Valitusketju
- Ketjun aloittaja Murmeliini90
- Aloituspäivämäärä
^Heh, ma olinkin jo sopivasti unohtanut millaista se oli, varsinkin loppuraskaus. Oikeastaan raskausajasta ei ole kovin pahoja muistoja edes vaikka olihan niita vaivoja ja v-tuksia... Paljon raskaampana koin sen pikkuvauva-ajan, ja sen fyysisen ja henkisen rasituksen ja valvomisen tuttipullorumbineen ja hormoniheittoineen muistan edelleen...
Edelleen mua arsyttaa, jos joku sanoo "nauti nyt kun se on pieni, ei sita kauan kesta"...
Painvastoin. Ma nautin siita, etta lapsi kasvaa isommaksi ja oppii uusia asioita koko ajan. Ja sitten myohemmin itsenaistyykin enemman, hoitaa itse omat vessa-asiansa, syo itse, pukeutuu itse. Tietty nama asiat ovat viela kaukana, mutta niita ma siis oikeasti odotan.
Odotan myos, etta lapsi oppii puhumaan ja hanen kanssaan voi keskustella asioista.
Edelleen mua arsyttaa, jos joku sanoo "nauti nyt kun se on pieni, ei sita kauan kesta"...
Painvastoin. Ma nautin siita, etta lapsi kasvaa isommaksi ja oppii uusia asioita koko ajan. Ja sitten myohemmin itsenaistyykin enemman, hoitaa itse omat vessa-asiansa, syo itse, pukeutuu itse. Tietty nama asiat ovat viela kaukana, mutta niita ma siis oikeasti odotan.
Odotan myos, etta lapsi oppii puhumaan ja hanen kanssaan voi keskustella asioista.
Edellinen raskaus oli helppo ja nytkin voi sanoa, että hyvin meni siihen nähden, että odotin kaksosia, mutta valitsen kyllä vauva-arjen rasitukset ja valvomiset raskausajan fyysisten rajoitteiden sijaan anytime!
Olen miettinyt, että kaksi vauvaa ei sinänsä tunnu hankalalta, vaan se vaikeus on taaperoarjen ja vauva-arjen yhteensovittaminen, kun ristivetoa on niin paljon ja samaan aikaan pitäisi jaksaa ja sovittaa tekemiset kaikkien osapuolten rytmiin ja rutiineihin - tai niiden puutteeseen - sopivaksi. Tosin, kaikki on suhteellista ja täysin subjektiivista, jollei olisi taaperoa, olisi vauva-arki varmaan paljon haastavamman tuntuista, kun ei olisi jo yhden lapsen tuomaa kokemusta eikä sitä vertailukohtaa taaperoarkeen.
Olen miettinyt, että kaksi vauvaa ei sinänsä tunnu hankalalta, vaan se vaikeus on taaperoarjen ja vauva-arjen yhteensovittaminen, kun ristivetoa on niin paljon ja samaan aikaan pitäisi jaksaa ja sovittaa tekemiset kaikkien osapuolten rytmiin ja rutiineihin - tai niiden puutteeseen - sopivaksi. Tosin, kaikki on suhteellista ja täysin subjektiivista, jollei olisi taaperoa, olisi vauva-arki varmaan paljon haastavamman tuntuista, kun ei olisi jo yhden lapsen tuomaa kokemusta eikä sitä vertailukohtaa taaperoarkeen.
Ai niin, piti vielä sanoa tuohon Littleredin pohdintaan pojan kasvamisesta, että mulla on (edellleen) samaan aikaan hirveä haikeus, että poika kasvaa niin nopeasti ja toisaalta taas sellainen olo, että mahtavaa kun se kasvaa ja että lapsi on ihanimmillaan juuri nyt. Ja se ihanimmillaan juuri nyt -fiilis on ollut melkein koko ajan pojan synnyttyä, tieto siitä, että niin varmaan tulee jatkossakin olemaan, hillitsee onneksi mun haikeutta :)
Vaikka samalla, nyt kun sisarukset syntyivät niin tuntuu, että poika on kasvanut ihan harppauksin. Varmaan osittain siksi, että on kaksi pientä verrokkia vieressä, mutta toisaalta kun en ole ehtinyt puuhaamaan pojan kanssa ihan normaaliin tapaan, on hän itsenäistynyt monissa arkiaskareissakin ihan hämmästyttävästi. Ja toinen, mikä tuntuu jotenkin tulleen vähän liian äkkiä on se, että kun välillä olisi mahdollisuus viettää ihan kahdenkeskistä äiti-poika -laatuaikaa vaikka leikkipuistossa, poika onkin paljon enemmän kiinnostunut leikkimään toisten lasten kuin äidin kanssa. Byäähh!
