Ei välttämättä mitään ihmeellistä kannata suunnitella vielä :) lähempänähän sen näkee sit :) ittellä pitäis saada tuo jännäys jotenki tasaantuu ku jos stressaaminen viivyttää synnytyksen käynnistymistä nii tää syntyy vasta 27.päivä :D
Synnytys ja imetys
- Ketjun aloittaja Pauliina24
- Aloituspäivämäärä
Meillä edellinen käynnistettiin 42+2 ja syntyi päivää myöhemmin. Näin laskien ainakin mun lasketun ajan kanssa 8.12, on siis mahdollista että syntyy jouluaattona. En sitten tiedä mitä joulunpyhät tekee noille käynnistyksille? Käynnistetäänkö herkemmin vähän etukäteen silloin.
Itsekin miettiny tuota samaa kun miettiny että en haluais joulupyhinä synnyttää ku jos tulee jotain että vauva tarviikin jotain toimenpiteitä. Kyllähän Tyksissä varmaan löytyy joka vuorosta aina osaavaa henkilökuntaa ja ihan joulupyhinäkin, mutta silti... Ainakin esikoista odottaessa muistelen että silloin ois ennen joulua äippäpolilla ilmoitusta että on vähemmän henkilökuntaa tai että yks synnytysosastoista ois kii. Ja kun ennen loppiaista kävin synnärillä suppareiden kanssa niin jos oisin jääny osastolle niin oisin "saanu" käytävämajoituksen ku niin täyttä. Itte ainakin miettiny että kyselen ja ehkä pyydänkin ihan että voitaisko käynnistellä lasketun ajan jälkeen, tietysti siinä tapauksessa että ultrassa kaikki on hyvin että vauva valmis maailmaa varten :) Voihan kyll olla että alkavat käynnistellä ihan omasta ehdotuksestaan ku noi mun verenpaineet ei parhaimmat oo niin jos ne vielä nousee loppua kohden kuten esikoista odottaessa.
Onko kenelläkään tietoa tai kokemusta synnytyksestä tai käynnistämisestä joulun aikaan?
Onko kenelläkään tietoa tai kokemusta synnytyksestä tai käynnistämisestä joulun aikaan?
IkuinenUnelma
Vauhtiin päässyt keskustelija
Me päästiin tällä viikolla tutustumaan synnytyssaleihin omassa lähisairaalassa. Asutaan eteläisessä Euroopassa ja olin positiivisesti yllättynyt :) Oma rauhallinen huone leveällä säädettävällä erikoispedillä, puolapuut, katosta roikku sellaset remmit joissa voi roikkua supistus/synnytysvaiheessa, oma amme lähes joka huoneessa,isälle muhkea nojatuoli, musavehkeet, telkkari, oma kph...ja kaikkea mahdollista :)
Tuli rauhallinen mieli kun voi synnyttää niin kivassa ympäristössä. Ja kyseessä kuitenkin iso sairaala jossa kaikki tehohoitovalmiudet yms. Ehkä tää ulkomailla synnyttäminen ei olekaan niin kamalaa kuin aluksi pelkäsin. Raskausaikanakin on lääkäri ja ultra kerran kuussa, viikolta 6 lähtien.
Tuli rauhallinen mieli kun voi synnyttää niin kivassa ympäristössä. Ja kyseessä kuitenkin iso sairaala jossa kaikki tehohoitovalmiudet yms. Ehkä tää ulkomailla synnyttäminen ei olekaan niin kamalaa kuin aluksi pelkäsin. Raskausaikanakin on lääkäri ja ultra kerran kuussa, viikolta 6 lähtien.
Ikuinen Unelma, ihanan kuulosta!
Onpa ollu kiva lukea muitten kokemuksia ja samalla muistella omia :)
Esikoisen synnytys alko 40+1 illalla kahdeksan aikaan supisteluilla. Puolenyön aikaan meinasin mennä nukkumaan muttei siitä mitään tullu ku sattu niin pirusti.
Lähettiin laitokselle ja olin huikeen 1cm auki. Antoivat kipupiikin ja osastolle "nukkumaan" ehkä jonku hetken torkuinkin, kunnes tuska oli niin sietämätön että välillä kieriskelin lattialla. En muista mihin aikaan mentiin saliin, mutta laatta lensi just ku saliin pääsin, kätilö oli ihana ku sano vaan että oikein hyvä, se kuuluu asiaan hienosti menee :)
Sitten epiduraalia odotellessa sain ilokaasua ja se oli kyllä niiiiin ihanaa, ainoa huono puoli siinä oli etten saanu sanaakaan espanjaksi sanottua miehelle :)
Epiduraalin ansiosta nukuin hetken ja sen vaikutus lakkas just sopivasti ku piti ponnistaa, ponnistus vaihe kesti noin 20 minuuttia ja pienen pieni poika syntyi aamulla yhdeksän aikaan. Synnytys kesti suunnilleen 12h. Kätilön ensimmäiset sanat oli onpa laiha. Poika painoi 2700g ja oli 50cm pitkä.
Painon takia oli annettava lisämaitoa. Imetys oli tuskaa, en myöskään ollut varautunut siihen että nännit on verillä. Rintakumi auttoi pahimman yli. Koska paino ei kuitenkaan pojalla lähtenyt toivotulla tavalla nousuun niin kotonakin annettiin lisämaitoa ja missään vaiheessa en päässyt täysimetykseen, mutta imetin osittaisesti 9kk. Siinä vaiheessa olin jo uudestaan raskaana ja pojalla oli allergioita ja itsellä ei raskauden tähden ollut energiaa imetysdiettiin.
