Vauva-arki

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja herne
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
oih tänään taas meinasi sydän pakahtua kun katselin pikkuista. Koko viikonloppu meni mummoloissa, kummassakin yksi yö ja eilen hain kiukkuisen pojan kotiin. Koko automatkan kitisi (ei tee sitä ikinä) ja kun sain ulkovaatteet kotona pois päältä ja laitoin sängylleni hetkeksi odottelemaan niin oli suu naurussa koko ajan. Samoin kun isä tuli ottamaan syliin niin juttua riitti, kertoi varmaan kuulumisensa :P Oli varmaan ikävä kotiin..

Tänään aamulla muksu päätti herätä jo seitsemältä ja ihan normaaleilla kaavoilla hoidettiin hommat ja hyssyttelin vauvan uneen sylissäni. Laitoin lapsen sänkyyn ja aloin viemään pulloja ym keittiöön. Tulin takaisin makkariin ja kuuntelin hetken ähinää vähän kauempaa kunnes lopulta menin pinnasängyn viereen. Laitoin tutin pojan suuhun ja sain kummastuneen katseen osakseni. En voinut muuta kuin nauraa tilanteen koomisuudelle ja siltä tulikin vastaukseksi tyytyväinen hymy ja innostuneita kädenheilautuksia. Otin pojan syliin, eikä se kauaakaan katsellut ympärilleen, vaan painoi silmät tiukasti kiinni ja tarrasi sormeeni. Miten niinkin pieni asia voi saada näin iloiseksi? <3 Sitten poika takaisin omaan sänkyynsä ja minä istumaan viereen. Aina välillä toinen silmä vähän aukesi, varmaan tarkisti, olenko vielä paikalla. Menin vähän kauemmaksi ja eikös silmät auenneetkin heti.. Onneksi malttoi mennä nukkumaan kun otin kädestä kiinni.. Miten toinen voikin olla niin suloinen..? <3
 
Asiasta taas ihan toisaalle, onko baby bluesia ollut ilmassa ja onko se jo mennyt ohi (tai miten ylipäänsä se teillä ajoittui)?

Mä olin sairaalassa muutama viikko sitten ihan tosi itkuherkkä, liikutuin about kaikesta, oli se sitten hyvää tai huonoa. Samoin ennen synnytystä olin jotenkin herkempi itkeskelemään, kun ajattelin, että "aiempaan elämään" ei enää ole paluuta ja varmaan käynnistyskin vähän harmitti. Sairaalasta kotiin päästyä on meno tasoittunut, mutta olen mä edelleen aika tunteellinen, tosin en mielestäni mitenkään erityisen allapäin (mm. joululaulut tuovat kyynelet silmiin :p).

Eli aika vähän mitään suurempaa bluesia täällä, enemmän tuntuu että fiilikset korreloivat suoraan väsymyksen kanssa.
 
Mulla ei sen kummempaa bluesia ole ollut, mutta jos jokin asia harmittaa niin on itku paljon herkemmässä. Toisaalta myös väsymys herkistää :)
 
Kaksi viikkoa synnytyksestä oli oikein romahduspäivä, kaikki itketti ja huolestutti. Se meni onneksi päivässä ohi, sen enempää blues soinut. Toki tässä itkettää välillä milloin mikäkin, mutta pääasiassa elämä alkaa jo asettua uusiin uomiinsa eikä tarvitse joka asiasta herkistyä. Mutta on tuo oma lapsi niin ihana, että jo pelkästään hänen olemassaolonsa tuo kyyneleet silmiin.
 
Mun kaksi-kolme ekaa viikkoa oli yhtä hel****ttiä. Vaikka olin onnellinen lapsesta, niin tää mutsi oli kyllä aivan sekasin. Mua pelotti kaikki, itkin ja vollotin niin ilosta kuin surusta, panikointia ja hysteerisenä maalailin kauhukuvia ihan kaikesta. Se oli kyllä jotain aivan käsittämättömän kamalaa, jolle kyllä nyt voi jo nauraa, kun mieliala tasoittunut ja olen taas oma itseni :) Kyllä oli kuullut, että sellaisia fiiliksiä saattaa tulla, mutta itselleni tuli kyllä todella pahat bluest, johon en kyllä todellakaan osannut varautua! Lapsen saaminen on kyllä herkistänyt noin muuten ja oli huomattavasta jo raskausaikana, että tippa linssiin tulee herkemmin asioista joista ei ennen tullut.
 