Ei sillä, ihanaa, ettei koko ajan ole mun puntissa kiinni, mutta kun ne yhteiset leikkihetket ovat niin vähissä tällä hetkellä.
Vaikka samalla, nyt kun sisarukset syntyivät niin tuntuu, että poika on kasvanut ihan harppauksin. Varmaan osittain siksi, että on kaksi pientä verrokkia vieressä, mutta toisaalta kun en ole ehtinyt puuhaamaan pojan kanssa ihan normaaliin tapaan, on hän itsenäistynyt monissa arkiaskareissakin ihan hämmästyttävästi. Ja toinen, mikä tuntuu jotenkin tulleen vähän liian äkkiä on se, että kun välillä olisi mahdollisuus viettää ihan kahdenkeskistä äiti-poika -laatuaikaa vaikka leikkipuistossa, poika onkin paljon enemmän kiinnostunut leikkimään toisten lasten kuin äidin kanssa. Byäähh!
Ei sillä, ihanaa, ettei koko ajan ole mun puntissa kiinni, mutta kun ne yhteiset leikkihetket ovat niin vähissä tällä hetkellä.Herne, ehka teilla helpottaa sitten kun kaksoset ovat hieman isompia ja voivat leikkia keskenaan ja myos isompi voi leikkia heidan kanssaan. Pitavat sitten seuraa toisillensa. :) Meilla pojalla ei koskaan edes ole ollut leikkiseuraa kotona. Kaikki lapset, joita han tapaa ovat joko pk:ssa tai leikkipuistossa...
Toisaalta pojan kanssa on ihan kiva kayda yhdessa leikkipuistossa ja rattain lenkilla. Sitten kun se leikkipuistoika on ohi, niin minnekohan me sitten mennaan yhdessa? Kuka mun kanssa sitten lenkkeilee?
Varmaan sitten tulee kehiin joitain koulun ulkopuolisia harrastuksia, joihin pitaa tyyppia vieda. Ja saatan ma kai itsekin tassa jossain kohtaa kyllastya siella leikkipuistossa hengailuun...
Nykyisin en tunne niin paljon huonoa omatuntoa pojan hoidossa olosta kuin aikaisemmin. Ne nyt vain ovat asioita, joille ei voi mitaan... Meillakin se ns. laatuaika on aika kortilla. Joskus toitten jalkeen ma olen niin rasittunut tai joku paikka kipeena, etten jaksa tehda mitaan ja poika vain kantaa kaikki omat lelunsa mun syliin sohvalle ja haluisi minut leikkiin mukaan.
Toisaalta pojan kanssa on ihan kiva kayda yhdessa leikkipuistossa ja rattain lenkilla. Sitten kun se leikkipuistoika on ohi, niin minnekohan me sitten mennaan yhdessa? Kuka mun kanssa sitten lenkkeilee?
Varmaan sitten tulee kehiin joitain koulun ulkopuolisia harrastuksia, joihin pitaa tyyppia vieda. Ja saatan ma kai itsekin tassa jossain kohtaa kyllastya siella leikkipuistossa hengailuun...Nykyisin en tunne niin paljon huonoa omatuntoa pojan hoidossa olosta kuin aikaisemmin. Ne nyt vain ovat asioita, joille ei voi mitaan... Meillakin se ns. laatuaika on aika kortilla. Joskus toitten jalkeen ma olen niin rasittunut tai joku paikka kipeena, etten jaksa tehda mitaan ja poika vain kantaa kaikki omat lelunsa mun syliin sohvalle ja haluisi minut leikkiin mukaan.