Pikku2 halusi sitten kölliä kohdussa vähän kauemmin. Se oli aika raastavaa kun kaikki oli sanonut että kakkonen syntyy aiemmin, joten laskettunapäivänä olin jo varautunut lähtemään laitokselle. Lisäksi mun vanhemmat oli tullut meille päivystämään että mies pääsee synnytykseen mukaan. Kuin ärsyttävää oli kuulla päivästä toiseen, no miltä tuntuu onko yhtään supistellu, argh!!!!
Yliaikaiskontrolli olisi ollut maanantaina rv41+6 kun supistelut alko torstai iltana 41+2. Taas puolen yön jälkeen synnärille ja sama tilanne kun esikoisesta, sentin auki, osastolle nukkumaan. Tällä kertaa avautuminen ei ollut niin tuskallista. Saliin mentiin kun olin n4cm auki. Sain epiduraalin nukuin, sain toisen epiduraalin joka oli virhe koska se vei tunnon niin etten tiennyt koska ponnistaa.
Yhtäkkiä salissa alko pyöriin porukkaa ja kuuulin kun joku heistä sanoi että hätäsektioon on ilmoitettu. Poika ponnistaessa liikku alaspäin mutta samantien palas takaisin. Pojan sykkeet heikkeni joten oli kiire saada hänet ulos. Kätilöt oli sitä mieltä että ei mihinkään sektioon että tämä synnytetään tässä ja nyt. Imukupin avulla 10minuuttia ja poika oli ulkona, napanuora oli myös kaulan ympärillä. Ääntäkään ei päästänyt ja minä aloin itkemään, kun kätilöt sanoi kaikki hyvin poika vaan vähän säikähti. Ja tulihan sieltä se ensi parahduskin. Poika paino melkein kilon enemmän kun esikoinen 3620g ja 49cm.
Imetys alkoi hyvin, mutta 3vko ikäisenä en ymmärtänyt että oli tiheän imun kausi enkä millään ehtinyt koko ajan istua ja imettää kun oli toinenkin pieni hoidettavana joten taas turvauduttiin pulloon. Osa imetyksellä mentiin 8kk jolloin poika teki totaalisen stopin eikä enää huolinut tissiä.
Vaikka kuinka asennoiduin siihen että jos täysimetys ei onnistu niin ei se haittaa niin on se ollut kova pala! Jospa kolmas kerta onnistuisi :)
Onpa ollu kiva lukea muitten kokemuksia ja samalla muistella omia :)
Esikoisen synnytys alko 40+1 illalla kahdeksan aikaan supisteluilla. Puolenyön aikaan meinasin mennä nukkumaan muttei siitä mitään tullu ku sattu niin pirusti.
Lähettiin laitokselle ja olin huikeen 1cm auki. Antoivat kipupiikin ja osastolle "nukkumaan" ehkä jonku hetken torkuinkin, kunnes tuska oli niin sietämätön että välillä kieriskelin lattialla. En muista mihin aikaan mentiin saliin, mutta laatta lensi just ku saliin pääsin, kätilö oli ihana ku sano vaan että oikein hyvä, se kuuluu asiaan hienosti menee :)
Sitten epiduraalia odotellessa sain ilokaasua ja se oli kyllä niiiiin ihanaa, ainoa huono puoli siinä oli etten saanu sanaakaan espanjaksi sanottua miehelle :)
Epiduraalin ansiosta nukuin hetken ja sen vaikutus lakkas just sopivasti ku piti ponnistaa, ponnistus vaihe kesti noin 20 minuuttia ja pienen pieni poika syntyi aamulla yhdeksän aikaan. Synnytys kesti suunnilleen 12h. Kätilön ensimmäiset sanat oli onpa laiha. Poika painoi 2700g ja oli 50cm pitkä.
Painon takia oli annettava lisämaitoa. Imetys oli tuskaa, en myöskään ollut varautunut siihen että nännit on verillä. Rintakumi auttoi pahimman yli. Koska paino ei kuitenkaan pojalla lähtenyt toivotulla tavalla nousuun niin kotonakin annettiin lisämaitoa ja missään vaiheessa en päässyt täysimetykseen, mutta imetin osittaisesti 9kk. Siinä vaiheessa olin jo uudestaan raskaana ja pojalla oli allergioita ja itsellä ei raskauden tähden ollut energiaa imetysdiettiin.
Pikku2 halusi sitten kölliä kohdussa vähän kauemmin. Se oli aika raastavaa kun kaikki oli sanonut että kakkonen syntyy aiemmin, joten laskettunapäivänä olin jo varautunut lähtemään laitokselle. Lisäksi mun vanhemmat oli tullut meille päivystämään että mies pääsee synnytykseen mukaan. Kuin ärsyttävää oli kuulla päivästä toiseen, no miltä tuntuu onko yhtään supistellu, argh!!!!
Yliaikaiskontrolli olisi ollut maanantaina rv41+6 kun supistelut alko torstai iltana 41+2. Taas puolen yön jälkeen synnärille ja sama tilanne kun esikoisesta, sentin auki, osastolle nukkumaan. Tällä kertaa avautuminen ei ollut niin tuskallista. Saliin mentiin kun olin n4cm auki. Sain epiduraalin nukuin, sain toisen epiduraalin joka oli virhe koska se vei tunnon niin etten tiennyt koska ponnistaa.
Yhtäkkiä salissa alko pyöriin porukkaa ja kuuulin kun joku heistä sanoi että hätäsektioon on ilmoitettu. Poika ponnistaessa liikku alaspäin mutta samantien palas takaisin. Pojan sykkeet heikkeni joten oli kiire saada hänet ulos. Kätilöt oli sitä mieltä että ei mihinkään sektioon että tämä synnytetään tässä ja nyt. Imukupin avulla 10minuuttia ja poika oli ulkona, napanuora oli myös kaulan ympärillä. Ääntäkään ei päästänyt ja minä aloin itkemään, kun kätilöt sanoi kaikki hyvin poika vaan vähän säikähti. Ja tulihan sieltä se ensi parahduskin. Poika paino melkein kilon enemmän kun esikoinen 3620g ja 49cm.