Komppaan Jasminia, ihan samoilla fiiliksillä menty ja oli kyllä ihan kamalaa. Onneksi nyt on jo ainakin vähän helpottanut.

Onko muuten muilla murisevia/ähiseviä vauvoja ennen kuin heräävät? Meillä poika pitää ihan ihme ähkintää nukkuessaan ja oon miettinyt että onko se vain hänen tapansa vai liittyisikö masuvaivoihin tai muuhun. Toisaalta poika on ollu ihan muutaman viikon ikäisesti lähtien kova juttelemaan ja päästelemään kaikenlaisia ääniä.
 
Meillä neiti päästelee jos jonkinlaisia murinoita ja örinöitä, kyllä saa nauraa niitä kuunnellessa!
Minulla oli myös itku tosi herkässä pari ensimmäistä viikkoa kotona ja otin vähän joka asiasta itseeni, tyyliin "en tuotakaan osaa". Imetys on varsinkin ollut tosi arka aihe ja olen hyvin herkästi ottanut kritiikkinä suunnilleen kaiken kuulemani.. :oops:
 
Mulla ekat pari viikkoa oli ihmeen tyyniä ilman ylimääräistä herkistelyä tai itkeskelyjä, jota kyllä ihmettelin, kun olen luonteeltani muuten aika herkkä itkemään. Sairaalareissun (ja vauvan kuumeilun ja infektion) jälkeen padot sit kuitenkin aukeni ja olen ollut aika allapäin ja itkuinen. Puhuin siitä neuvolassa, helpotti, ja nyt on ollut helpompaa ja valoisampaa. Luulen että se kaikki oli yhdistettyä baby bluesia ja sairaalastressin purkautumista jälkikäteen - jotenkin ei sitä koko hommaa, kaikkia niitä verikokeita, nenäletkuja, kanyyleitä, selkäydinkokeita ja keuhkoröntgeneitä siellä sairaalassa jaksanut käsitellä.
Meillä mennään täysimetyksellä, ja vauva syö onneksi tuttia - se on ollut pelastus monta kertaa! Ihana kapine! Tarjottiin tuttia vahingoista viisastuneina aika aikaisin, joskus viikon iässä (täällä suositellaan vasta 2-3vkon iässä) ja onneksi vauva huoli tutin - esikoinen ei ikinä halunnut tuttia eikä pulloa.
Sit vauvarytmistä:tänään tulee 6vkoa täyteen, ja pitääpä sanoa että meillä on rauhallinen vauva joka tykkää nukkua! Välillä melkein mietin että onks normaalia että se nukkuu noin paljon, mutta tulee unenlahjoissa varmaan isäänsä. Jotakuinkin näin meillä menee päivät: aamuisin herätään 6-8 maissa - esikoinen herää kuudelta ja herättää isin, me saadaan hyvinä aamuina vauvan kanssa nukkua kahdeksaan jolloin mies lähtee töihin. huonoina aamuina esikoinen kitisee äitin perään ja herättää vauvan ja mut jo kuudelta :(Mä vien esikoisen päikkäriin yhdeksäksi ja vauva on vaunulla mukana ja koira pääsee lenkille. Vauva jää siinä usein vaunuun nukkumaan ja ehdin hyvin asioille aamupäivisin kun vauva nukkuu pitkät pätkät, kolme-neljä tuntia. Jos tullaan kotiin, kärrään vaunun parvekkeelle tai riisun vähän vaatetta ja vauva jatkaa uniaan. Sitten herätään syömään ja seurustelemaan pariksi tunniksi. Puoli kolmelta alkaa uusi ulkoilurundi: eka ulos koiran kanssa, sit koira kotiin ja hakemaan lapsi päikkäristä + usein jäädään tunniksi tai pariksi ulos