Yleistä höpinää

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Agnés
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
KyllikkiKaari mulla aika saman tyyppiset fiilikset. Oon ihan superonnellinen vauvasta, mutta tää raskaana olo on tosi kuluttavaa. Jokainen osa ruumiista käyttäytyy eri tavalla kuin ennen. On paha olo, ja jomottaa vatsaa ja selkää. Lisäksi ihan koko ajan pelottaa kaikki mahdolliset ongelmat joita tässä voi vielä tulla eteen. Ja lisäksi vielä tuntuu että on itse ihan tyhmä kun on varta vasten lähtenyt kerjäämään ongelmia, kun on kaksi onnistunutta raskautta ja ihanaa lasta, niin miksi pitää vielä lähteä kokeilemaan onneaan?
 
Mulla on sit taas jotenkin sellainen olo, että raskaus on kuin tehty mua varten :-D Kaiken näköistä oirettakin toki on, mutta jotenkin koen kyllä päässeeni ainakin toistaiseksi aika helpolla ja jollain hassulla tavalla jopa nautin jokaisesta kivistyksestä tms. Vielä kun tästä järjettömästä väsymyksestä pääsee, niin ajattelin alkaa hehkumaan :-P
Mutta tähän tunnelmaan tuli kyllä pieni breikki tuon kaksosuutisen myötä, huoli raskauden sujumisesta kasvoi niin suureksi että se vei kaiken tieltään. Nyt asiaan on onneks alkanut sopeutua ja ei tässä auta kuin toivoa että kaikki menee hyvin <3
Edelleen mulla keskenmenon pelko vaanii myös mielessä , mutta jotenkin se on ehkä hiukan laantunut viime aikoina ja oon alkanut ihan oikeasti jo nauttimaankin olostani <3
 
Ite oon zeni identtinen kaksonen ja äippä sano että meidän raskaus ollut yksi helpoimpia ja synnytys helpoin. Me vaihdettiin paikkojakin viikkoa ennen synnytystä, varmaan ollut aika möyrinä kun siskon kaa molemmat kolme kiloisia. [emoji23] Mut siis sitä vaan että 32vuotta sitten jo voinut kaksosraskaus sujua hyvin niin eiköhän se tänäkin päivänä. Pistä hehkuen vaan! [emoji178]
 
Samoja fiiliksiä täällä. Toisaalta olenn onnesta soikeana kun vihdoin olen raskaana, toisaalta tekee mieli jättää lapsiluku tähän tämän lapsen jälkeen koska tää raskaana oleminen on ihan pyllystä ja sit pelottaa myös kauheesti keskenmeno ja että joku menee vikaan. Mutta tällästä se on lasten kanssa. Niitä rakastaa niin paljon, toisaalta pikku lapsi aika on tosi rankkaa ja sitten pelkää kauheesti lasten puolesta ettei heille käy mitään pahaa. Loppua siis näille tunteille ei ole ihan vielä edessä :grin Huolen ja onnellisuuden aiheet vaan muuttuu ja muuttaa muotoaan :)
 
Mä kyllä nautin raskaudesta kauheasti :happy: Mää ajattelen että pahoinvointi yms kuuluu vaan asiaan :shy: Toki välillä pelko onko masussa ees ketään, mutta pääosin luottavainen fiilis täällä.
 
Meillä tää taitaa olla viimeinen. Jos joskus vielä tulee tunne, ni se on sit kyllä Iltatähti. :joyful: minulle oli tärkeää saada esikoiselle kaveri ja toivon et nyt menee kaikki hyvin. Meillä on elämälle tulossa muita juttuja, ni pitää sit keskittyä niihin. :) jätti tuo edellinen raskaus kyllä isot arvet ja pelot. Olen kokenut myös tuulimunan ja kesken menon mut edellinen kokemus oli todella rankka ja kamala. :oops:

Minun tunteet raskautta kohtaan on hyvin sekavat. Toisaalta on ihanaa olla raskaana, mutta toisaalta ei yhtään. :confused: tunteet menee niin laidasta laitaan etten pysy perässä.
 
