Valitusketju

Mä yritin pitkästä aikaa käydä täällä tabletilla, ja kas, olin unohtanut salasanani... Ja kun tarpeeksi monta kertaa yritin, niin tuli teksti "tilisi on lukittu väliaikaisesti"... Tää on siis vähän testiviesti, en tiedä pystynkö vastaamaan kännykällä, viestit ainakin näkyy tällä.
 
Okei, toimii, joten itse asiaan. Meillä pottailu ei toimi tällä hetkellä ollenkaan, enkä ole n. viikkoon edes yrittänyt, koska tyttö vaan nousee siitä seisomaan, juoksee karkuun ja pissaa minne sattuu. Huokaus. Aina välillä kokeilen että osaisiko nyt hetken istua, mutta sitten huomaan että ei.

Ylipäätänsä pottailu on pariinkiin otteeseen sujunut tosi hyvin, ja olen paukutellut henkseleitä, kunnes on palattu pisteeseen nolla. Jossain vaiheessa saatiin aika useinkin kaikki kakat sinne, nyt ei ole ainakaan kuukauteen saatu sinne yhtään mitään.
 
Meillä poika kyllä istuu mielellään potalla, mutta vain tuurilla sinne sattuu tulemaan mitään. Joskus jopa suuttuu kun aamulla hoitoon lähtiessä ei ole aikaa puolta tuntia istua siinä potalla ja yritän saada nousemaan jotta päästään aamutoimille ja syömään. Meillä selkeästi pari katselukirjaa on lisänneet potalla istumisen viehätystä, mutta kun nyt ne kirjat pitää selata monta kertaa ennenkuin voi nousta siitä potalta :meh:. Vaikkei sinne edes mitään olisi tulossa kun aamupissa on ehtinyt usein tulla vaippaan heti heräämisen jälkeen, ennenkuin ollaan ehditty potalle asti.
 
Neiti istuu mielellään potalla, joskus päikkäreitten jälkeen siinä saattaa huuto päästä mutta useimmiten potalla tuntuu olevan vain hauskaa. Littlered, meillä on myös tutti edelleen käytössä, mutta lähinnä nukkuessa. Maito tulee edelleen annettua tuttipullosta. Jospa sitä koittaisi jättää pullon pois käytöstä ennen kuin pikkuveli syntyy.
 
Viime yona poika oksensi yolla ensin omaan pinnikseen. Herattiin, kun pojan huoneesta alkoi kuulua itkua, joka ei lopu. Valot paalle ja poika seisoo sangyssaan naama oksennuksessa. Kavin vaan heittamassa likautuneet vaatteet ja petivaatteet pesukoneen eteen lattialle. Vaihdettiin pojalle vaatteet ja ma koitin hinkata oksuja pois pojan naamasta ja tukasta kosteella kylpypyyhkeella. Sitten otimme pojan viereen nukkumaan ja kaveri nukahti heti. Yhtakkia ma sitten kuulen korvan juuressani kakovaa oksennuksen aanta, ja poika oksentaa siina meidan valissa sangyssa istuallaan niin, etta tavaraa lentaa joka suuntaan. :mad: Huh, huh... Taas vaatteet vaihtoon! Tanaan onkin sitten pyykkikone laulanut. Pojan petivaatteet, meidan petivaatteet, pari vaatekertaa, pyyhkeita...
Kaikkea oksennusta emme saaneet aamuyolla hinkattua pois pojan tukasta, joten poika oli koko paivan tarhassa hieman tuoksahtavana. :hungover:
 
Taas vaihteeksi, sukulaiset...

Äitini, joka muistaa joka välissä muistuttaa, että pukisin pojalle tarpeeksi päälle. Ja oli nyt saanut vielä päähänsä, että pojalla on vain yhdet kunnon lapaset, mikä selvisi kun siskoni soitti ja kertoi innostuneensa neulomaan pojalle tumppuja ja pyysi lähettämään käden mitat (olisi äiti toki minultakin voinut kysyä, jos tällainen asia huoletti). Ja siis joo, käytän kyllä melkein aina samoja rukkasia pojalla, mutta lähinnä siksi, että yhdet tietyt vaan ovat niin hyvät, eteisen laatikot tursuavat muitakin vaihtoehtoja. Ja hohhoijaa mikä johtopäätös äidiltäni. Enkä tietenkään oikein kehdannut sanoa siskolleni (joka oli jo aloittanut neulomisen), että ihan turhaan hän neuloo kun monta paria tumppuja on käyttämättömänä meillä jo valmiiksi.