leikkimään, ja vauva nukkuu samalla toiset parin tunnin päikkärit vaunussa. Kotona illalla syöntiä, torkkumista, seurustelua, kylpemistä....esikoinen vie kyllä tosi paljon huomiota, varsinkin kun on elämänsä uhmassa (!) joten vauva saa huomiota maltillisesti ja oppii olemaan itsekseen :winkIltaunille vauva nukahtaa vähän riippuen siitä, saako nukuttua päivän aikana vai ei, toisinsanoen jos esikoinen on kotona, jää päiväunet vähän vähemmälle. Mutta siinä kahdeksan-yhdeksän maissa alkaa yleensä tankkaamaan tissiä, sit vaihdetaan yöpaita ja vaippa, laitan tutin suuhun ja pinnasänkyyn meidän sängyn viereen nukkumaan. Otettiin pinniksestä laita pois ja siirrettiin ihan lähelle meidän sänkyä niin on helpompi imettää turhia nousematta tai nostelematta (mä oon tosi sikeäuninen ja pelkään että tyyliin kolhin vauvan sängyn laitaan tai tiputan keskellä yötä!). Ja yöt nyt menee miten menee, välillä hyvin ja välillä huonosti. Vauva nukkuu sinänsä hyvin ja herää vielä pari-kolme kertaa tissille (ehkä klo 23, 2 ja 5-6 maissa), mutta välillä käy niin että isosisko kömpii keskellä yötä meidän sänkyyn, herättää vauvan ja toisinpäin, vauva herättää isosiskon herätessään syömään - ja kaikesta siitä hyörinnästä ja pyörinnästä kärsin eniten minä siinä näiden kahden neidin välissä, joten hyvinnukuttuja öitä ei aina todellakaan ole. Öisin olen aika vaitoinainen vauvan kanssa: tissi suuhun, röyhtäys, vaipanvaihto, tutti suuhun ja takaisin nukkumaan. Käy sitä välillä niinkin että toinen ähisee kakkaa tai on muuten vaan pirteä, mutten onneksi kyllä enää herää siihen ja siihen vauva sit itsekseen nukahtaa.Nyt olen onneksi tajunnut ottaa torkut päivisin kun esikoinen on päikkärissä, muuten en todellakaan tiedä miten jaksaisin. Kahvia kuluu kiitettävästii. VARSINKAAN tänään ei ollut maailman pirtein päivä kun viime yönä en nukkunut kuin ehkä pari tuntia, esikoisella oli kuumetta ja halusi viereen ja nukkui tosi levottomasti, ja oli sen takia kotona eikä edes enää nuku päiväunia ja hyppi koko päivän ihan seinille ja VAAN kiukutteli koska oli niin väsynyt - huh mikä päivä! Vähitellen siis tää kahden lapsen arki-totuus alkaa valjeta....:eek: Ja olen todella iloinen siitä että vauva on näinkin rauhallinen, koska esikoisen uhmaikä on tosi karsea, eli en tiedä miten ihmeessä jaksaisin ylimääräisiä huutoja ja iltaitkuja/yövalvomisia/vatsavaivoja - hatunnostot vaan teille sellaisten kanssa painiskeleville! Hereillä ollessan neiti vauva on kyllä ihana, ottaa kontaktia ja tarkkailee maailmaa mutta toistaiseksi hymyilee maltillisesti ja harvoin:) Ja ihana nähdä miten rakastavasti isosisko huolehtii pikkusiskostaan: tulee aina mukaan kun vaihdetaan vaippaa, laulaa vauvalle tai pitää kädestä kiinni kun sitä harmittaa vaipanvaihto, halailee, silittää ja pussaa. Söpöä kun mikä! :love2
 