Kuitenkin ma jaksoin tehda toita miltei finaaliin saakka silloin loppuraskaudessa. Toisaalta minulla ei ollut muita velvoitteita. Mies teki ruuat ja hoiti kotihommat. Ma vain kavin toissa, soin, makasin sohvalla ja nukuin... Nyt se saattaisi olla hieman hankalampaa, kun on taapero. Pitaisi jaksaa hoitaa ja viihdyttaa poikaakin. En ole varma, jaksaisinko toista raskautta enaa tassa nykytilanteessa.
Ei varmaan pitaisi valittaa, silla poika oli loppujen lopuksi helppo pikkuvauva. Ei ollut koliikkia tai muitakaan sairasteluja sen kummemmin. Nyt on toisaalta jopa rasittavampaa, kun poika liikkuu. Koko ajan saa pelata, etta nyt se halkaisee kallonsa kaatuessaan sohvalta lattialle. Koko ajan pitaisi olla vahtimassa. Silloin joskus se vaan otti lunkisti ja makoili sitterissaan.Nyt vain odotellaan, etta sille kasvaisi jarki jossain vaiheessa...
Ei varmaan pitaisi valittaa, silla poika oli loppujen lopuksi helppo pikkuvauva. Ei ollut koliikkia tai muitakaan sairasteluja sen kummemmin. Nyt on toisaalta jopa rasittavampaa, kun poika liikkuu. Koko ajan saa pelata, etta nyt se halkaisee kallonsa kaatuessaan sohvalta lattialle. Koko ajan pitaisi olla vahtimassa. Silloin joskus se vaan otti lunkisti ja makoili sitterissaan.Nyt vain odotellaan, etta sille kasvaisi jarki jossain vaiheessa...
Latteäiti
Piirimestaruustason postaaja
Pakko taas valittaa vähän. Pääsin pitkästä aikaa työhaastatteluun. Paikka olisi ollut aika täydellinen, organisaatio on mulle tuttu, olen ollut aikaisemmin töissä eri yksikössä. Työtehtävät olisivat olleet pitkälti samoja kuin aikaisemmin ja istuneet mun työkokemukseeni kuin nakutettu. Olisin osannut kaikki niiden järjestelmät, olin suorittanut työnantajan omat kurssit jne. Paikka oli vakituinen, palkka hyvä. Olisi ollut meidän perheelle aikamoinen lottovoitto. Haastattelu meni hyvin, kunnes yllättäen kysyttiin "monta lasta teillä on?". Olin vähän että ööö... No yksihän meillä on. Ja yllättäen palkattiin meikäläistä sopivasti vanhempi nainen, joka kyllä on ihan pätevä koulutuksen suhteen, mutta työkokemuksen perusteella olisin ollut pätevämpi. Ja tämähän ei ole ensimmäinen eikä edes toinen kerta, kun mulle näin käy. Onneksi on nyt opiskelupaikka, kun nähtävästi kukaan ei uskalla palkata mua seuraavan viiden vuoden aikana. 
Voi höh Latteäiti! Noita ihmisten parisuhde- / lapsiasioita ei muistaakseni työnantaja saisi edes hakijoilta kysyä, mutta kummasti niitä vaan kysytään ja tosi hankala on olla vastaamattakaan. Tai jos jättää vastaamatta, niin varmaan turha odottaa työpaikkaa. Välillä tuntuu, ettei hakija oikein voi näissä voittaa...
Latteäiti
Piirimestaruustason postaaja
Joo, tosi moni mulle sanoi, että olisit sanonut ettei tuota saa kysyä, mutta kun kuulemma sekään ei ole hyvä.... ja huono, kun on vaan yksi lapsi, kun varmaan tekee toisen, jos olisi kaksi niin saattaa tehdä vielä kolmannen, jos on kolme niin sittenhän se on aina kotona kun lapset sairastuu. 