Imetys alkoi hyvin, mutta 3vko ikäisenä en ymmärtänyt että oli tiheän imun kausi enkä millään ehtinyt koko ajan istua ja imettää kun oli toinenkin pieni hoidettavana joten taas turvauduttiin pulloon. Osa imetyksellä mentiin 8kk jolloin poika teki totaalisen stopin eikä enää huolinut tissiä.
Vaikka kuinka asennoiduin siihen että jos täysimetys ei onnistu niin ei se haittaa niin on se ollut kova pala! Jospa kolmas kerta onnistuisi :)
Itselläkin mietityttää tuo imetys-puoli kun esikoisen kanssa se lähti toimimaan kuin unelma, mutta entäs nyt sit toisen kanssa? Esikoisen imetyksen kun jouduin lopettamaan tulehdusten takia niin mietityttää että onko rinnat valmiina seuraavaan rumbaan :)
Kai sitä pitäis vaan yrittää olla stressaamatta ja miettimättä että milloin synnytys käynnistyy. Itsellä esikoisen kanssa ois ollut yliaikaiskontrolli 42+0 ja likka päätti tulla sit 41+5. Ja muistelen että 41+0 neuvolan jälkeen taisin heittää hanskat tiskiin että ei tämä ittekseen tule ja joudutaan käynnistykseen ja lopetin supistusten odottelun :D
Kai sitä pitäis vaan yrittää olla stressaamatta ja miettimättä että milloin synnytys käynnistyy. Itsellä esikoisen kanssa ois ollut yliaikaiskontrolli 42+0 ja likka päätti tulla sit 41+5. Ja muistelen että 41+0 neuvolan jälkeen taisin heittää hanskat tiskiin että ei tämä ittekseen tule ja joudutaan käynnistykseen ja lopetin supistusten odottelun :D
Mulla ei kokemusta ole vielä sen enempää kun että jouduin raskauden keskeytykseen puolen välin tienoilla noin vuosi sitten.
Np. mittauksessa todettiin niskaturvotusta 13 milliä siitä sitten viikon sisään kaksi lääkäri käyntiä jotka lisäsivät kerta kerrallaan turvotusta ja päädyin lapsivesipunktioon sillä en ollut valmis päästämään omasta rakkaasta lapsestani irti vaan tahdoin taistella ja selvittää että mikä on vialla että hoidot saadaan jo raskausaikana kuntoon. Punktio tehtiin vasta 17 viikolla jonka jälkeen vielä oli tarkempi ultra jossa oli tarkoitus katsoa kehitystä joka oli edennyt turvotuksesta huolimatta moitteetta. Mutta sitten yhtäkkiä lääkäri toteaa että ei suosittele raskauden jatkamista josta hieman tympäännyin sillä ehkä olisin jo luovuttanut jos olisin sen kokenut vaihtoehdoksi. Lääkäri rupesi siinä kuitenkin sitten rauhallisesti perustelemaan että aivot eivät ole päässeet hetkeen kasvamaan koska lohkoissa on myös nesteturvotusta ja samoin myös sisäelimiin ja keuhkoihin oli kertynyt nestettä jotka tulisi estämään vauvan itsenäisen hengittämisen ja pahimmassa tapauksessa myös heräämisen jolloin edessä olisi ollut hetki jolloin joudun päättämään milloin letkut otetaan irti mikäli raskaus olisi edes jatkunut itsellään niin pitkälle. Riskit olivat kuulemma myös omanterveyteni kannalta suuret mutta ei siinä sellaista tullut paljoa mietittyä.
Päädyin sitten pitkien keskustelujen jälkeen keskeytykseen sillä viikko siitä alkoivat sydän äänetkin hiipua ja liikkeet olla lähes olemattomia. Raskain päätös ikinä ja pelkäsin että tulen sitä vielä katumaan.
Aamulla menin osastolle ja sain käynnistyslääkkeet klo 10. Puolisen tuntia sen jälkeen olin niin kipeä että luulin kuolevani. Sain kipupiikkejä jotka saivat aikaan vaan pahoinvointia ja sen seurauksena sitten pahoinvointilääkettä. Kipu ei kuitenkaan hellittänyt ja nukahtelin jo vessaankin kun olin niin väsynyt ja voimaton. 19 aikoihin pääsin saliin mutta mitään ei ollut ilmeisesti vieläkään tapahtunut. Olin sanonut jo sairaalaan tullessa että joudun kärsimään henkisesti jo aivan liikaa joten fyysistä kipua en tahdo tuntea sillä itkin jo valmiiksi koko päivän. Sillä vauva oli enemmän kuin toivottu ja yritystäkin oli ollut jonkun aikaa ennen tärppiä. No epiduraalihan mulle luvattiin mutta sitten klo 21 kätilö teki tarkastuksen kuinka auettu ja naps siinä samalla meni vedet ja loppu sitten supistukset ja kivutkin. Annettiin lupa ponnistaa mutta en sitten tiennyt alkuunkaan milloin ja mitä piti tehdä ja kun sain kätilön ymmärtämään että supistukset hävisi sain tipan joka niitä tekisi lisää. Tajusin siinä sitten että jotain unohtui. En siis saanutkaan puudutusta. Olen kärsinyt synnytyspelosta ja siinä hetkessä en enää tiennyt miten pärjään. Klo 22 kaikki oli kuitenkin ohi kivut mukaan lukien ja enkelityttömme oli maailmassa.
Sen jälkeen syötyäni sain kuulla lvpunktion tulokset joista ilmeni että turmeltuneiden sisäelimien lisäksi olisi pienokaisellamme ollut lievä kehitysvamma jolloin tajusin että olin tehnyt oikean ratkaisun. En siis pakottanut lastani kärsimään kivusta ja taistelemaan hengestään.
