Valitusketju

^ Jotkut on vissiin kovempia vatvomaan kuin toiset, en kyllä ymmärrä mitä vatvomista on jos on kuitenkin eksänsä kanssa kihlautunut? Ellei sitten ole jotain "traumoja" jäänyt. Enemmän minun mielestäni on perheellisenä sitoutunut kuin kihlautuessa, sormuksen saa viskattua pois jos siltä tuntuu, mutta lapsi/lapset on ja pysyy jos ei toinen yksinhuoltajuutta hae. Itse olen sitä mieltä, että mitä sitä turhia aikailemaan kun on oikea ihminen kohdalla, onneksi tuolla herrahenkilöllä oli samanlaiset ajatukset.
Latteäiti, hyvä kun tutkittiin ja onneksi ei ollut tukos! Minä kävin talvella samaisesta syystä lääkärillä ja kyllä säikäytti, mutta ei ollut tukosta onneksi minullakaan ja kipukin hävisi joidenkin päivien kuluessa.
 
Muokattu viimeksi:
Sitä määki oon miettiny että tää herran oletettu sitoutumiskammo ei nyt mee ihan oppikirjamateriaalina :p en tiiä, eksänsä kyllä on suhteellisen hullu (tunnen naisen ajalta kun olivat ihan vasta eronneet eikä miehen kanssa oltu nähty edes toisiamme silloin, että ei ole miehen puheista johtuva mielipide.. :D) etten ihmettelis vaikka ois jonkinmoiset traumat jättänykki..
En mää keksi muutaku sen, että ei vaan halua jäädä lusimaan sitten sen poikineen, rupsahtaneen ja venyneen tapauksen kanssa vaan vaihtaa lennosta nätimpään ku vastaan tulee.. :p tekee tiedättekö hirveän hyvää omalle päälle tallasten juttujen vatvonta! :D
 
En usko, etta mies pitaa perhetta vain jonain "valietappina". Ehka jotkut eivat vain koe sormuksia tai kihlautumista niin tarkeina. Mutta se ei silti tarkoita, etteiko olisi sitoutunut perheeseen ja varsinkiin lapsiin, jotka ovat pysyvia...
Ja varsinkin jos mies on ollut aikaisemmin kihloissa, ehka hyvin nuorenakin, niin nyt han voi ajatella, etta tommoset sormusjutut ovat joitain teinien juttuja, varsinkin kun aikaisempi suhde ei kerta edes toiminut...
Ehkapa mies ajattelee, etta "helkkari, mullahan on nyt jotain paljon parempaa kuin joku sormus!" :wink
Entapa jos hommaisitte ne sormukset vasta sitten, kun teidan kuopus on syntynyt, ja siihen sormukseen sitten teidan kaikkien nimet.. Siina ois sitten koko perhe koossa.
 
ps. Myos miehet rupsahtavat. :p Ja ne, jotka vaihtavat lennosta nuorempaan jaavat yleensa nuolemaan huuliaan, ja katuvat katkerasti varsinkin jos kuvioissa on lapsia.
 
Niin, asiahan todennäköisesti on just nuin ku sannoit, mun hormoonihuurunen pää vaan kehittelee kaikenmaailman salaliittoteorioita :"D
Njoo, sen verran reiluna eukkona itseäni pidän että aika heikoksi käy vaihtoehdot jos meinaa luonteeltaan paremman löytää. Vaikka oonki -ttumaine, nii kahtelen siltä aika paljon aivopieruja, niitä pahemmanlaatusiaki ilman että kovin suurta mekkalaa asiasta nousee ;D omakehu haisee!
Mutta, sormusasian jätän ehkä sikseen, muistutan taas vuoden päästä että pojathan voitaisiin vaihtaa takas mun nimen alle ku kerta asia ei edisty.. :D mää inhoan sitäki, että oon ainut eriniminen :/
 
Miehet, ottaako niistä kukaan selvää? :p Olen edellisten kanssa kyllä samaa mieltä siitä, että yhteiset lapset (ja asuntolaina, jos sellainen on) ovat isompi sitoumus kuin kihlat, toisaalta ymmärrän kyllä hyvin, että asiassa vetkuttelu harmittaa...
 
Samaa tuumin minäkin. Mulle oli tärkeää mennä naimisiin (samoin miehelle), mutta meille syy oli ainakin osittain uskonnossa. Ja juridiikan kannalta oli helppoa, kun isyyttä ei tarvinnut tunnustaa ja sekin on helppoa, kun on sama nimi. Mutta sellaiselle ihmiselle, joka ei ole uskonnollinen, en oikeastaan tiedä onko sillä niin väliä onko naimisissa vai ei. Mä ymmärrän senkin, että joku voi kokea sen jotenkin tukahduttavana, ja se vapauden illuusio voi olla henkisesti tärkeä, vaikka mitään aietta lähtemiseen ei olisikaan. Ja tosiaan ne lapset sitoo paljon enemmän, avioero on nyky-Suomessa sen verran helppo (ainakin juridisesti, henkisesti tuskin kovinkaan monelle), ja kihlat saa purettua sillä että ottaa sormukset pois, niin ei se todista lopulta kovinkaan paljon. Ja jotkut voi toki kammota ajatusta isoista häistä ja bridezillaksi muuttuvasta naisesta, mutta jotenkin luulen ettei sitä tarvitse pelätä sun kanssas? :grin

Jotenkin voisin kuvitella, että jos edellisen kanssa on ollut kihloissa ja suhde ollut vaikea, niin kihlat yhdistyy miehen mielessä vaikeaan suhteeseen?
 