Huh Latteaiti, olipas tahditon ja tympee se tyonantaja. Joissakin asioissa olisi vain helpompi olla mies, ilmeisesti... Ja onnea viela kerran opiskelupaikasta. Aina kannattaa pyrkii eteenpain vastoinkaymisista huolimatta. Vieriva kivi ei sammaloidu, tai jotenkin niin... :)
Meilla poika on nyt kotiutunut ja mun viikon loma on jo takana... Hieman haikea olo taas. Ihanaa tosin oli saada poika kotiin, vaikka raskashan tuo matka taas oli...
Lentomatka alkoi huonosti, silla koko lento oli ekaksi 2,5 tuntia myohassa. Olimme tulleet jo kentalle hyvissa ajoin ja ma jouduin pitamaan poikaa vakisin hereilla siella kentalla, jotta se varmasti nukkuisi koneessa. Sain tiedon myohastymisesta vasta ihan lahtoportilla, joten en enaa jaksanut sielta poiskaan lahtea ja mun vanhemmatkin olivat lahteneet jo pitemmalle automatkalle takaisin kotiinsa. Meilla oli siis iltalento. Poika kiukkusi ja raivosi siella kentalla kuin joku luolaihminen. Leikkihuoneissa heitteli tuoleja ja potkumopoja pitkin seinia. Kaytavilla juoksenteli ja ei antanut kiinni. Ei halunnut istua niissa hki-vantaan metallirattaissa. Juoksi myos pakoon siella EU-alueen ulkopuolelle menevien portista, joissa on tullimiehet kopissaan. Joku ukko sitten metsasti sen kiinni, koska ma en itse saanut menna sinne. Se oli oikein kunnon karju ja poika oikein jahmettyi kauhusta, kun joutui sen syliin
Piinaavaa oli myos astua koneeseen kaikkien taas tuijottaessa vasynytta ipanaa. Ma olin varannut meille istuinpaikan eturivilta ja maksanut siita muistaakseni 12e. Sitten me emme saaneetkaan sita paikkaa vaan se oli annettu jollekin muulle. Ma laitoin netin kautta reklamaation, mutta ei vaan ole rahoja viela kuulunut... Sille on summana ihan yks lysti, mutta taa on periaatekysymys, etta rahat pitaa palauttaa, jos ei ole saanut kayttaa maksettua lisapalvelua.
Sitten me jouduimme jonnekin keskiriville ja poika potki taas edessaolevaa selkanojaa. Sita ei olisi tapahtunut, jos me olisimme saanneet meille varatun eturivipaikan. Nousun jalkeen meni about 5 minuuttia ja se nukahti, halleluja..
Perilla poika sitten raivostui, kun joutui heraamaan kesken uniensa, mutta onneksi oli mies vastassa. Ja onneksi talla kertaa oli tosi symppis rajavartija siella, joka otti pojan syliin ja vei sen miehen luo, joka odotti aulassa. Ja ma sain hakea laukut rauhassa sielta hihnalta. Ei siitakaan olisi tullut mitaan, jos poika olisi vain raivonnut samalla kun ma metsastan laukkuja.
Kuinkakohan monta vuotta tassa menee, etta pojan kanssa matkustaminen on helppoa. Ihan sita odotellessa.