Ja anoppi, joka ei ota kuuleviin korviinsa meidän linjaa esim. pojan makeansyömisen (ja muutaman muun asian) kanssa. Kysyy asiasta joka ikinen kerta kun nähdään, ja toimii silti juuri päinvastoin kuin mitä sanomme. Voiko sitä oikeasti tehdä vahingossa jatkuvasti? Jopa anopin mies tuossa totesi, että johan asiasta on monet kerrat kysytty ja eikö anoppi muista, mitä vastasimme...

Ja siskoni perhe, jolla tuntuu olevan eniten mielipiteitä asunnonetsintäämme. Eikä heille tule mieleen, että jokaisen perheen tarpeet ovat erilaiset, meille esimerkiksi tärkeämpää on väljyys kuin se, että työmatka on minimoitu ja välimatka heidän perheeseensä mahdollisimman pieni. Eivätkä mielipiteet koske vain meitä, vaan myös isovanhempien pitäisi asua mahdollisimman lähellä heitä, jotta heidän perheensä pääsee tarvittaessa helposti auttamaan isovanhempia (köh, toistaiseksi apu taitaa kyllä kulkea vastakkaiseen suuntaan, isovanhemmat lähinnä auttavat heitä...). Ja samalla kaikki muutkin, koska jokaisella tuntuu olevan mielipiteitä asunnonhankinnastamme (tyyliin onko iso tontti hyvä vai huono asia ja pitäisikö meidän asua rivi- vai omakotitalossa. Öööö... eikö se ole ihan meidän asiamme?).

Samaan aikaan tiedän, että jokainen tarkoittaa hyvää ja tarjoaa jos jonkinlaista apua. Mutta jos avun takana on joku ajatus, että "onkohan sillä lapsella enempää kuin yhdet lapaset" niin tulee enemmän sellainen olo, että kiitos ei, hoidamme ihan itse lapsemme, koiramme ja asuntoasiamme (ja ihan rehellisesti aika vähän mitään apua edes pyydämme).

No, pieniä asioita tietysti ja tiedostan, että voisin olla vähän kiitollisempi itsekin, mutta välillä vaan jurppiii...
 
Oikeastaan koskaan ei pitaisi leperrella omista suunnitelmistaan liian aikaisin. Tai riippuen tietty asiasta. Mutta on niin paljon asioita, jotka olisi hyva pitaa omana tietonaan mahdollisimman kauan, ainakin siihen saakka, kunnes on itse tehnyt jonkin konkreettisen paatoksen ja sitten vain paljastaa asian lahempana ajankohtaa...

Esim. minulla olisi taannoin mennyt koko alkuraskaus henkisesti paljon paremmin, jos en olisi paljastanut sita perheelleni. Voi sita kysymysten, neuvojen ja jeesusteluiden tulvaa! Jos olisin viela samassa tilanteessa, niin odottaisin ainakin rakenneultran yli. Tai viela sen ylikin.

Meidan perheessa kaikki asiat pitaa aina ylianalysoida ja suunnitella mahdollisimman tarkasti etukateen. Tietysti kaikenlaisia eri mielipiteita ja skenaarioita (mahdollisia ja mahdottomia) pyoritellen ja jossitellen. Aina siihen saakka, etta hulluuden kiintopiiste miltei saavutetaan. :grin Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia. Mukavahan se toki on, etta otetaan kantaa ja ollaan kiinnostuneita, mutta rajansa kaikella.

Mulla on nyt kaksi taytta tyoviikkoa ja sen jalkeen lahden pojan kanssa viikoksi kotia mun vanhempien luo. Nyt saan hyvin yksityiskohtaisia neuvoja siita, mita mun pitaa pakata mukaan. Eika se yksi kerta riita, vaan meidan perheessa kaikki perustuu toistoon ja muistutteluun! Olenhan nyt varmasti muistanut sen ja sen ja sen... "Pojalle ON laitettava sukkahousut jalkaan, muutes olehtan muistanut etsia sukkahousut, niin millaisia sukkahousuja teilla olikaan?" jne. jne. jne. Suurinpiirtein samat asiat kaydaan lapi jokaisessa keskustelussa.
Tamankin matkan jarjestely olisi onnistunut paremmin, jos olisin pitanyt sen omana tietonani aina lahtohetkeen asti. Nyt olemme vatvoneet asiaa useamman kuukauden ja tulee ihan korvista ulos!

