Mä käyn vain 'nopeasti' kirjoittamassa että ketju löytyy uudestaan tarvittaessa vaikka en tiedäkään riittääkö voimat nyt enempää kirjoitella kun on traumaattinen tilanne päällä. Keskiviikkona nt-ultrassa huolestuttavia löydöksiä, jotka torstaina vahvistettiin lääkärin kontrolliultralla ja samalla otettiin istukkanäyte ja meiltä molemmilta verikokeet geenitesteihin (taustalla 2 keskeytynyttä keskenmenoa). Morfologialöydösten perusteella epäilynä trisomia 13 tai 18, joiden varmistuessa (ja ehkä muutenkin) menisimme luultavasti automaattisesti geneettiseen keskeytykseen, ja lievempi kehitysvamma kuten down vaikuttaa tällä hetkellä epätodennäköiseltä.
Kumppani haluaisi keskeytyksen ehkä muutenkin, ajatellen että meillä on paremmat mahikset saada vielä terve lapsi jos emme anna raskauden jatkua tämän pidempään (olen 37); asumme ulkomailla ilman suvun/yhteisön turvaverkkoja, ja molemmilla on sen verran stressaavat työt etteivät voimavarat luultavasti riittäisi parantumattomasti sairaan vauvan/lapsen hoitamiseen, tai ainakaan sisaruksen yrittämiseen samaan aikaan eli jos antaisimme tämän pikku peikon syntyä se luultavasti jäisi ainoaksi. Keskeytyksen miettiminen tuntuu kamalalta ja olen hänen kanssaan hieman eri linjoilla siitä että parantumattomasti hyvin sairas lapsi automaattisesti kokisi itse elämänsä pelkkänä kärsimyksenä, mutta rationaaliset syyt keskeytykselle (omat voimavarat ja niiden vaikutus siihen millaisia vanhempia pystyisimme olemaan, kaikki kehitysvammaisen elämään kuuluvat ekstrahuolet kuten yhteiskunnan tuesta taisteleminen, ihmisten ennakkoluulot/syrjintä) vievät kyllä luultavasti voiton. Ja toisaalta haluan että teemme ratkaisun yhdessä niin että meidän molempien on mahdollisimman helppo elää sen kanssa.
Olen niin pahoillani tilanteestanne.

Nämä päätökset ovat ehkä paskimpia mahdollisia, koska on vain huonoja ja huonompia vaihtoehtoja.
Olin vuosi sitten samassa tilanteessa. Meillä NIPT hälytti trisomia 18:aa joka vahvistui lapsivesipunktiossa. Asumme myös ulkomailla ilman turvaverkkoja, ja oli kyllä niin yksinäinen ja turvaton fiilis, ja tunsimme olevamme aika yksin asian kanssa. Tehtiin keskeytys viikolla 21+3, ja vaikka se oli mun elämäni hirvein kokemus, en ole sitä katunut hetkeäkään. Meillä ei silloin näkynyt ultrassa edes viikolla 20 oikein mitään kovin poikkeavaa, mutta päädyimme silti tuohon ratkaisuun.
Lueskelin silloin paljon tieteellisiä artikkeleja ja kokemuksia trisomia 18:aan ja 13:een liittyen, ja teimme ratkaisun niiden pohjalta. Vaikka nuo diagnoosit eivät olekaan enää aina fataaleja, elinajanennuste on valitettavasti silti huono. New York Timesissa oli muutama viikko sitten juttu trisomia 18 -pojasta ("Noah is still here"), joka oli koskettava luettava ja toi perspektiiviä, mutta itsellä ainakin vahvisti fiilistä siitä, että kaikesta huolimatta teimme oikean päätöksen.
Mulla oli keskeytyksen aikaan ikää 40, joten senkin suhteen hyvin samanlaisia mietteitä.
Uskon, että mihin tahansa päätökseen päädytte, se on teille vaikeudestaan huolimatta oikea.

Ja mainitsinkin toisaalla, että tuo Redditin TFMR-subi olo mulle todella hyödyllinen tunteiden käsittelyn ja vertaistuen kannalta, etenkin jos päädytte keskeytykseen. Niin paljon voimia, ja jos tulee missään vaiheessa kysymyksiä, laita ihmeessä viestiä, jos vain jaksat.