Lentomatka alkoi huonosti, silla koko lento oli ekaksi 2,5 tuntia myohassa. Olimme tulleet jo kentalle hyvissa ajoin ja ma jouduin pitamaan poikaa vakisin hereilla siella kentalla, jotta se varmasti nukkuisi koneessa. Sain tiedon myohastymisesta vasta ihan lahtoportilla, joten en enaa jaksanut sielta poiskaan lahtea ja mun vanhemmatkin olivat lahteneet jo pitemmalle automatkalle takaisin kotiinsa. Meilla oli siis iltalento. Poika kiukkusi ja raivosi siella kentalla kuin joku luolaihminen. Leikkihuoneissa heitteli tuoleja ja potkumopoja pitkin seinia. Kaytavilla juoksenteli ja ei antanut kiinni. Ei halunnut istua niissa hki-vantaan metallirattaissa. Juoksi myos pakoon siella EU-alueen ulkopuolelle menevien portista, joissa on tullimiehet kopissaan. Joku ukko sitten metsasti sen kiinni, koska ma en itse saanut menna sinne. Se oli oikein kunnon karju ja poika oikein jahmettyi kauhusta, kun joutui sen syliin
Piinaavaa oli myos astua koneeseen kaikkien taas tuijottaessa vasynytta ipanaa. Ma olin varannut meille istuinpaikan eturivilta ja maksanut siita muistaakseni 12e. Sitten me emme saaneetkaan sita paikkaa vaan se oli annettu jollekin muulle. Ma laitoin netin kautta reklamaation, mutta ei vaan ole rahoja viela kuulunut... Sille on summana ihan yks lysti, mutta taa on periaatekysymys, etta rahat pitaa palauttaa, jos ei ole saanut kayttaa maksettua lisapalvelua.
Sitten me jouduimme jonnekin keskiriville ja poika potki taas edessaolevaa selkanojaa. Sita ei olisi tapahtunut, jos me olisimme saanneet meille varatun eturivipaikan. Nousun jalkeen meni about 5 minuuttia ja se nukahti, halleluja..
Perilla poika sitten raivostui, kun joutui heraamaan kesken uniensa, mutta onneksi oli mies vastassa. Ja onneksi talla kertaa oli tosi symppis rajavartija siella, joka otti pojan syliin ja vei sen miehen luo, joka odotti aulassa. Ja ma sain hakea laukut rauhassa sielta hihnalta. Ei siitakaan olisi tullut mitaan, jos poika olisi vain raivonnut samalla kun ma metsastan laukkuja.
Kuinkakohan monta vuotta tassa menee, etta pojan kanssa matkustaminen on helppoa. Ihan sita odotellessa.
Apua Littlered mikä reissu 
Mä olen parin viikon päästä lähdössä ekaa kertaa junalla Helsinkiin kaikkien kolmen lapsen kanssa, jännittää jo nyt, mitä siitä tulee. Varasin meille perhehytin, mutta huonolla tuurilla siellä saattaa olla pari muutakin matkustajaa (vaikka en tiedä, kuka hullu varaa perhehytin neljästä istumapaikasta kaksi, jos näkee, että toiset kaksi on jo varattu - eli pienessä tilassa seurana toinen lapsiperhe).
Mua nauratti tuo kuvaus siitä rajavartijasta Suomen päässä. Toivottavasti junassa on niin pelottava konnari, ettei poika edes yritä lähteä juoksentelemaan minnekään
Mä olen parin viikon päästä lähdössä ekaa kertaa junalla Helsinkiin kaikkien kolmen lapsen kanssa, jännittää jo nyt, mitä siitä tulee. Varasin meille perhehytin, mutta huonolla tuurilla siellä saattaa olla pari muutakin matkustajaa (vaikka en tiedä, kuka hullu varaa perhehytin neljästä istumapaikasta kaksi, jos näkee, että toiset kaksi on jo varattu - eli pienessä tilassa seurana toinen lapsiperhe).Mua nauratti tuo kuvaus siitä rajavartijasta Suomen päässä. Toivottavasti junassa on niin pelottava konnari, ettei poika edes yritä lähteä juoksentelemaan minnekään
Hah hah Herne, tuntuu niin hullunkuriselta tuo "kaikki kolme". Itse varmaan samassa tilanteessa aukaisisin viinipullon korkin tuon tuostakin. Meille tuo lentomatkailu on ikuinen riesa. Joka kerta vannon, etta nyt saa menna pitempi tovi ja poika kasvaa ihmisiksi ennen kuin seuraavan kerran lennetaan. Ja sitten kuitenkin mieli muuttuu ja ollaan taas menossa... Kamala tunne, kun ei hallitse omaa lastaan. En tajua, miksi just minulla on niin vajaa auktoriteetti poikaan vaikka olen suht tiukkis ja miltei koko ajan kieltamassa kaikkea. Ei se vaan miehen kanssa sintturoi samaan tyyliin.