Itku tulee välillä vieläkin ja se on aiheuttanut tämän raskauden ajan pelkoa ja vihaa siitä kuinka toiset kehtaavat edes kysellä miten voin ja pitää itsestään selvyytenä että meille tulee vauva. Koitimme asiaa salata mutta siinä onnistumatta. Nyt 31+0, ja en ole vieläkään osannut juuri kummemmin iloita että tällä kertaa taidamme lähteä sairaalasta uuden tulokkaan kanssa. Toivon vaan käsisydämellä että kaikki todella menisi hyvin ja en joutuisi enää ikinä katsomaan kun omaa lasta siunataan.
Mutta joo mitä tähän raskauteen tulee niin pelkään edelleen synnytystä vaikka ponnistusvaihe oli oikeastaan täysin kivuton ja aika on kullannut muistot joten en enää niinkään pidä koko sen päivän kipuaa minään vaan ainut täysin mieleen jäänyt muisto siltä on ajatuksissa pysyvä enkelimme.
Pelkään jääväni ilman puudutusta ja muutenkaan en varsinaisesti pelkää mitään asiaa vaan niistä johtuvaa kipua. Pelkään myös kamalasti repeämistä ja jostain syystä kaverini ovat kauhistelleet synnytyksessä kakkaavia äitejä joka oli ennen täysin pois ajatuksistani sillä eikö tarkoituksena ole kuitenkin saada lapsi maailmaan mahdollisimman turvallisesti eikä puida jotain tuollaista (mikä nyt on aiheuttanut mulle turhaa stressiä). Ja en ymmärrä kuinka ystäväni jotka tietävät kokemukseni kertovat kaikesta huolimatta vaan ne huonoimmat hetket raskaudesta ja synnytyksestä. Pelkään jo tarpeeksi paljon valmiiksi ja olenkin lukenut teidän kokemuksia ja tajunnut että ehkä se ei niin kamalaa ole että sitä pelätä tarvitsee. Meillä on saanut mies valita täysin tuleeko mukaan sillä en tahdo pakottaa. Varmasti paikalla sairaalassa hän tahtoo olla mutta mikäli ennen tai kesken synnytyksen tulee olo että tahtoo ulos huoneesta niin en sitä pidä pahana. Kätilö voi isän hakea kuitenkin heti kun vauva on nostettu syliin ja alustat vaihettu eli minuutti syntymän jälkeen jos kaikki menee hyvin. Silloin tahdon isän olevan paikalla joten pakolla seurannutta pyörtynyttä isää voi olla enää vaikea saada tähän hetkeen mukaan iloitsemaan.
Imetykseen pyrin niin pitkään kuin mahdollista mutta meillä iskä tahtoo myös osallistua syöttöön joten olemme toivoneet että saisimme pumpattua imetysten välillä hiukan talteen jolloin myös isä saa osallistua. =) Kuulinkin myös terveydenhoitajaltamme että kyseessä on täysimetys jos pullosta annetaan äidinmaitoa vaikka eräs lapseton raskaana oleva ystäväni jo tuomitsi minut siitäkin. Korvikettakin olen valmistautunut käyttämään tarvittaessa sillä äitini ei ole saanut yrityksistä huolimatta rintaimetystä onnistumaan joten on pumpannut ja käyttänyt loput korviketta.
Olipahan tarina!
Mutta kiitos ja anteeksi. Mutta jotenkin tämä tuntui oikealta paikalta ja hetkeltä käydä tuo tilanne vielä kerran läpi ennen tulevaa synnytystä. Tarkoitukseni ei ollut pelotella vaan saada kaikki tajuamaan että vaikka se pökäle sieltä pöydältä löytyisi tai isä yrityksestä huolimatta joutuisi poistumaan ponnistusten ajaksi, on kaikkein tärkein hetki se mitä jäi multa kokematta eli kun kaikki kolme saatte hetken olla yhdessä perheenä ensimmäistä kertaa. Ja jokainen päivä siitä hetkestä eteenpäin!
(muokattu)
Sen verran vielä unohdin mainita että todennäköisin syy tuohon poikkeamaan ja turvotukseen on ollut cytomegalovirus, joka on kohtalokas VAIN raskauden ensimmäisellä kolmanneksella, 2/3 sen sairastaa (oireet eivät flunssaa kummemmat) elämänsä aikana lähes jopa tietämättään. Sille vasta-aineet jäävät joten se harvoin puhkeaa useammin kuin kerran niin kuin esim. vesirokko ja onkin yleensä kouluikään mennessä ollut eikä tosiaan muulloin ole flunssaa kummoisempi.
Np. mittauksessa todettiin niskaturvotusta 13 milliä siitä sitten viikon sisään kaksi lääkäri käyntiä jotka lisäsivät kerta kerrallaan turvotusta ja päädyin lapsivesipunktioon sillä en ollut valmis päästämään omasta rakkaasta lapsestani irti vaan tahdoin taistella ja selvittää että mikä on vialla että hoidot saadaan jo raskausaikana kuntoon. Punktio tehtiin vasta 17 viikolla jonka jälkeen vielä oli tarkempi ultra jossa oli tarkoitus katsoa kehitystä joka oli edennyt turvotuksesta huolimatta moitteetta. Mutta sitten yhtäkkiä lääkäri toteaa että ei suosittele raskauden jatkamista josta hieman tympäännyin sillä ehkä olisin jo luovuttanut jos olisin sen kokenut vaihtoehdoksi. Lääkäri rupesi siinä kuitenkin sitten rauhallisesti perustelemaan että aivot eivät ole päässeet hetkeen kasvamaan koska lohkoissa on myös nesteturvotusta ja samoin myös sisäelimiin ja keuhkoihin oli kertynyt nestettä jotka tulisi estämään vauvan itsenäisen hengittämisen ja pahimmassa tapauksessa myös heräämisen jolloin edessä olisi ollut hetki jolloin joudun päättämään milloin letkut otetaan irti mikäli raskaus olisi edes jatkunut itsellään niin pitkälle. Riskit olivat kuulemma myös omanterveyteni kannalta suuret mutta ei siinä sellaista tullut paljoa mietittyä.