Mun baby blues ei varmaankaan ollut siita vakavimmasta paasta. Pari-kolme viikkoa synnytyksen jalkeen olin melko kiukkuinen, itkuinen ja vasynyt. Lisaksi loukkaannuin miltei kaikesta miehen sanomisista, vaikka niissa ei ollutkaan mitaan loukkaavaa. esim. jos mies kysyy olenko tyhjentanyt pyykinpesukoneen niin mun reaktio oli "luuleeko tuo etten osaa pesta pyykkia?!" tms. jarjetonta. :laughing002 Se valvominen ja vauvassa kiinniolo oli jotain ihan sanoinkuvailematonta. Jatkuvasti pinna kireella, sellainen huumorintajuton ja ahdistunut olo. Kun vauva itki niin tunsin ahdistusta ja avuttomuutta. Oli sellainen "kaikkensa antanut"-fiilis ja vauva sen kuin vaan huusi ja huusi...

Miehella oli onneksi isyysloma ja ihan oman mielenterveyteni takia luovutin yosyotot hanelle. Nytkin han hoitaa yosyotot jos vain tyovuorojensa puolesta sopii. Mies teki kotona oikeastaan enemman kuin mina ja hoitaa edelleenkin raskaimmat kotiaskareet. Fyysisestikin vointi oli silloin aika huono, eppari-haavan takia oli hankala liikkua ja herkuttelin mielipahaani. Herkuttelusta tulikin sitten vaan lisaa morkkista. o_O Olin lisaksi pettynyt, etteivat ne kilot lahteneetkaan niin nopeasti mita olin luullut. Lisaksi koin morkkista pulloruokinnasta, mutta sekin meni onneksi nopeasti ohi. :)

Jossain vaiheessa taivas ilmeisesti kirkastui, silla olen ollut jo pitkaan melko virkea ja positiivinen. Tai olen ma edelleen hieman vasynyt toisinaan, mutta kuitenkin kykenen pyorittaan normaalia arkea ja hoitamaan vauvaa, kotia ja itseani. Saannollinen ulkoilu on ollut pelastus. Vauvan kanssa teen 1,5-2 tunnin vaunulenkin keskipaivan maissa ja iltaisin jos mies on kotona niin kayn viela itse yksikseni tunnin lenkilla. Pari kertaa viikossa menen kaupungille shoppailemaan, istumaan terassille tai muuten vaan katselemaan ihmisten ilmoille. Toki toisinaan tunnen edelleenkin pienta alakuloa, mutta tunteet ovat tasoittuneet jo paljon. Viimeeksi vetistelin kun laitoin pieneksi kayneita bodeja pahvilaatikkoon ja mietin miten meidan vauva ei koskaan enaa tule pukeutumaan niihin. Sitten seuraavana paivana ihan onnessaan kaupungille ostamaan uusia. :laughing002
 
Ei oikeastaan mitenkään erityisesti.. Luulen, ja toivon, että matka lentäen menee yhtä helposti kun tuo pidempi automatka. Hoitolaukku täyteen vaippoja, vaihtovaatteita, harsoja ja korviketta. Näillä pitäisi pärjätä aika pitkälle. :) meillä on huomenna lääkäri, niin siellä vielä kysytään jos olis jotain pojan korville jos käy niin että pikkuista alkaa sattumaan. Poikahan matkustaa mun sylissä niin tuttu viltti ympärille, tutti suuhun ja se on siinä. :) onneksi lento lähtee jo 10 aamulla kun poika alkaa osoittamaan ihan oikeita elonmerkkejä vasta 12 jälkeen. :) Tietty pitää ajoittaa ruokailu niin ettei sitä mega-annosta tarvitse ahmia koneessa, vaan pärjättäisiin ns välipalalla :)
 
Eras lasten kanssa usein matkustanut aiti sanoi minulle kerran, etta lentokoneessa matkustaminen on pienen vauvan kanssa helpompaa kuin taaperon. Vauva ei tarvitse viihdyketta, itkut hyssytellaan aidin sylissa ihan kuin kotona, mutta taapero tarvitsee jos jonkinlaista viihdyketta ja haluaa paasta liikkeelle. Vuoden paasta voi siis olla jo haastavammat lentomatkat. :)
Paitsi mua kylla hieman ellottaa jo etukateen jos joutuu vaihtamaan vaipan jossain pienessa ja haisevassa vessassa... Toivottavasti menisi matka ilman vaipanvaihtoa! :)
 
Meidän pojasta taitaa tulla nyrkkeilijä kun nyt jo lyö itseään naamaan niin että itku tulee, tänään jopa molemmilla käsillä samaan aikaan. Siinä sekunnin ihmetteli ja sitten alkoi alahuuli väpättää ja suupielet valahti polviin, ja voi kauhea sitä huutoa :)
 
Huoh, meillä meni yö suhteellisen hyvin, mutta aamulla on ollut kitinää. Kummasti se alkaa aina, kun yritän syödä/pukea/puhua puhelimessa neuvolan ajanvarauksen kanssa/käydä wc:ssä jne. (ja tokihan mä yritän tehdä näitä kaikkia yhtä aikaa). Puhelinkin ehti jo lentää pitkin kylppärin laattalattiaa, kun yritin laittaa sitä taskuun parkuva poika kainalossa :smiley-angry003Onneksi vaihdoin äippärin alussa duunipaikan älypuhelimen vanhanmalliseen nokialaiseen, se kestää heittelyä miten paljon tahansa :D
 