Just nuo matkustamiset ovat pahimpia, kun on yksin pidettava kontrolli kaikesta, julkisella paikalla, tuntikaupalla ja sitten viela ahdettuna pieneen tilaan lentokoneessa. Nimittain kun poika saa kiukkukohtauksen lentsikassa niin mun omat fyysiset voimat hadin tuskin edes riittaa sen aloillaan pitelyyn. Tyyppi on niin voimakas ja raivoisa, etta sita on siina tilanteessa pakko pitaa sellaisessa pakkopaitaotteessa, jotta se ei paase lippaamaan vieressa istuvaa ihmista tai potkimaan edessa istuvan tuolia. Tai mika pahinta, kurottelemaan edessa istuvan hiuksia. Jos sen laittaa koneen lattialle niin se pyrkii ryomien/kontaten pois keskikaytavalle kaikki esteet raivaten, aivan sama vaikka oltaisiin ikkunapaikalla ja vieressa istuisi kaytavapaikoilla ihmisia ja siina on ihmisten laukkuja ja kenkia edessa olevien penkkien alla... Ja samalla on koko ajan sellainen kuumottava olo, kun vieraat ihmiset mulkoilee pahasti vaikka en ma normaalisti valita mistaan mulkoilijoista vaan olen ihan oma itseni. Oikeasti me olisimme tarvinneet sen meille varatun ja maksetun eturivin paikan, jonka menettaminen johtui siis finnairin omasta ylibuukkauksesta, jumaliste... Ei se nyt kaikkia ongelmia poistaisi, mutta helpottaisi ainakin, silla poika ei voisi kiusata edessa istuvia ja muutenkin olisi enemman tilaa pojan lattialla oleskeluun ja mulla sen sylissa pitamiseen... Miten tassa enaa jatkossa voi luottaa siihen, etta sen ihan oikeasti kans saa, kun sen erikseen varaa kuukausia etukateen...
Toisaalta tuo perhehytti junassa ei kuulosta lainkaan pahalta vaikka siina olisikin toinen lapsiperhe, joka on oletettavasti tottunut lasten meluun. Tarkeinta, etta siina hytissa olisi lukittava ovi, jota lapsi ei saa itse auki. Ja mielellaan myos panssarilasit ikkunoissa/seinissa. Aanieristys plussaa.
Meille tuo lentomatkailu on ikuinen riesa. Joka kerta vannon, etta nyt saa menna pitempi tovi ja poika kasvaa ihmisiksi ennen kuin seuraavan kerran lennetaan. Ja sitten kuitenkin mieli muuttuu ja ollaan taas menossa... Kamala tunne, kun ei hallitse omaa lastaan. En tajua, miksi just minulla on niin vajaa auktoriteetti poikaan vaikka olen suht tiukkis ja miltei koko ajan kieltamassa kaikkea. Ei se vaan miehen kanssa sintturoi samaan tyyliin.Just nuo matkustamiset ovat pahimpia, kun on yksin pidettava kontrolli kaikesta, julkisella paikalla, tuntikaupalla ja sitten viela ahdettuna pieneen tilaan lentokoneessa. Nimittain kun poika saa kiukkukohtauksen lentsikassa niin mun omat fyysiset voimat hadin tuskin edes riittaa sen aloillaan pitelyyn. Tyyppi on niin voimakas ja raivoisa, etta sita on siina tilanteessa pakko pitaa sellaisessa pakkopaitaotteessa, jotta se ei paase lippaamaan vieressa istuvaa ihmista tai potkimaan edessa istuvan tuolia. Tai mika pahinta, kurottelemaan edessa istuvan hiuksia. Jos sen laittaa koneen lattialle niin se pyrkii ryomien/kontaten pois keskikaytavalle kaikki esteet raivaten, aivan sama vaikka oltaisiin ikkunapaikalla ja vieressa istuisi kaytavapaikoilla ihmisia ja siina on ihmisten laukkuja ja kenkia edessa olevien penkkien alla... Ja samalla on koko ajan sellainen kuumottava olo, kun vieraat ihmiset mulkoilee pahasti vaikka en ma normaalisti valita mistaan mulkoilijoista vaan olen ihan oma itseni. Oikeasti me olisimme tarvinneet sen meille varatun ja maksetun eturivin paikan, jonka menettaminen johtui siis finnairin omasta ylibuukkauksesta, jumaliste...