Mulla on raskaudet mennyt aina hyvin. En ole kärsinyt pahoinvoinnista. Jotain pientä kuvotusta ollut. Muistan kun odotin esikoista, etten voinut sietää koko raskaus aikana nuudeleita. Mieskään ei olisi saanut niitä syödä, koska se haju aiheutti järkyttävän huonon olon. Mies luuli tätä tietenkin joksikin mun omaksi päähän pistoksekseni ja mun pyynnöstä huolimatta söi paljon rakastamiaan nuudeleita raskauden ajan.

Synnytyksetkin ovat olleet helppoja. Kummastakaan ei ole mitään traumoja jäänyt. Nuoremman synnytin vielä ilman kivun lievitystä ja silti voin sanoa, ettei se nyt niin kamalaa ollut. Tai olihan se, mutta olin kuvitellut vielä kovemmiksi ne kivut. Kivun lievitystä en saanut, koska sairaalaan saapuessa olin auki 8,5cm. Nyt tietty jänskättää, että milloin sinne sairaalaan pitäisikään oikeasti lähteä. Tuolloin soitin ensin sairaalaan ja kerroin mikä tilanne ja miten esikoisen synnytys oli mennyt, kauanko kesti jne. Sairaalasta totesivat, että mulla ei ole mikään kiire tulla sinne. Oltiin sitten tunti vielä kotosalla ja sitten ilmoitin miehelle, että nyt kyllä lähdetään. Tunti ajettiin sairaalaan. Itse en juurikaan huuda kivusta tms. Olen aika rauhallinen siis. Synnärillä pistivät mut ensin käyrille 20 minuutiksi, mikä oli todellista tuskaa. Eivät edes ottaneet mua mitenkään tosissaan. Käyrien jälkeen mentiin tutkimushuoneeseen ja sitten tulikin kiire. En saanut edes housuja laittaa enää jalkaan kun mentiin saliin. Tosiaan kävelin/juoksin sinne ihan itse eikä mennyt kauaa kun tyttö olikin jo pihalla.

Nyt kolmatta odottaessa jotenkin ajattelee, että ei kaikki voi mennä niin hyvin kuin on aikaisemmin mennyt. Meidän tilannehan on se, että nämä kaksi ensimmäistä lasta olivat oikein toivottuja. Rakensimme talon meidän nelihenkiselle perheelle ja olimme oikein tyytyväisiä kahteen lapseen. Hormonaalinen ehkäisy ei sovi minulle, joten olemme käyttäneet ehkäisynä kondomia. Ajatus on ollut laittaa "piuhat poikki" jossain vaiheessa. Olemme vain vielä sen verran nuoria, että ymmärtääkseni sitä emme vielä saa. No, ilmeisesti kondomi on jossain vaiheessa pettänyt, koska olen nyt raskaana. Tämäkin selvisi minulle vasta viikko sitten ja tätä olemme miehen kanssa nyt sulatelleet. Onneksi olemme hyvin positiivisia ihmisiä, elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se meille annetaan. Jos raskaus menee hyvin, meillä on loppu vuodesta 3 lasta. Olemme suunnitelleet perheellemme pidempää lomareissua vuodelle 2019 ja mies totesikin, että onneksi vauva on tuolloin vielä alle 2, niin saa lentää ilmaiseksi.

Minulla on ollut kova stressi tämän kevään aikana. Opiskelen ammattikorkeassa josta valmistun ihan lähiaikoina. Koulun loppuun saattaminen on aiheuttanut kovaa stressiä ja töihin palaaminen myös. Olen siis ollut opintovapaalla ja kovasti toivoin, ettei enää tarvitsisi nykyiseen työhön palata. Harmi vain, en uutta työtä ole löytänyt. No, toisaalta sain töihin paluuni myötä ylennyksen sekä paremman palkan. Itsestäni vain tuntuu, että jotenkin petän työnantajani luottamuksen minuun jäämällä kohta taas pois töistä. Juuri olin 2,5 vuotta pois, sillä olin äitiyslomalla ja opintovapaalla.