Päädyin sitten pitkien keskustelujen jälkeen keskeytykseen sillä viikko siitä alkoivat sydän äänetkin hiipua ja liikkeet olla lähes olemattomia. Raskain päätös ikinä ja pelkäsin että tulen sitä vielä katumaan.
Aamulla menin osastolle ja sain käynnistyslääkkeet klo 10. Puolisen tuntia sen jälkeen olin niin kipeä että luulin kuolevani. Sain kipupiikkejä jotka saivat aikaan vaan pahoinvointia ja sen seurauksena sitten pahoinvointilääkettä. Kipu ei kuitenkaan hellittänyt ja nukahtelin jo vessaankin kun olin niin väsynyt ja voimaton. 19 aikoihin pääsin saliin mutta mitään ei ollut ilmeisesti vieläkään tapahtunut. Olin sanonut jo sairaalaan tullessa että joudun kärsimään henkisesti jo aivan liikaa joten fyysistä kipua en tahdo tuntea sillä itkin jo valmiiksi koko päivän. Sillä vauva oli enemmän kuin toivottu ja yritystäkin oli ollut jonkun aikaa ennen tärppiä. No epiduraalihan mulle luvattiin mutta sitten klo 21 kätilö teki tarkastuksen kuinka auettu ja naps siinä samalla meni vedet ja loppu sitten supistukset ja kivutkin. Annettiin lupa ponnistaa mutta en sitten tiennyt alkuunkaan milloin ja mitä piti tehdä ja kun sain kätilön ymmärtämään että supistukset hävisi sain tipan joka niitä tekisi lisää. Tajusin siinä sitten että jotain unohtui. En siis saanutkaan puudutusta. Olen kärsinyt synnytyspelosta ja siinä hetkessä en enää tiennyt miten pärjään. Klo 22 kaikki oli kuitenkin ohi kivut mukaan lukien ja enkelityttömme oli maailmassa.
Sen jälkeen syötyäni sain kuulla lvpunktion tulokset joista ilmeni että turmeltuneiden sisäelimien lisäksi olisi pienokaisellamme ollut lievä kehitysvamma jolloin tajusin että olin tehnyt oikean ratkaisun. En siis pakottanut lastani kärsimään kivusta ja taistelemaan hengestään.
Itku tulee välillä vieläkin ja se on aiheuttanut tämän raskauden ajan pelkoa ja vihaa siitä kuinka toiset kehtaavat edes kysellä miten voin ja pitää itsestään selvyytenä että meille tulee vauva. Koitimme asiaa salata mutta siinä onnistumatta. Nyt 31+0, ja en ole vieläkään osannut juuri kummemmin iloita että tällä kertaa taidamme lähteä sairaalasta uuden tulokkaan kanssa. Toivon vaan käsisydämellä että kaikki todella menisi hyvin ja en joutuisi enää ikinä katsomaan kun omaa lasta siunataan.
Mutta joo mitä tähän raskauteen tulee niin pelkään edelleen synnytystä vaikka ponnistusvaihe oli oikeastaan täysin kivuton ja aika on kullannut muistot joten en enää niinkään pidä koko sen päivän kipuaa minään vaan ainut täysin mieleen jäänyt muisto siltä on ajatuksissa pysyvä enkelimme.
Pelkään jääväni ilman puudutusta ja muutenkaan en varsinaisesti pelkää mitään asiaa vaan niistä johtuvaa kipua. Pelkään myös kamalasti repeämistä ja jostain syystä kaverini ovat kauhistelleet synnytyksessä kakkaavia äitejä joka oli ennen täysin pois ajatuksistani sillä eikö tarkoituksena ole kuitenkin saada lapsi maailmaan mahdollisimman turvallisesti eikä puida jotain tuollaista (mikä nyt on aiheuttanut mulle turhaa stressiä). Ja en ymmärrä kuinka ystäväni jotka tietävät kokemukseni kertovat kaikesta huolimatta vaan ne huonoimmat hetket raskaudesta ja synnytyksestä. Pelkään jo tarpeeksi paljon valmiiksi ja olenkin lukenut teidän kokemuksia ja tajunnut että ehkä se ei niin kamalaa ole että sitä pelätä tarvitsee. Meillä on saanut mies valita täysin tuleeko mukaan sillä en tahdo pakottaa. Varmasti paikalla sairaalassa hän tahtoo olla mutta mikäli ennen tai kesken synnytyksen tulee olo että tahtoo ulos huoneesta niin en sitä pidä pahana. Kätilö voi isän hakea kuitenkin heti kun vauva on nostettu syliin ja alustat vaihettu eli minuutti syntymän jälkeen jos kaikki menee hyvin. Silloin tahdon isän olevan paikalla joten pakolla seurannutta pyörtynyttä isää voi olla enää vaikea saada tähän hetkeen mukaan iloitsemaan.
Imetykseen pyrin niin pitkään kuin mahdollista mutta meillä iskä tahtoo myös osallistua syöttöön joten olemme toivoneet että saisimme pumpattua imetysten välillä hiukan talteen jolloin myös isä saa osallistua. =) Kuulinkin myös terveydenhoitajaltamme että kyseessä on täysimetys jos pullosta annetaan äidinmaitoa vaikka eräs lapseton raskaana oleva ystäväni jo tuomitsi minut siitäkin. Korvikettakin olen valmistautunut käyttämään tarvittaessa sillä äitini ei ole saanut yrityksistä huolimatta rintaimetystä onnistumaan joten on pumpannut ja käyttänyt loput korviketta.
Olipahan tarina!