Ei se nyt kaikkia ongelmia poistaisi, mutta helpottaisi ainakin, silla poika ei voisi kiusata edessa istuvia ja muutenkin olisi enemman tilaa pojan lattialla oleskeluun ja mulla sen sylissa pitamiseen... Miten tassa enaa jatkossa voi luottaa siihen, etta sen ihan oikeasti kans saa, kun sen erikseen varaa kuukausia etukateen...Toisaalta tuo perhehytti junassa ei kuulosta lainkaan pahalta vaikka siina olisikin toinen lapsiperhe, joka on oletettavasti tottunut lasten meluun. Tarkeinta, etta siina hytissa olisi lukittava ovi, jota lapsi ei saa itse auki. Ja mielellaan myos panssarilasit ikkunoissa/seinissa. Aanieristys plussaa.
Littlered, olen jo aukaissut sen viinipullon korkin pariinkin otteeseen ja kaatanut itselleni lasillisen kun kaikki mukulat ovat illalla nukkumassa - lasillisen, jonka mies sitten kaataa lavuaarista alas tai takaisin pulloon, kun hetkeä myöhemmin olen jo nukahtanut sohvalle koskematta koko viiniin
Kyumin
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Ah, tulipa ikävä punaviiniä... ;__; huono äiti! Haaveilee ajasta pari kk eteenpäin että roppa on taas ihan oma ja saa (toki aikataulutettuna, mutta kuitenki :D ) juoda luvan kanssa edes sen lasillisen :D toki, tällä -tutuksen määrällä fantasioin välillä että olispa ihana istua auringonpaisteessa kera viinipullon, IHAN YKSIN! :D
Latteäiti
Piirimestaruustason postaaja
Tää lienee ainoa paikka, jonne meidän tämä päivä voi mennä. Neidillä oli tänään eka hoitopäivä, kaikki vaikutti lupaavalta, kun mulle järjestyi vähän vahingossa vapaapäivä, niin että ei tarvitse olla kuin pari tuntia. Mutta tässä parina päivänä mulla on ollut toinen pohje todella kipeä, joten otin itselleni ajan lääkärille, vein lapsen hoitoon (itki vähän mutta ei liikaa) ja lähdin lääkäriin kuvitellen meneväni sieltä kotiin valmistautumaan huomiseen tenttiin kaikessa rauhassa ja sitten hakemaan tytön ajoissa kotiin. Mutta lääkäri sanoikin, että vaikuttaa pahasti laskimotukokselta, ja lähetti kiireisenä sairaalaan tutkimuksiin. No, mies on työmatkalla, soitin sukulaiset läpi ja ainoa joka vastasi oli töissä eikä päässyt viemään. Lopulta sain kaverin viemään itseni sairaalaan. Siinä vaiheessa tajusin, että tyttö pitäisi hakea puolen tunnin päästä, joten en varmasti kerkeä. Anoppi ei vastannut, lapsen setä ei vastannut... lopulta sain kiinni yhden mun kaverin, joka asuu lankoni työpaikan vieressä, hän kävi sitten sanomassa että soitatko takaisin, hätätilanne. Ja setä sitten haki lapsen hoidosta, sitten saatiin jo mummokin kiinni ja tyttö oli sitten kotona mummon kanssa. Mulla meni sairaalassa neljä tuntia, mutta onneksi ei kuitenkaan ollut mitään tukosta. Tosin syy kipuun ei selvinnyt, mutta ainakaan se ei ole se huonoin vaihtoehto. Mutta että tämmöinen aloitus hoidolle.... 
Kyumin
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Anteeksi, tämä nyt ei liity periaatteessa lapsiin millään lailla, mutten jaksa avautua missään vauva.fissäkään asiasta 
auttakaa mua ymmärtämään tuota miestä, kysykää vaikka omiltanne mitä sen päässä voisi liikkua, ja odontanko ihan puhdasta ihmettä.
