Kyllä mäkin varmaan oon vauvan kanssa aika paljon. Koitetaan kyllä esim. iltapesuja nyt jo tehdä vuorotellen, että tyttö tottuisi siihen että kumpikin meistä niitä hoitaa. Tosin molemmat yleensä kyllä siinä hyöritään ympärillä, mikä vähän ehkä syö ideaa. Mutta kun tää on meidän muru on vaan edelleen niin ihmeellinen :D...Ja kun isi on iltaisin kotona, tyttö on miehen aloitteesta paljon myös hänen sylissään.
Oon käynyt tässä nyt näiden vähän reilun kahden kuukauden (ikää nyt 8,5vk) aikana lääkärissä ja hammaslääkärissä (noin tunnin reissuja) ja mies on ollut tytön kanssa. Lisäksi yhden kerran käytiin miehen kanssa syömässä (myös noin tunti) ja tyttö oli mummunsa kanssa. Eilen kävin lenkillä (noin puoli tuntia) ja tyttö oli isänsä kanssa. Lisäksi tyttö on parit päiväunet nukkunut vaunuissa mummunsa kanssa vaunulenkillä, ja mä oon kotona kirjottanut gradua sen ajan.
Noita edellä mainittuja lukuunottamatta en juurikaan oo ollut edes eri huoneessa tytön kanssa. Ei meillä nyt tosin näitä huoneita hirveästi olekaan :D. Ja aika ison osan ajasta tyttö on mun sylissä tai vieressä, kun tietty suurimman osan päivästä mies on jo töissäkin..
'Yksin' tuo ei ole juurikaan viihtynyt, vaunuissa joskus nukkuu kun niitä lykitään. Mutta usein päikkäritkin menee kantoliinassa tai mun/miehen sylissä sohvalla. Yöllä nukkuu mun vieressä. Nyt on viihtynyt viikon verran välillä edes hetken (10-15 min) lattialla/sitterissä...nostan tytön kuitenkin aikalailla heti kun huomaan ettei enää viihdy. Mutta toisaalta koitan aina tilaisuuden tullen etenkin lattialle laskea eli ehkä tavallaan koitan opettaa 'yksinkin' vähitellen viihtymään?
Mutta niin, onko tää nyt sitten paljon? En mä oo ajatellut että ois ainakaan mitenkään liikaa. Enkä mä varsinaisesti koita opettaa olemaan yksin, oppii sitten sitä mukaan on valmis. Eli itketä en juuri lainkaan edelleenkään ja vastaan mahdollisuuksien mukaan jokaiseen itkuun heti. Tietty joskus nyt on pakko käydä vessassa tai hoitaa sormeen leipäveitsellä leikattu haava ettei koko asunto ui verrssä )noin niinkun esimerkiksi). Mutta ei meidän neiti paljon itkekään, jos vaan saa olla lähellä...
Suunnitteilla on, että lokakuussa mennään yhtenä iltana miehen kanssa yhdessä ulos ja marras/joulukuussa ajattelin lähteä yhdelle keikalle, jolla ollaan kaverin kanssa perinteisesti käyty. Ja nyt kun saan liikkua, niin varmaan alan käydä lenkillä tai salilla kerran pari viikossa. Mulle itelle on vähän vaikeeta välillä lähteä, mutta uskon kuitenkin että se 'omakin aika' on ihan virkistävää, vaikka ei mua mitenkään haittaa vaikka hengaisinkin vaan mun rakkauspakkauksen kanssa
Ja meidän neiti pääsääntösesti hyvin viihtyy isänsä tai isovanhempiensa kanssa, mä taidan olla meistä ehkä se jolle tulee enemmän ikävä :D
Olikohan tässä nyt mun mielipidettä vai vaan taas sekavaa ajatuksenvirtaa? Mun tekstit nykyään venyy ja venyy, enkä tiiä sanonko silti edes mitään järkevää :D
Ajattelen siis varmaan, että tuskin vauvan kanssa voi liikaa olla. En mä usko että ne ei sitten muka isompana oppis olemaan 'yksin' tms. sen takia. Mutta ei sekään ole todellakaan väärin ottaa omaakin aikaa (ja siis vaikka reilusti mua enemmänkin) jos itse sitä kaipaa ja on siihen mahdollisuudet. Tärkeetä on tässäkin asiassa mun mielestä tehdä niin, että itse ja oma perhe voi mahdollisimman hyvin :)