Mutta kiitos ja anteeksi. Mutta jotenkin tämä tuntui oikealta paikalta ja hetkeltä käydä tuo tilanne vielä kerran läpi ennen tulevaa synnytystä. Tarkoitukseni ei ollut pelotella vaan saada kaikki tajuamaan että vaikka se pökäle sieltä pöydältä löytyisi tai isä yrityksestä huolimatta joutuisi poistumaan ponnistusten ajaksi, on kaikkein tärkein hetki se mitä jäi multa kokematta eli kun kaikki kolme saatte hetken olla yhdessä perheenä ensimmäistä kertaa. Ja jokainen päivä siitä hetkestä eteenpäin!
(muokattu)
Sen verran vielä unohdin mainita että todennäköisin syy tuohon poikkeamaan ja turvotukseen on ollut cytomegalovirus, joka on kohtalokas VAIN raskauden ensimmäisellä kolmanneksella, 2/3 sen sairastaa (oireet eivät flunssaa kummemmat) elämänsä aikana lähes jopa tietämättään. Sille vasta-aineet jäävät joten se harvoin puhkeaa useammin kuin kerran niin kuin esim. vesirokko ja onkin yleensä kouluikään mennessä ollut eikä tosiaan muulloin ole flunssaa kummoisempi.
Muokattu viimeksi:
iiidduska
Satasella mukana keskusteluissa
Mulla ei raskauden missään vaiheessa ollut supistuksia ollenkaan, jostain kumman syystä. Sitten kun ne alkoivat niin ei ollut epäilystäkään että synnytys oli nyt sitten käynnistynyt. Päivällä (perjantaina) neljältä käynnistyi ja lauantaina päivä kahdelta syntyi meille pieni poika. Yhteensä synnytys kesti 22 tuntia ja se oli minulle maailman kamalin kokemus. Ponnistusvaihe venyi melkein kahteen tuntiin ja ikinä elämässä en ole sellaista kipua ja ahdistusta tuntenut. Mitkään kipulääkkeet eivät minulle toimineet (epiduraali,ilokaasu,spinaali) tunsin ponnistusvaiheen aikana kuinka näin jo ¨taivaanportit` silmissäni ja tuntui että pyörryn hetkellä minä hyvänsä. Synnytys jätti minulle todella pahan mielen ja oli vaikea iloita uudesta tulokkaasta kun kivut vain jatkuivat ja jatkuivat kipulääkkeistä huolimatta. Mitään minulta ei kuitenkaan leikattu synnytyksen aikana eikä repeämiä tullut. Siksi olikin hieman mysteeri mistä ne kivut sitten kumpuilivat. Kävin useaan otteeseen lääkärissä synnytyksen jälkeen sillä kolme viikkoa synnytyksen jälkeenkin minulla oli aivan kamalia kipuja enkä saanut niiltä hetkenkään rauhaa. Lääkärissä yritettiin selvittää niiden syytä mutta ikinä ei mitään muuta selitystä löytynyt kun hidas palautuminen. Olen kuitenkin vasta 20-vuotias ja jotenkin odotin hyvillä mielin synnytyksen menevän hyvin ja palautumisen siinä samalla, mutta pakko kyllä myöntää että mieltä se jäi painamaan. Toista lasta kovasti toivoisin, mutta pelottaa synnytys aivan kamalan paljon. Pelkkä ajatus sairaalaan lähdöstä saa ihon kananlihalle ja itkun silmään....harmi että näin, sillä haluaisin kovasti iloita odotusajasta 
Sappura, en tiedä missä asustat, mutta puhu ihmeessä noista peloista neuvolassa. Itse kärsin kovasta sairaalakammosta ja sen myötä sain lähetteen pelkopolille. En vielä tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa, ensi viikolla kun olen sinne menossa, mutta käsitykseni mukaan siellä panostetaan kovin siihen, että olisi mahdollisimman stressitön synnytys ja sairaalajakso edessä.
Ngale, Olenkin sitä miettinyt ja meillä onneks sama neuvolanhoitaja joka oli mukana käymässä tuota jo silloin kanssani läpi. Se on ollut tuossa välissäkin yhteydessä ja sanoi että saan käydä siellä ilman raskauttakin juttelemassa jos tahdon etten joudu aloittaa yksityiskohtaisesti kaiken kertomista. Muutenkin on parhain mahdollinen työssään ainakin mun kohdalla. Kun niskapoimumittauksen jälkeen soitin ja kerroin mitä oli löytynyt ja varasin uutta aikaa niin itku siellä puhelimen päässä tuli että miksi näin, eli ei mitään pään taputtelua että elämä jatkuu tai kauhistelua. Ihan aidoilla tunteilla ollut mukana koko prosessin ja kyynel sillä oli silmässä kun kävin tästäkin tärpistä kertomassa ja onkin seuraillut mua hieman pidemmillä käynneillä päivän vikana aikana että on ollut aina aikaa jutella niin kauan kuin asiaa riittää. =)
Mutta tuossa synnytyksessä en suinkaan pelkää sairaalaa tai ainakin meidän synnärillä Seinäjoella on mahtavat kätilöt ja huolen pito oli parhainta laatuaan mutta ainut pelko on että jos en kestä kipua tai jos väliliha leikataan tai ratkean niin että joudutaan enemmänkin ompelee niin miten selviän siitä jälkikivusta ja särystä myös se että kuinka ihmeen paljon se epiduraalin laitto sattuu ja kestääkö sen laitto kauan vai voinko pyytää lievää paikallispuudutusta ensin sitä varten.