Mutta toisaalta jos asia on sinulle tärkeä, niin kannattaa sekin tuoda ihan reilusti esille ja jos miehelläsi on joku syy miksi ei, niin keskustelkaa sitten kumpi joustaa.

(Me kerrotaan toisillemme melko lailla kaikki. Mies tietää aika paljon menkoista ja hiivatulehduksista, minä miehen jutuista. Mä tykkään, että toinen tietää mikä mua vaivaa eikä joudu arvailemaan, kun arvaisi kuitenkin väärin. :rolleyes: Meille tämä on taannut onnellisen parisuhteen, mutta ymmärrän kyllä ettei kaikille toimi.)
 
Me jatimme kihlat valiin. Niista ei koskaan edes puhuttu. Menimme suoraan naimisiin. Ja se olin mina, joka suostutteli ja koitti esitella asiaa positiivisessa valossa. Mies oli ensin kauhuissaan rahanmenosta, mutta leppyi lopulta suunnitelmiin pikkuporukalla vietettavista hyvin matalan budjetin haista. Emme menneet uskonnollisin menoin naimisiin. Meille koko touhulla oli pikemminkin symbolinen merkitys. Ja lisaksi halu ilahduttaa perhetta.
Varmasti olisimme ihan yhta onnellisia vaikka emme olisi koskaan naimisiin menneetkaan. Mutta onpahan nyt ainakin yksi kaunis muisto enemman, ja hienoja valokuvia, joita on sitten mukava vanhempana kurttunaamana katsella. :)
 
Heh, mekään ei muuten oltu koskaan kihloissa. Sain selitellä aika paljon, kun kerroin että olen menossa naimisiin, eikä ollut kihlasormusta kädessä. Meillä se kihlaus on siis osa sitä vihkitoimitusta, joten tavallaan oltiin ehkä viisi minuuttia kihloissa. :grin
 
Ohoh, näköjään vastaaminen unohtu, senverran ollu taas härdelliä täällä :p
Juu ei tarvitse bridezillaa pelätä, se olen minä joka pienemmät häät näitten vähien puheiden perusteella haluaisi.. :D tai toinen vaihtoehto mikä tulee mieleen (kihlaustraumojen lisäksi) on se, etten kuulu kirkkoon. Avioliiton siunaamisessahan on ihan himpun verran erillainen kaava, jonka eroa ei maallikko huomaa mutta miehen äiti kun on jonkinsortin uskovainen...
No, tämä purkaus ainaki rauhotti mua taas hetkellisesti, jotenka jospa se tästä. Muistutan sitä jossain ens talven korvilla asiasta, kovin montaa vuotta en lasten kans eri nimellä ala olemaan. Että jos ei herraa nappaa ajatus yhtään, niin poijjat saa uuen sukunimen. Toki, helpommalla pääsis mun kans ku tarttis vaihtaa kaikki kortit vaan yheltä.. ;)
 
Meillä taas molemmilla niin erikoiset sukunimet, että kaikki samannimiset on sukua jotaki kautta.. :D
Mulle tulee vaan sellanen olo etten liity mun lapsiin mitenkään ku oon eriniminen :D vähän pöhölö ajatus, vaan minkäs sitä mahtaa :p
 
Miten Kyumin on jaksellut? Yks kerta mulla oli sellainen hassu uni, etta tulit tanne kirjoittamaan, etta myt se syntyi ja on ihan Kossin nakonen, mutta eihan sita voi Kossiksi sanoa, koska sellainen on jo, joten sanotaan sita Kekkoseksi.
:grin
 
Ahhahhah :"DDD kekkonen! :D taidanki ottaa käyttöön ;D siinähän tuo on sujunut, päässä heittää tää lojuminen mutta aattelin ens maanantai-tiistai akselilla lähtä sairaalaan ku isukki olis viikon taas kotona :DD ihmeen hyvältä vaikuttanu tilanne ainaki, just teen lähtöä oassiin että tarkilla käyn, saa nähä mitä sanovat... wish me luck!
 
Hyvin se rullasi, ei mitään muutoksia vaikka kaksveesynttärikki oli välissä :D nysse ei tietenkään tuu kirveelläkään ulos ku saatiin pysymään näinki pitkälle... :"D 36 ois huomenna täynä, että ei täsä nyt ennää hätiä mitiä oo :)
Liitoskivut on vaan yltyneet ihan järjettömiksi (osasyyllinen varmaan se parjattu rauta..), tuossa aikasemmin yskästessä meinas lähteä taju ku repäs niin kipeästi... -.-"
 
Kiitokset :) mää en osaa oikeen ajatella itseäni sisukkaana, lähinnä harmittaa kun kipu tekee niin kiukkuiseksi ja en älyä tarpeeksi aikaisin ottaa codia että saisin pahimman taitettua pois, nytkin kun kossi poimi ilm. Synttäreiltään enteron ( :( ) niin mulla samaan aikaan kipu meni niin pahaksi etten osannu olla taas äiti ollenkaan, vaan lapsiparan kiukku lähinnä suoraan sanottuna vitutti.. :/
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top