Raskauden keskeytys otettiin miehen kanssa puheeksi kerran ja molemmat tultiin siihen tulokseen, ettei meistä ole siihen.

Minulla ei myöskään ole tietoa siitä, milloin kuukautiseni tarkalleen ottaen olivat viimeksi. Ne ovat olleet hyvin epäsäännölliset viimeisen puolen vuoden ajan. Kiertoväli ollut 3-6 viikkoa. Ajattelin nytkin kuukautisten olevan myöhässä juurikin tämän epäsäännöllisyyden takia, lisäksi stressin ja sen aiheuttaman painon nousun takia. Raskautta en edes epäillyt, sillä tosiaan, olemme käyttäneet kondomia. En ole ollut koko kevään aikana kertaakaan humalassa, joten ei ole edes sellaista kertaa, että kondomi olisi vahingossa jäänyt pois.

Tunteet ja ajatukset ovat nyt viikon aikana olleet hyvinkin ristiriitaisia. Raskauttakin aloin epäillä vasta reilu viikko sitten aamuisten öklö olojen takia. Omena yms. on taas alkanut närästää, kuten raskauksien aikana ennenkin. Vatsassa "nippaili" ja vesi maistui raudalle. Jatkuva väsymys sekä vilun väreet. Niin ja rinnat! Ne on todella turvoksissa. Satuin menemään Changeen ostamaan uudet liivit ja siellähän on minun tiedoissani liivieni koko. Ihan ei 70D mennyt ylleni, kuten aikaisemmin. Nyt on 75F!!!!

Miestä jännittää tässä eniten se, että kaikki ei menekään hyvin. Jos lapsi ei olekaan terve tms. Meidän lapset ovat todella terveitä tapauksia. Sairastavat harvoin, eivätkä ole millekään allergisia. Miestäkin siis pelottaa, että meidän hyvä onni loppuu joskus. Olemme lisäksi seuranneet juuri vierestä mieheni siskon perheen kamppailua kohtukuoleman kanssa. Miehen siskon vauva kuoli kohtuun 2 päivää ennen laskettua aikaa.

Olen myös juuri myynyt kaikki vauva tavaramme pois. Ei ole enää pinnasänkyä eikä edes vaatteita. En ole säästänyt lapsiltamme edes yhtään vauva vaatetta!

Lisäksi mietin ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelee. Näin noin viikko sitten unen, että olin vaatekaupassa ostamassa kahdelle tytölle mekkoa veljeni häihin. Veljelläni on toki tyttöystävä, mutta häistä ei vielä tietoakaan. Kerroin unesta äidilleni ja hän totesi, että toivottavasti se toinen tyttö unessa on veljeni lapsi. Tuli olo, että hänkin toivoo, että meille ei tulisi enempää lapsia. Meillä kun on tällä hetkellä tilanne, että mies tekee 12-15 tuntisia työpäiviä (on siis yrittäjä) ja itse olen vuorotyössä. Äitini joutuu auttamaan paljon, ettei lasten tarvitsisi vaihtaa päiväkotia. Tytär ei ole kovin sopeutuvainen ja juuri tottunut nykyiseen päiväkotiin (emme syksyllä päässeet vuoropäiväkotiin, koska olin opintovapaalla. Nyt toki saisimme lapset sinne) ja pojalla on parhaat ystävät siellä. Hän menee syksyllä kouluun ja koen tärkeäksi, että hän saa olla samassa eskarissa/päiväkodissa näiden parhaimpien ystäviensä kanssa, jotka ovat tulossa samalle luokallekin. Äitini tosin itse ehdotti, että auttaisi meitä. Äitini on myös kova ostelemaan lapsilleni kaikkea, ilman että pyydän. Koen olevani koko ajan kiitollisuuden velassa siitä, että lapsillani on aina jalassaan hyvät ja laadukkaat kengät ja yllään aina laadukkaat ja kestävät vaatteet. Ostaisin itse lapsilleni vaatteet, mutta äitini kokee sen tehtäväkseen. Tosin tänä keväänä olin nopeampi kuin äitini ja kävin ostamassa kirppiksiltä lapsille laadukkaat ja hyvä kuntoiset välikausi vaatteet. Molemmilla on käytetyt, mutta kuin uudet vaatteet!