No niin, meillä on nyt takana ensimmäiset automatkat (2x3 tuntia), ja jotain niistä opittu. Jossain ketjussa oli puhetta siitä, voiko vauva pelätä pimeää. (Meillä kotona on siis nukuttu niin, että keittiössä on valo päällä ja makkarin voi auki, niin näen minne sen tissini työnnän). Selvisi, että meillä ainakin pelkää. Lähtiessä neiti ei arvostanut ulkovaatteita eikä turvakaukaloa, ja aloitti protesti-itkun, joka onneksi loppui heti kun auto lähti liikkeelle. Sitä seurasi päiväunet, jotka valitettavasti loppuivat vähän liian lyhyeen, ja niiden aikana kerkesi tulla pimeä. Vauva rauhoittui aina, kun tuli valoja, ja itki hädissään kun ne loppuivat, kunnes pappa kaivoi jostain taskulampun. :gen014 Laitoin sen vauvan ja itseni väliin niin, ettei kuitenkaan häirinnyt kuljettajaa, ja vauva tapitti minua tiukasti silmiin. Pari kertaa piti pysähtyä imettämään (multa jäi se pulloon pumppaus tekemättä) mutta muuten matka meni kohtuullisesti. Tästä lähtien emme siis lähde automatkalle ilman taskulamppua.
 
Meilläkin on taskulamppu noussut uuteen arvostukseen autoillessa, ei siksi, että vauva pelkäisi pimeää (ainakaan ei ole vielä huomattu sellaista), vaan siksi, että muuten on turvaistuimen systeemit killissä, kun ei nähdä kiinnittää niitä, ja yleensä poikakin ehtii siinä hermostua. Kun auto starttaa, hän on toistaiseksi sammunut :)

Ulkovaateprotestista tuli mieleen, meidän poikanen ottaa yleensä aina ulkovaatteiden pukemisesta raivarit, mutta kun ulkohaalarin vetskarin saa kiinni, nostaa ipanan ylös, kävelee pari askelta ja laskee hänet sitten takaisin, sammuu hän yleensä kuin salamaniskusta. Sitten voi rauhassa pukea vielä lämpimät tumput ja töppöset. Toivottavasti en nyt mennyt hankkimaan huonoa vauvakarmaa, kun sanoin tämän ääneen... :)
 
Herne, meillä menee ulkovaatteiden kans noin. Toinen hirvee paikka on turvakaukalo, mutta siinäkin rauhoittuu kun vähän keinuttaa lattialla/nostaa ilmaan, viimeistään siinä vIheessa kun auto lähtee liikkeelle ja annetaan pari kertaa moottorin soida vähän reippaammin. :D

No ei mun tosta pitänyt, vaan tulla kertoon, että tyttö muutti viime yönä omaan huoneeseen ja pinnasänkyyn! Jiihuu! Mä olin kyllä patjalla vieressä ja viime yöstä päätellen vietän siinä vielä jonkusen aikaa, mutta ensi askel itsenäistymisessä on tehty. :) Ja uni tuli lopullisesti neljältä, sitä ennen oli lohdutonta rääkimistä, mitä ei saanut millään loppuun. Mut neljä on jo tunti-puolitoista aiemmin kuin edellisenä kolmena yönä. Ja kolmella ruokatauolla nukuttiin lähes yhteen asti päivällä. (Pahoillani, koira, onneks se on tottunut, että lenkit tehdään vaihteleviin aikoihin ja kiltisti odottaa jalat ristissä.)
Mut tästä se lähtee. Peukut pystyssä.

Ehkä ois jo aiemmin voinut totuttaa siihen pinnikseen, voipi olla omaa laiskuuttani? Mut omapa on vauvani ja keneltä se on pois, vaikkei pakottaisi tekemään asioita heti kun pystyy..?! Ja voi olla parempiakin tyylejä, mut oon jo aikaa sitten muiden kauhistukseksi heittänyt ns oppikirjat nurkkaan. Vaistolla ja testaamalla löytyy kyllä se oma juttu.
Mun mielestä vauvaa ei voi hemmotella liikaa. Joten tärkeempää on, että laps tuntee kasvavansa turvallisessa, rakastavassa ja välittävässä ympäristössä. Hups, taas mä paasaan..
 
Meilla poika on nukkunut omassa pinniksessaan ihan alusta saakka, mutta en kylla ole heti varsin siirtamassa sita toiseen makuuhuoneeseen. Olen sen verta laiska, etta minua kuitenkin harmittaisi raahautua keskella yota toiseen huoneeseen palvelemaan pikkuherraa. :grin
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top