Paljonhan tässä oon miettinyt että kyllähän sitä on sattunut kaikenlaista ja kipu sillä hetkellä tuntui aivan ylitsepääsemättömältä mutta jälkeen päin et muistakaan kun että "Mäkin oon kaatunut pyörällä" kivusta ei enää siis selkeää muistikuvaa. Joten unohtuisihan se ja kaiken tärkeintä on tietysti että saamme vihdoin perheemme onnellisesti lisääntymään vaikka se sitten sattuisi kuinka paljon. =)
Olemme menossa vielä mieheni kanssa "tutustumaan" synnärille kun en kauheasti tilanteen takia paikasta muista, joten olen kerännyt paljon kysymyksiä jotka mietityttävät jos saisin mielenrauhaa sillä että saan niihin vastauksia. =)
Mutta tuossa synnytyksessä en suinkaan pelkää sairaalaa tai ainakin meidän synnärillä Seinäjoella on mahtavat kätilöt ja huolen pito oli parhainta laatuaan mutta ainut pelko on että jos en kestä kipua tai jos väliliha leikataan tai ratkean niin että joudutaan enemmänkin ompelee niin miten selviän siitä jälkikivusta ja särystä myös se että kuinka ihmeen paljon se epiduraalin laitto sattuu ja kestääkö sen laitto kauan vai voinko pyytää lievää paikallispuudutusta ensin sitä varten.
Paljonhan tässä oon miettinyt että kyllähän sitä on sattunut kaikenlaista ja kipu sillä hetkellä tuntui aivan ylitsepääsemättömältä mutta jälkeen päin et muistakaan kun että "Mäkin oon kaatunut pyörällä" kivusta ei enää siis selkeää muistikuvaa. Joten unohtuisihan se ja kaiken tärkeintä on tietysti että saamme vihdoin perheemme onnellisesti lisääntymään vaikka se sitten sattuisi kuinka paljon. =)
Olemme menossa vielä mieheni kanssa "tutustumaan" synnärille kun en kauheasti tilanteen takia paikasta muista, joten olen kerännyt paljon kysymyksiä jotka mietityttävät jos saisin mielenrauhaa sillä että saan niihin vastauksia. =)
Oma kokemus epiduraalista on se, että ei se ainakaan itsellä sattunut sen laittaminen. Tietysti tuntee ku sitä laitetaan. En tiedä oliko itsellä ehtiny alaselkä mennä osittain tunnottomaksi iskiaskipujen takia, mutta oma kokemus että se ei pahasti sattunut, ilkeältähän se tuntuu ku tuollaisia laitetaan, jo pelkkä ajatuskin. Ja olen itse neulakammoinen, että hirvittää edelleen ajatus epiduraalista. Mutta siin ei kauaa kestäny ku se laitettiin, enemmän tais mennä aikaa ku ne teippaili sen letkun selkään kii ettei valtoimenaan siellä seikkaile :)
Minkä verran mietitte lähestyvää synnytystä?
Mulla se hiipii mieleen lähes aina, jos tulee sellanen kiireetön hetki. Lähinnä mielessä liikkuu, että syntyykö ennen laskettua vai meneekö yliajalle, ja mihin aikaan vuorokaudesta synnytys käynnistyy. Sitten se, että ehditäänkö sairaalaan vai syntyykö matkalle, ja kuka sitä sitten on noiden isompien lasten kanssa.
Kivunlievitys on myös pyörinyt mielessä, että ehtiikö mitään saamaan ja millasta lievitystä sitä sillon sitten haluis. Yrittänyt vähän valmistautua siihenkin, että ehkä joutuu synnyttään ilman kivunlievityksiä, ja kuinka paljon se sillon oikeen sattuu. Mielessä käynyt sekin, että tuleekohan se kakkoshätä sinne synnytyssängylle kätilöiden silmien alle. Sitä ei osaa siinä kohtaa hävetä, mutta jälkeenpäin voi kyllä nolottaa melkosesti.
Paljon pyörii siis asioita mielessä, eikä tossakaan tainnut olla edes kaikkia lueteltuna..
Mulla se hiipii mieleen lähes aina, jos tulee sellanen kiireetön hetki. Lähinnä mielessä liikkuu, että syntyykö ennen laskettua vai meneekö yliajalle, ja mihin aikaan vuorokaudesta synnytys käynnistyy. Sitten se, että ehditäänkö sairaalaan vai syntyykö matkalle, ja kuka sitä sitten on noiden isompien lasten kanssa.
Kivunlievitys on myös pyörinyt mielessä, että ehtiikö mitään saamaan ja millasta lievitystä sitä sillon sitten haluis. Yrittänyt vähän valmistautua siihenkin, että ehkä joutuu synnyttään ilman kivunlievityksiä, ja kuinka paljon se sillon oikeen sattuu. Mielessä käynyt sekin, että tuleekohan se kakkoshätä sinne synnytyssängylle kätilöiden silmien alle. Sitä ei osaa siinä kohtaa hävetä, mutta jälkeenpäin voi kyllä nolottaa melkosesti.
Paljon pyörii siis asioita mielessä, eikä tossakaan tainnut olla edes kaikkia lueteltuna..
En oikein enää mitään muuta mieti kuin synnytystä:)
Aikalailla noi samat mietteet, millon ja miten käynnistyy, miten isommat reagoi jos synnytys käynnistyy niiden läsnä ollessa, miten pääsen sairaalaan ja tajuanko lähtee oikeaan aikaan, kerkiääkö mies mukaan, miten lievittää kipua vai pystynkö synnyttää ilman mitään? Paljon kysymyksiä ja multakin varmaan tosta jäin paljon uupumaan mitä mielessä pyöritän:/
Kaikki selviää ajallaan:)
Ei ole enää kauaa kun saa oman pienen syliin <3
Aikalailla noi samat mietteet, millon ja miten käynnistyy, miten isommat reagoi jos synnytys käynnistyy niiden läsnä ollessa, miten pääsen sairaalaan ja tajuanko lähtee oikeaan aikaan, kerkiääkö mies mukaan, miten lievittää kipua vai pystynkö synnyttää ilman mitään? Paljon kysymyksiä ja multakin varmaan tosta jäin paljon uupumaan mitä mielessä pyöritän:/
Kaikki selviää ajallaan:)
Ei ole enää kauaa kun saa oman pienen syliin <3
Sitten täällä mietitään imetys asioita, onnistuuko imetys nyt paremmin vai onnistuuko ollenkaan, antaako isommat imetysrauhan, pitäiskö korviketta hommata kuinka paljon valmiiksi odottamaan?
