Paljon olen kuluneina kuukautisina miettinyt sitä, miksi haluan kolmannen lapsen ja haluanko edes. Mun ensimmäinen reaktio miehen vauvahaaveeseen silloin vuosi sitten oli jyrkkä EI, ja nyt kun mietin, niin taisin taipua tuosta omasta sisimmästä ajatuksestani siksi että mies olisi onnellinen. Olen koko elämäni kasvanut muita miellyttäen ja tehden kaikkeni, että musta pidetään. Tämä on tarkoittanut aika usein oman mielipiteen sysäämistä taka-alalle, kuten nyt on käynyt.
Eilen riidan keskellä sanoin miehelle, etten halua lasta. En ole kai aidosti missään vaiheessa halunnutkaan, vaikka olen niin kovasti yrittänyt sitä itselleni uskotella. Tiedän etten katuisi lasta missään nimessä, rakastaisin häntä ihan niinkuin muitakin lapsiani, mutta on epäreilua lasta kohtaan tulla perheeseen jossa toinen vanhempi on täysin uupunut, masentunut ja hukassa itsensä kanssa. Haluan oppia olemaan ensin hyvä itseäni kohtaan ja parempi äiti nykyisille lapsilleni. En tiedä onko kolmannen lapsen aika joskus vai alammeko sijaisvanhemmiksi kuten joskus suunnittelimme.
Vaikea päätös, mutta tänään soitan neuvolaan ja varaan ajan kierukan laittoon. Tuntuu kuin iso kivi vierähtäisi sydämeltä, kun on saanut tämän ääneen sanottua. Olen pari kertaa aiemminkin sanonut miehelle etten halua nyt lasta, mutta olen jänistänyt kun pelkäsin miehen tulevan surulliseksi.
Aikamoinen matka on pitänyt käydä päästäkseen tähän pisteeseen, että uskaltaa sanoa omat ajatukset ääneen. Suren joka päivä menetettyjä raskauksia ja kierolla tavalla olen kiitollinen keskenmenoista kokemuksena, joka pisti aluilleen syvääluotaavan muutoksen itsessäni.
Lämpimiä ajatuksia ja voimia teille kaikille. Muistelen teitä lämmöllä.