Meilla on tana vuonna toinenkin Suomen matka. Poika on elokuun isovanhempien luona ilman vanhempiaan ja sitten mulla on syyskuun eka viikko taas lomaa, jolloin haen sen takaisin. Viimeeksi olen kaynyt silloin, kun poika oli 2kk ja mieskin oli mukana. Ei se oikeastaan rahastakaan kiikasta, silla nykyisin on niin halpoja lentoja, joihin kylla tyossakayvana on jopa varaakin. Mutta sitten tuli vain arki vastaan. Tyoelama ja pojan hoito on imenyt kaikki mehut. Ei ole ollut aikaa saatikka energiaa. Lakisaateiset lomaviikot ovat menneet toipuessa kotisohvalla ja kotona pojan kanssa. Mahdollisuuksia toki olisi ollut kayda, mutta ei ole vaan jaksanut. :oops:
 
Joo näin on, mutta mä en vaan osaa pitää salaisuuksia, ja raskaudenkin äitini ja siskoni arvasi ennen kuin olin edes tehnyt testiä.

Ja omista sukulaisistani en edes viitsi aloittaa. Meidän suvussahan on ärsyttävä tapa soitella ympäriinsä ja puida muiden asioita. Itse olen nyt sanonut, etten jaksa sotkeutua näihin, ja mulle voi soittaa jos haluaa kertoa omia kuulumisiaan tai kysyä meidän kuulumisia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivät muut ns. jauhaisi paskaa meidän asioista. Ja mikä onkaan se aihe, mistä nyt puhutaan?

Se, etten anna tytön katsoa telkkaria. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun ilmeisesti koko suvun voimin on pohdittu sitä, mitä tytöstä tulee kun ei totu telkkariin. Koska siihen ei varmaan totu jos ei aloita katsomista 1-vuotiaana...?

Ja hauskaahan tässä on se, että mun vanhemmat oli todella tiukkoja telkkarin kanssa kun olin pieni, sitä sai katsoa max tunnin päivässä ja siitäkin valitettiin koko ajan. Ja jalkoja ei saanut nostaa sohvalle kun sohva menee pilalle ja telkkaria katsoessa ei saanut syödä koska vain laiskat ihmiset tekevät niin... Ja nyt nää samat ihmiset soittelevat siskolle ja veljille huolestuneina, kun mun 1-vuotias ei saa katsoa telkkaria. Olenko mä joutunut johonkin rinnakkaistodellisuuteen vai mitä tää nyt on? :o
 
^ Haha, meillekin on tullut eräältä taholta kyselyjä siitä, joko poika katsoo telkkaria ja olisikohan sen jo hyvä katsoa. Siihen on ihan hauska vastata, että ei katso kun ei meillä ole telkkaria (mikä on ihan totta, sarjoja katsotaan kyllä mutta isolta tietokonenäytöltä netflixin tmv. kautta).

Ja siis olenhan mä silloin tällöin istuttanut poikaa jonkun youtubesta löytyvän lastenohjelman ääreen jos on pakko saada kädet vapaaksi, mutta kovin lyhyen aikaa hän siinä viihtyy, kivempaa olisi painella tietokoneen näppäimiä kuin vain tuijotella :)

Minä olin vähän tuskissani tämän uuden raskauden kanssa, kun tiesin, että hössötys alkaa sillä sekunnilla kun asiasta kerrotaan, mutta toisaalta kun maha näkyi jo ekan ultran kohdalla niin ei siinä ihan kauheasti voinut enää salata :D
 
Minä olin sitä mieltä, ettei telkkaria tarvi tuijottaa jatkuvasti, mutta kuinkas ollakaan, kyllä sitä vaan silloin tällöin katsotaan. Lemppareita on mainokset joissa on kissoja/koiria ja etenkin Simpsoneita neiti rakastaa. Tosin tuskinpa tuo nyt vielä varsinaisesti telkkarin päälle ymmärtää, eläimet vaan on kivoja ja Simpsoneissa paljon värejä. Mutta eipä tuo telkkari jatkuvasti ole päällä, lähinnä iltaisin.
 
Mä oon yrittänyt houkutella poikaa katsomaan telkkaa :wideyed: pikku kakkosta tai chuggintonia (että pliis pliis pliis mamma vois tehä jonkun jutun rauhassa, olla rauhassa hetken), mutta ei telkka vielä pojua paljon kiinnosta. Teletappeja poju on tykännyt katsoa tabletilta, mutta ipadia en kyllä anna pojun omiin käsiin.
 