Hirveästi kaikkea päässään pyörittää, hulluksi tässä miettiessä tulee!!:)
Hirveästi kaikkea päässään pyörittää, hulluksi tässä miettiessä tulee!!:)
Mulla kans toi imetys käyny mielessä, että miten onnistuu ja antaako isommat lapset rauhan siks aikaa.
Sit oon alkanu miettiin mitä kaikkee pakkaan sairaalakassiin. Mitä vaatetta itelle ja vauvalle, jne.. Itse kun synnytän TAYS:ssa, niin siellähän on mahdollisuus päästä potilashotelliin, jos synnytys menee hyvin, eikä oo mitään terveydellistä estettä äidillä/vastasyntyneellä. Ja siellä potilashotellissa ollaan tosiaan omissa vaatteissa, niin pitää varautua siihen että on sinnekin vaatetta mukana (mies on niin avuton, ettei tiedä millaset vaatteet sinne kotoa toisi jälkeenpäin).
Sit oon alkanu miettiin mitä kaikkee pakkaan sairaalakassiin. Mitä vaatetta itelle ja vauvalle, jne.. Itse kun synnytän TAYS:ssa, niin siellähän on mahdollisuus päästä potilashotelliin, jos synnytys menee hyvin, eikä oo mitään terveydellistä estettä äidillä/vastasyntyneellä. Ja siellä potilashotellissa ollaan tosiaan omissa vaatteissa, niin pitää varautua siihen että on sinnekin vaatetta mukana (mies on niin avuton, ettei tiedä millaset vaatteet sinne kotoa toisi jälkeenpäin).
Ittelläkin mietityttäny tuo synnytys tai lähinnä se että en haluais että se venyy joulupyhille. Tuntuu jotenkin ahdistavalta se jos yli lasketun ajan menee. Muuten silleensä ei tuu itte synnytystä mietittyä. Toiveita unohdin kirjoitella ku ei mikään oikein tuntunu olevan niin tärkeitä, mutta itte meinaan sanoa sit että yritetään välttää episiotomiaa ja kaikki neulajutut pitää kertoa etukäteen :) Muuten en oo aatellu mitään. Paitsi nyt ku näyttää että toi iskiasvaiva on alkanu jo niin tiiän sen että se tekee supistuksista erittäin muikeita niin varmaan ekana sanon että epiduraalia kiitos :D
Imetyksen suhteen meen sillä tavalla ku viimeksikin. Lähden sillä ajatuksella että haluan imettää, ja että se aloitetaan kuten yleensäkin salissa jo :) Jos ei heti onnistu niin ei mitään, kyll se siitä lähtee :) Esikoisen kanssa kun ei mitään ongelmaa ollut ku olin asennoitunu siten että imetys onnistuu ja kun sain sen huutavan rääpäleen masun päälle ekan kerran niin sit odotinkin vaan että milloin saan sen rinnalle :) Ilmeisesti äidinvaistot potkasi käyntiin samantien sit :)
Imetyksen suhteen meen sillä tavalla ku viimeksikin. Lähden sillä ajatuksella että haluan imettää, ja että se aloitetaan kuten yleensäkin salissa jo :) Jos ei heti onnistu niin ei mitään, kyll se siitä lähtee :) Esikoisen kanssa kun ei mitään ongelmaa ollut ku olin asennoitunu siten että imetys onnistuu ja kun sain sen huutavan rääpäleen masun päälle ekan kerran niin sit odotinkin vaan että milloin saan sen rinnalle :) Ilmeisesti äidinvaistot potkasi käyntiin samantien sit :)
Meillä ensimmäinen tulossa enkä ole osannut miettiä synnytystä oikeastaan lainkaan. Ei tule asia oikein mieleenkään muuta kuin jos siitä muut kyselee/mainitsee. Esim. toisessa neuvolassa kysyttiin että oletko miettinyt synnytystä niin olin ihan 
että ai tässä vaiheessa?!?! :D no seuraavaa neuvolaa varten mietin sen verran että kivunlievitystä haluan mutta muuta en ole miettinyt. Miehenkään kanssa ei ole puhuttu. Toki toivon että olisi mukana mutta jos ei pysty niin ok. Ja uskon siihen että kyllä sen sitten ymmärtää kun pitää sairaalaan lähteä. Rauhallisin mielin odotan koska tiedän että jos alkaisin asiaa miettimään niin paniikki olisi päällä hyvin pian. En siis mieti
että ai tässä vaiheessa?!?! :D no seuraavaa neuvolaa varten mietin sen verran että kivunlievitystä haluan mutta muuta en ole miettinyt. Miehenkään kanssa ei ole puhuttu. Toki toivon että olisi mukana mutta jos ei pysty niin ok. Ja uskon siihen että kyllä sen sitten ymmärtää kun pitää sairaalaan lähteä. Rauhallisin mielin odotan koska tiedän että jos alkaisin asiaa miettimään niin paniikki olisi päällä hyvin pian. En siis mietiItsellä myös mietityttää että ehtiikö kukaan mulle kaveriksi sinne. Äiti todnäk onkin töissä noin 150km päässä, pikkusisko kyll o Tyksissä töissä mutta ei varmaan kesken vuoron pääse tulee kaveriksi. Sit on tuossa yks kaveri jota voin pyytää ainakin kyyditsemään synnärille. Luulen että alkuun joutuu mies siis jäämään esikoisen kanssa kotio.