Appiukon naisytäväkin totesi jokin aika sitten: "Te ette toivottavasti hanki enää lapsia". Tätäkään en ihan ymmärrä, sillä appiukko on hyvin harvoin lastemme kanssa. Emme koskaan pyydä häneltä mitään, eikä hänelle koskaan tule mieleenkään edes tarjota meille mitään, kuten äitini (enkä todellakaan edes odota heiltä mitään, kuten en muiltakaan sukulaisilta). Olemme hyvin tasapainoinen perhe ja lapsemme ovat hyvin käyttäytyviä ja tasapainoisia. Asumme "maalla" ja tulomme ovat ihan ok (miehellä jää käteen 3 500€/kk ja minulla 2 000€/kk). Joten en ymmärrä appiukon naisytävän kommenttia, enkä äitinikään. Tai sitten vain mietin liikaa. Mies on sitä mieltä, että kukaan ei edes tule kiinnittämään huomiota raskauteeni, koska hänen siskonsa vie tällä hetkellä kaiken huomion, ainakin hänen suvussaan (tämä huomion vieminen ei liity hänen kuolleeseen vauvaan).

Anteeksi avautuminen. Muut olette niin innoissanne raskauksistanne ja sitten olen minä, joka ei osaa kirjoittaa lyhyesti, eikä oikein tiedä mitä ajatella. Paljon on hyvin itsekkäitä ajatuksia mm. Olisin halunnut päästä opiskelemani alan töihin. Miten se on mahdollista enää? Nyt en viitsi hakea mitään, koska en kehtaa jäädä heti äitiyslomalle ja 1,5 vuoden päästä on tullut jo aika pitkä tauko opiskelujen jälkeen. Mutta mietin myös paljon sitä, kuinka ihanaa on saada vastasyntynyt vauva rinnalle. Kuinka hän tulee olemaan yhtä rakas kuin muutkin lapsemme. Sitten tulee mieleen kysymys, jonka miehenikin esitti ensimmäiseksi kun kuuli raskaudesta: Mihin me se vauva laitetaan? Tämä talo on rakennettu meille neljälle. Jakaako hän huoneen poikamme kanssa, jonka kanssa ikäeroa tulisi 7,5 vuotta vai tyttäremme kanssa, jonka kanssa ikäeroa olisi 3 vuotta. Niin paljon pyörii kaikkea päässä, ei niin järkevää ja ehkä jotain järkevääkin.

Sitten se neuvola! Sain ajan vasta loppu kuulle. Ärsyttää, etten tiedä milloin la on oikeasti. Haluaisin päästä keskustelemaan tilanteestamme jne. Ilmaisin tilanteemme hyvinkin selkeästi aikaa varatessa, mutta kun aikaa ei aikaisemmaksi löytynyt. Joten avauduin näköjään sitten tänne.
 
Ymmärrän hyvin adalia että mietityttää ja harmittaa että tilanne muuttunut hieman hankalaksi. Pystyisitkö mahdollisesti tekemään jo vanhempain vapaalla satunnaisia päiviä tässä uudessa ammatissa? Näin ehkä pysyisit kelkassa mukana ja helpompi löytää uusi työpaikka. Älä ota millään tätä että neuvoisin tuli vaan mieleen. Veikkaan että sukulaiset sopeutuu kyllä uutiseen pikku hiljaa. Voin uskoo että loukkaa että sanoo päin naamaa että toivottavasti ette enää lisäänny. Toisaalta ovat varmaan ajatelleet että voi sanoa että toivottavasti ei tule enempää kun tietävät että olette rakentaneet talon vain neljälle. Lohdotuksena voin sanoo että jaoin siskoni kanssa huoneen kunnes molemmat isoveljet muuttivat pois kotoa. Eikä tämä ollut kamalaa.
 