Meillä oli jo silloin, kun kossia odotin niin puhe, että ennen lapsen syntymää mentäisiin kihloihin. No, asialle ei mitään tapahtunut, ja nyt parin vuoden aikana olen muutamaan otteeseen asiasta kysynyt. Vastaukset on olleet vähän vältteleviä, tyylillä eikö meillä ole hyvä näin, sitten parin vuoden päästä jnejne. Ei sillä sinänsä mitään suurta merkitystä asiaan ole, samalla tavalla oltaisiin yhdessä niinkuin ennen, mutta minun mielestäni kuuluisi jotenkin "asiaan" edes ilmaista olevansa vakavissaan minun kanssani. Tuntuu hölmöltä sanoa vain seurustelevansa, kun lapsia on kohta kaksi, ollaan mietitty yhteistä taloa jne.
Kaiken lisäksi minua jotenkin äärettömästi loukkaa se, että hän ei halua minuun sitoutua "lopullisesti" kun eksänsä kanssa oli mennyt kihloihin alle 3 vuoden. Eikä heillä ollut aikomustakaan lapsiin vielä.
Tuntuu vaan siltä, että oon joku "välietappi" jonka kanssa tehdä ne ipanat ja sitten vaihtaa kun parempi ja nätimpi tulee vastaan.. Minkäs sille voi, sitten tulee mutta kamoon, olisi nyt kerralla sitten vakavissaan mun kanssa. Ei tässä nyt virallisesti avioon tarvis olla syöksymässä hetinyt, vaan lupaisi edes sillä että pyytäisi vaikka kahen euron karkkipussisormuksen kera että joskus mahollisesti.
En jankuta enää asiasta, enkä tasan kosi kun kerran mut jo tyrmättiin, mutta jos joku osais fiksumpana vähän perustella, mitä se vatvoo. Puh. Sori taas kerran leidit! :D
auttakaa mua ymmärtämään tuota miestä, kysykää vaikka omiltanne mitä sen päässä voisi liikkua, ja odontanko ihan puhdasta ihmettä.Meillä oli jo silloin, kun kossia odotin niin puhe, että ennen lapsen syntymää mentäisiin kihloihin. No, asialle ei mitään tapahtunut, ja nyt parin vuoden aikana olen muutamaan otteeseen asiasta kysynyt. Vastaukset on olleet vähän vältteleviä, tyylillä eikö meillä ole hyvä näin, sitten parin vuoden päästä jnejne. Ei sillä sinänsä mitään suurta merkitystä asiaan ole, samalla tavalla oltaisiin yhdessä niinkuin ennen, mutta minun mielestäni kuuluisi jotenkin "asiaan" edes ilmaista olevansa vakavissaan minun kanssani. Tuntuu hölmöltä sanoa vain seurustelevansa, kun lapsia on kohta kaksi, ollaan mietitty yhteistä taloa jne.
Kaiken lisäksi minua jotenkin äärettömästi loukkaa se, että hän ei halua minuun sitoutua "lopullisesti" kun eksänsä kanssa oli mennyt kihloihin alle 3 vuoden. Eikä heillä ollut aikomustakaan lapsiin vielä.
Tuntuu vaan siltä, että oon joku "välietappi" jonka kanssa tehdä ne ipanat ja sitten vaihtaa kun parempi ja nätimpi tulee vastaan.. Minkäs sille voi, sitten tulee mutta kamoon, olisi nyt kerralla sitten vakavissaan mun kanssa. Ei tässä nyt virallisesti avioon tarvis olla syöksymässä hetinyt, vaan lupaisi edes sillä että pyytäisi vaikka kahen euron karkkipussisormuksen kera että joskus mahollisesti.
En jankuta enää asiasta, enkä tasan kosi kun kerran mut jo tyrmättiin, mutta jos joku osais fiksumpana vähän perustella, mitä se vatvoo. Puh. Sori taas kerran leidit! :D