Viela noista sukulaisista sun muista vouhottajista... Itse toivon, etta en olisi samanlainen pojan aikuistuttua ja jos se joskus saa oman perheen. Sita pitaisi vaan olla tukena tarvittaessa, olla kiinnostunut ja lampimissa valeissa, muttei kuitenkaan sekaantua liiaksi tai tyrkyttaa omia mielipiteitaan. :rolleyes:
 
Me kavimme hakemassa pojan hoidosta tanaan miehen kanssa kahdestaan. Poika on useinmiten tosi helpottuneen oloinen, kun se haetaan pois. Laitan kadet levalleen ja se tulee juosten kaytavalla vastaan ja tarraa tiukasti kiinni.
Nyt sitten mies keksi mukahauskan leikin. Eli otti ensin pojan syliin, sitten laski sen takaisin lattialle ja poika huusi ihan paniikissa kadet levallaan tarkoittaen, etta ota mut takaisin syliin! Sitten sama viela toiseen kertaan. Mies ja hoitaja nauroivat molemmat. En lainkaan tykkaa, etta pitaa nauraa hataantyneen pikkulapsen tunteille. :angryfire Ma en vain kyennyt nakemaan tilanteessa mitaan hauskaa...
 
Tuohon ylempään kommenttiisi Littlered, olen monesti miettinyt, että me poikalasten äidit olemme niitä tulevaisuuden rasittavia anoppeja :eek: Vaikka osaavat ne omatkin äidit toki olla rasittavia.
 
Meillä katsellaan välillä telkkaria. Mainokset ja piirretyt menee. Aamulla katsellaan piirrettyjä hetki sylikkäin ja telkkari pauhaa välillä päivisin ja iltaisin taustalla. Tosin aamulla ainoostaan tyttö sitä katsoo muutenkin, kun ohi mennen.
Mainoksista ehdoton kestosuosikki on koirien tekohampaat :D ja kaikkia musiikkeja voi kivasti vauvanuken kanssa tanssia.
 
Meilla mies soittaa joskus skypella mun vanhemmille ihan omin nokkineen, vaikka ma oisin toissa. Puhelut sujuu ihan hyvin ja mun vanhemmat lahinna viihdyttavat poikaa. Tanaan mies oli jotain hassutellut aamusella ja laittanut paperipussin paahansa, ja 'peloitellut' poikaa pojan nauraessa niin, etta vesi valuu silmista... Sitten meidan mamma soitti mulle toihin ihan vauhkona, etta ei poikaa saa opettaa laittamaan paperipussia paahan, silla poika seuraa aikuisten esimerkkia ja laittaa paperipussin paahansa, tukehtuu ja kuolee. Lisaksi minua vannotettiin laittamaan kyseinen pussi sellaiseen paikkaan, ettei poika loyda sita. Et semmosta talla kertaa. :grin
 
Miehella oli tanaan vapaapaiva ja se tuli hakemaan mua toista. Kaytiin kaupassa ja kaikki meni siihen saakka hyvin. Sitten huomasimme kadulla juoksevan naisen, jolta tippui 10 euron seteli kadulle. Mies oli ihan satavarma, etta se nainen juoksi pysakille pysahtyneeseen bussiin. Mies oli asiasta tosi vakuuttunut ja halusi palauttaa setelin hanelle, joten lahdimme autolla bussin peraan. Seuraavalla pysakilla parkkeerasimme bussin peraan ja mies lahti juoksemaan bussia kohden, joka jatkoi matkaansa. Mulla alkoi olla jo hermot kireella duunipaivan ja kauppareissun jalkeen, etta anna v***u jo olla! :mad: Sitten seuraavalla pysakilla bussikaistale oli niin ahdas ja liikennetta paljon, ettei siihen voinut parkkeeratta. Mies toottasi ja huitoi ikkunasta bussikuskille, joka edelleen jatkoi matkaansa. :oops: Olin jo miltei varma, etta se kuski pitaa meita joinain psykopaatteina. Kolmannella pysakilla mies hyppasi jalleen autosta ja marssi bussiin sisalle. Meidan auto oli siina jotenkin tien tukkona, vaikka olikin puoliksi tien reunassa ja takana venovat toottaili meille. :mad: Kaikki siella bussissa olivat tuijottaneet ihan h-moilasina ja mies oli kavellyt bussin kaytavan ihan perille saakka ja takaisin ja se kyseinen nainen ei edes ollut siella kyydissa mukana... :sorry::sorry::sorry:
Tama asia nyt on sellainen, ettei tieda itkeako vaiko nauraa. Olen naimisissa hullun kanssa. :grin Jos jotain positiivista, niin tasan viikon kuluttua ollaan pojan kanssa jo lentokentalla matkalla kevatlomalle.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top