Tsemppiä Adalia. :Heartpink

Toivottavasti oli apua, että sait purkaa itseäsi.
 
Adalia, hienoa että avauduit ja toivottavasti se auttoi edes hieman.

Ristiriitaiset tunteet ovat ihan normaaleita, varsinkin kun vauva tuli aivan yllätyksenä. Ja no, voin sen verran itsekin avautua että vaikka vauva on meillä toivottu, niin sittenkin raskautuminen tuli miehelleni järkytyksenä. En tiedä, hän ilmeisesti ajatteli että oikea raskautumisen mahdollisuus olisi paljon pienempi ja kun sitten tosiaan tulinkin raskaaksi melko nopeasti sen jälkeen kun oikeesti aloimme yrittämään, todellisuus iski hänen naamalle. Hänen itsekeskeisyytensä ärsyttää minua todella paljon. Välillä tuntuu kuin olisin tässä yksin. Itse kuitenkin halusin ja haluan vauvaa todella paljon ja olen raskaudesta onnellinen. Siltikin välillä itseänikin jännittää ja pelottaa tulevaisuus.

Kuullostaa kuitenkin että teillä on kaikki perusasiat kunnossa ja te olette miehenne kanssa tiimi, kohtaatte ilot, surut ja sukulaiset yhdessä. :) Taloasiaa ei ehkä kannata vielä niin kovasti murehtia ja kuten Minni sanoi, huoneen jakaminen sisaruksen kanssa ei ole minusta ainakaan mikään ikävä juttu. Itsekin jaoin siskoni kanssa ja hyvin onnistui. Oli itseasiassa ihan kivaa näin jälkeenpäin ajatellen ja me sentään jaoimme huoneen ihan teini-ikään asti.

Ymmärrän kyllä hyvin että kestää aikaa sopeutua, kun teilläkin oli selkeesti jo kaikki suunniteltu valmiiksi. Vauva on aina iso muutos. Tsemppiä teille!
 
Muokattu viimeksi:
Meillä kans jännittää ja hermostuttaa miehen kanssa. Tulevaisuus näytti hetken jo niin selkeältä ja helpolta tällä kokoonpanolla, vaikka molemmat koko ajan tiesimme, ettei tämä meidän perhe vielä ole tässä.
Meillä myös kolmen makuuhuoneen talo, mutta vierashuone (lapset toistaiseksi jakavat huoneen) on valtava. On vähän katseltu, että siitä saa tulevaisuudessa kaksi hyvänkokoisia makkaria. Ja muutenkaan yhden lisähuoneen rakentaminen joskus tulevaisuudessa ei ole mahdottomuus. Asiat järjestyy.
Taloudellisesti pelottaa jäädä äitiyslomalle. Oon nyt kohta vuoden säästänyt tätä varten ja torun itseäni, kun en aloittanut aiemmin.
Pelkään, että joudun palaamaan työelämään liian aikaisin ja lapsi joutuu liian pienenä hoitoon, vaikka mies rauhoittelee, että hyvin tämä menee.
 
Ehkä tuo avautuminen hieman helpotti. Näin seuraavana yönä unta, että eräs ystäväni oli sen lukenut ja tunnistanut minut siitä ja soitti, että hänkin odottaa vauvaa, jolla laskettu aika myös marraskuussa. Tai ainakin mä luulen, että meidän laskettu aika on marraskuussa, koska sitähän mä en vielä varmaksi tiedä, koska se on. Pakko oli laittaa kaverille viestiä, että änin unta, että hän on raskaana. Hän on ilmoittanut jo vuosia sitten ettei lapsia tule hankkimaan ja vastaus olikin, että sitä päivää tuskin tullaan näkemään :D

Huoneen jakamisessa mietityttää lähinnä se, että jos syntyy poika, niin miten tuo veli sitten kokee, jos joutuu huoneen uuden tulokkaan kanssa jakamaan. Ikäeroa kun tulisi olemaan reilu 7 vuotta. Siskon kanssa ikäeroa tulee olemaan hieman vajaa 3 vuotta, mutta... En tiedä :D
 
