli 1 tai 10 lasta. Keskenmeno on aina menetys, joka vaikuttaa ihan varmasti. Meistä kaikki suree vain tavallaan. Et ole ahne, etkä typerä halutessasi lisää lapsia, ethän olisi mitenkään voinut tietää, että näin kävi :Heartred
Elämä on välillä tosi monimutkaista. Uutta kannattaa yrittää, kun olette siihen molemmat valmiita. Nyt muistat pitää huolta itsestäsi ja annat kaikille tunteille tilaa :hug013
Click to expand...

Kiitos kauniista sanoistasi zarar_ ♥️

Viime viikko oli ehdottomasti elämäni hirvein. Onneksi tyhjennys meni helpommin kuin etukäteen pelkäsin. Kamalaa se oli silti, vaikka meninkin johonkin suorittajamoodiin ja kaavamaisesti otin lääkkeet ja tein kaikki muutkin asiat. Jälkeenpäin olo oli sekä helpottunut ja hämmentynyt.

Henkinen puoli on vaatinut enemmän työstämistä. Itseäni on auttanut se, että olen vain puhunut ja itkenyt, aina kun siltä tuntuu. Niin läheisille kuin tutuillekin. Päätin, että en halua tehdä tästä omaan elämääni tabua vaan mieluummin kerron suoraan, että näin kävi. Aika monesta olen löytänyt kohtalotoverin, tietämättäni. Tällainen yllättävä vertaistuki on helpottanut. Kävin myös sairaalan kriisityöntekijän kanssa keskustelemassa. Siitäkin oli apua, vaikka pääasiassa hän vain kuunteli minua.

Keskiviikkoiltana nukkumaan mennessä mietin, että tänään on ensimmäinen päivä, kun en ole itkenyt yhtään. Valoa tunnelin päässä♥️
 
Voimia kaikille tämän surun kohdanneille.

Meillä on yritetty lasta jo yli vuoden verran. Vaikeutta on lisännyt pcos jonka myötä ovulaatiota tuskin tapahtuu juuri ikinä.

Vihdoin saatiin käyttöön letrot ja plussa tulikin heti toisessa kierrossa. Hetken kerkesimme olla onnellisia asiasta, mutta valitettavasti raskausviikolla 6 alkoi vuoto ja tämä niin kovin toivottu raskaus päättyi keskenmenoon.

Tätä ollaan nyt surettu, itketty, puhuttu ja muutenkin läpi käyty. Katse olisi ihanaa siirtää tulevaan ja kovasti haluaisin aloittaa taas yrittämisen. Itseäni mietityttää lähinnä miten kauan kestää että keho palaa normaaliin kiertoon? Onko muita pcos naisia ja teillä kokemusta? Kierto minulla ollut muutenkin välillä hyvin hyvin pitkä, vuodesta 2018 ei menkkoja ole tullut kuin muutamat ilman lääkitystä. Harmittaa kovasti kun vihdoin Terolut + letrozolin avulla kierto saatiin normaaliksi ja nyt täytyy aloittaa taas alusta.. Lääkäri ei osannut tai halunnut yhtään arvioida miten kauan on normaalia odotella ekoja menkkoja keskenmenon jälkeen.
 
Meillä tilannetta helpotti se, että keskenmeno tuli spontaanisti. Vuoto alkoi itsestään eikä tarvittu lääkitystä tms.

Puoliso oli onneksi kotona koko ajan tukena. Pyysin saikkua sairaalasta ja heti sen perään alkoikin loma. Eli asiaa sai käsitellä rauhassa kotona. Itkeä ja surra vaikka koko päivän monta viikkoa. Kipua ei fyysisesti ollut kuin kahtena päivänä, henkisesti on välillä vieläkin. Mutta pahimman yli on selkeästi päästy. Nyt ei enää itketä. Lauantaina aiotaan silti viettää lapsettomien lauantaita ja viedä kynttilä haudalle. Lähi hautausmaalla on muistopaikka lapselle jota emme saaneet.
 
Musertuneena taidan liittyä mukaan tähän joukkoon. Yritystä 8/18 asti ilman yhtäkään plussaa. Mulla PCOS ja ilmeisesti toinen munatorvi tukossa. Lapsettomuushoidot aloitettu 10/19. Ensimmäinen inssi tehtiin 2/20, toinen inssi 3/20, kolmas inssi 4/20 josta vihdoin ja viimein saimme ihkaensimmäisen plussamme. Tänään olisi siis 5+5. Plussasta asti pelko ollut vahvasti läsnä, epäuskoinen olo ollut koko ajan - voiko muka onni vihdoin kääntyä meidän suuntaan.
Viikonloppuna itkettiin jo silmät päästä kun tein perjantaina digin joka näytti viikot 2-3, samat viikot oli näyttänyt viikko sitten. Olin 100% varma että noniin, viikot ei nouse - tässä tämä oli. Koko vappupäivä huutoitkettiin. Lauantaiaamuna tein kuitenkin uuden digin joka näytti 3+, ihanaa - viikot nousevat sittenkin ♥️ Pelko kuitenkin kuristaa kurkkua kokoajan, oireet ovat kadonneet TÄYSIN. Lohdutan itseäni että niin kauan kun ei vuotoa tule niin kaikki hyvin. Eilen maanantaina se vuoto sitten alkoi, ruskeaa vuotoa joka iltaan mennessä muuttui verestävämmäksi. Menkkakivut alavatsalla. Vuotoa ei tule vielä paljon tule mutta eiköhän tämä ole vain alkusoittoa.
Itku. Järkytys. Suru. VIHA. Niin iso VIHA. Koska on meidän vuoro olla onnellisia?!?!
Elämän julmuus iskee päin kasvoja kun aamulla facebookissa lävähtää kaverin kuva pikkunyytistä joka saapui yöllä maailmaan.
Me oltaisiin maailman parhaimpia vanhempia, me halutaan lapsi enemmän kuin mitään muuta - miks meitä rangaistaan näin???
Kyllä mä tiesin että keskenmenot ja tuulimunat on todella yleisiä ja yritin varautua siihen että kesken voi mennä. Pieni toive oli kuitenkin että meidän vastoinkäymiset olisi jo käyty ja meille tulee vihdoinkin vauva. No, ei tule.
En tiedä miten jaksan, jäin tänään töistä pois koska en tee muuta kuin huutoitken.
Mä en kestä tätä..
Kävin tänään hcG verikokeessa josta tulee huomenna tulos. Sitten uusi verikoe perjantaina ja ensi maanantaina menen ultraan jossa selviää sitten tilanne paremmin. Kaikki lohduttavat että ei tämä pieni vuoto vielä keskenmenoa välttämättä ole mutta kyllä minä kropastani tunnen - ei siellä mitään kehittyvää enää tapahdu.
 
Muokattu viimeksi:
Takaisin
Top