Tsemppiä Adalia! <3

Me ihan tietoisesti kerran yritettiin esikoista, mutta kumpikaan ei uskonut että kerrasta tulisin raskaaksi. Meillä oli jo muita suunnitelmia ja ajateltiin että katotaan sitten muutaman vuoden päästä. Olinkin sitten kerrasta raskaana. Oltiin tässä kohtaa tunnettu 6kk, asuttiin erillään, minä olin välivuotta viettävä osa-aikaista työtä tekevä. Haluttiin kyllä lapsi ja oltiin onnellisiä, mutta tilanne jännitti ja suorastaan pelotti silti. Kestäisikö suhde, entäs minun opiskelut, miten muutto yhteen niin erikoisessa tilanteessa. Itse yritän luottaa elämään, että kaikki järjestyy.

Toivottavasti ihmiset osaavat ottaa uutisen fiksusti vastaan. Teidän lapsiluku ei ole kumminkaan heidän asiansa.
 
Täällä keskenmeno 8+3, la alkoi rusehtava vuoto ja eilen aukes verihanat ja paljon kipuja. Lääkkeellinen tyhjennys otettava kunhan on seuraa...

Oireettomaampaa oli koko viime viikko.

Ei mee kyllä elämässä nallekarkit tasan, mutta voishan asiat toki olla paljon huonomminkin. Voi kun meille vielä suotais vauva...
 
Voi ei taiga <3 toivottavasti ensikerralla saat syylin asti pienen <3
 
Minullakin elämässä haasteellinen tilanne sikäli, että olen lasten isästä eronnut v. 2014, mutta olemme edelleen erittäin hyvissä väleissä ja keskinäinen kunnioitus on vahva. Yritimme tässä välissä vielä palata yhteenkin kerran, mutta parisuhde meidän välillämme ei vaan toimi. Ex-mieheni on fyysisesti ja kasvotusten verbaalisestikin hyvin estynyt ja jähmeä, ja kärsin suhteessa yksipuolisuudesta ja yksinäisyyden tunteesta. Myöskään ex-mieheni ei ollut suhteeseen tyytyväinen ja hän itse asiassa eropaperit jättikin.
Tapasin uuden mieheni reilu vuosi sitten, seurustelu alkoi kesällä. Hän vaikutti minusta luotettavalta ja lapsirakkaalta. Hänellä ei ole lapsia. Suhteemme on edennyt pikku hiljaa, lapset kesän lopulla häneen tutustuivat. Olemme puhuneet koko ajan perheestä ja vauvasta sekä yhteisestä kodista. Lasten koulun ja ystävien vuoksi kodin pitäisi sijaita lähellä koulua. Olemme kiertäneet lähes 20 asuntovaihtoehtoa, mutta sopivaa kotia ei ole vielä löytynyt ja emme ole päässeet muuttamaan yhteen.
Nyt olen hämmentävässä tilanteessa, sillä raskauden ja huonovointisuuden vuoksi olen ollut lähinnä lasten ja minun kodissa ja niinä päivinä kun lapset ovat isällään, myös mieluiten ollut ainakin yötä omassa kodissani. Uusi mieheni on tänne tervetullut ja hän tietää sen, mutta on lähinnä vain piipahdellut ja sitäkään ei joka päivä.
Emme ole asuneet siis päivääkään varsinaisesti yhdessä, eikä hän ole elänyt lapsiperheen arkea.
Toivon, että hän vain prosessoi asiaa ja yhteen muuttaminen vaatisi vaan kypsyttelyä. Ymmärrän myös sen, että nykyisissä ahtaissa tiloissa ei ole meidän kaikkien hyvä asua. Itse olen tehnyt kantani hyvin selväksi. Haluaisin olla raskausaikana yhdessä ja mielestäni olisi hyvä mahdollisimman pian muuttaa yhteen ja harjoitella arkea.
Epävarmuutta ja turvattomuutta tämä tilanne kuitenkin aiheuttaa.
 
Muokattu viimeksi:
Takaisin
Top